Part 11

"Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques'in, jota hän pyysi seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka Lesurques'in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques'in entisyys puhui hänen puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä, hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8 p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques'in, jonka hän tiesi syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.

"Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, 'onko Lesurques'in kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen'. Neuvosto siirtyi päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan Lesurques'in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja tuomittiin.

"Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques'in äiti kuoli tuskasta, hänen vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin kaksi eri kertaa palautti Lesurques'in perheelle ne viisi- tai kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto. Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques'in kolmesta lapsesta oli kaksi kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques. Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden 1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei Virginie Lesurques'in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin."

On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien, kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona, melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa, kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille, supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.

Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen, kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan tähden alaisia.

Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet'in, Parisin oikeushovin presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen tuomiotaan.

Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä, Louise Bourbon'ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten Coligny'ihin, Stuart'eihin j.n.e.

Stuart'ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny'den vähemmän. Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.

"Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa. Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis'in taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa [Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

"Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin'in puolustuksessa. Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan Dreux'ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis'ssä Montmorency'tä vastaan ja vihdoin Jarnac'in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä virtoina vuotavan: _'Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa kuolemaan kuten elämäänkin?'_ Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan Montfaucon'in hirsipuuhun.

"Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. 'Coligny oli kunnon mies', sanoi l'abbé de Mably; 'Guise osasi näyttää hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli sen epäjumala.' Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan, jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä, määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa."

Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin, taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan, kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä jonkun Lauzun'in, Chamillart'in, Casanovan, Chesterfieldin y.m. erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia, joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen kaikissa yrityksissään?

VI

Näissä kuuloisissa esimerkeissä, joita voisi jatkaa loppumattomiin, esiintyvät historian jättiläismäisissä suhteissa ne vaatimattomat, mutta ehkä selväpiirteiset tapahtumat, joita meille tarjoovat joka päivä tavallisen elämän pienellä, huonosti valaistulla näyttämöllä nuo myötä- ja vastoinkäymisen tuhannet oikut.

Selvitelläkseen noita sokeita onnenpotkauksia ja itsepintaisia kovanonnenkolahduksia on otettava erikoisesti huomioon ne fyysilliset ja moraaliset syyt, jotka voivat niitä selvittää. Luultavaa on, että jos olisimme tunteneet Vauvenargues'in, niin olisimme huomanneet hänen luonteessaan ujoutta, epäröintiä tai onnetonta ylpeyttä, jotka estivät häntä hankkimasta itselleen otollista tilaisuutta ja käyttämästä sitä hyväkseen. On mahdollista, että Lesurques'ilta puuttui taitavuutta ja tuota sisäistä ja ihmeellistä voimaa, jota odottaa tapaavansa viattomasti syytetyssä. Varmaa on, että Stuartit, Joosef II ja Maria Antoinette tekivät suunnattomia virheitä, joista onnettomuudet aiheutuivat, että Lauzun, Casanova, lordi Chesterfield eivät välittäneet välttämättömästä epäröinnistä, joka suojelee kunniallista ihmistä. Samaten on varmaa, että joskin Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman, Herodes Suuren elämä oli ulkonaisesti ihmettä lähentelevän onnellinen, niin ei kukaan meistä luullakseni tyytyisi tuohon outoon, levottomaan, veriseen, melkein ajatuksettomaan ja tunteettomaan varjoon, jota täytyy sisäisesti olla alituisiin rikoksiin perustuvan onnen (jos onni-sanaa voi tässä käyttää). Mutta jos tämä vähennys tehdäänkin mahdollisimman harkiten ja perusteellisesti (ja mitä enemmän nähdään ja tutkitaan elämää, mitä syvemmälle tunkeudutaan pikku syiden ja suurten seurausten salaisuuteen, sitä perusteellisemmin tuo vähennys suoritetaan), niin ei voi kuitenkaan kieltää, että itsepintaisesti toistuvissa tapahtumissa, hyvän onnen ja kovan onnen järkähtämättömän yhtäjaksoisissa sarjoissa (jo aikoja sitten on huomattu, että onni ja onnettomuus tulevat melkein aina keskeytymättömissä sarjoissa), -- jää huomattava, usein ratkaiseva, välistä kaikkikäsittävä osa, jota ei voi viedä minkään muun kuin sen käsittämättömän, mutta eittämättömän tahdon tilille, jota edustaa tuntematon, mutta todellinen mahti, tuo mahti, jota kutsutaan sattumaksi, kohtaloksi, sallimukseksi, "tuuriksi", kovaksionneksi, onnelliseksi tai onnettomaksi tähdeksi, valkoiseksi tai mustaksi siiveksi tai miksi kaikeksi sitä kutsuttaneenkaan aina kansojen ja aikojen enemmän tai vähemmän mielikuvitusrikkaan ja runollisen hengen mukaan.

Tässä on ihmisellä yksi sotkuisimpia, vaikeimpia probleemeja, mitä hänen tarvitsee selvittää tunteakseen kerran olevansa tämän maapallon ylin, täysin laillinen, riippumaton ja eittämätön valtias.

VII

Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä -- ehkä illusoorisissa -- korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme, että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä, on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta. Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen (jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina -- mikä ihana joutoaika rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina, nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät. Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista -- mene ja tiedä, miten ja millä etuoikeudella.

Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme. Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.

VIII

Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on -- ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään -- kaiken sen lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me tiedämme -- ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista, mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi -- me tiedämme olevan ihmisiä, joilla on "onnellinen" tai "onneton tähti". Minulla on ollut tilaisuus seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton. Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja, hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava, on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia, eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus. Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.

Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan, keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus, johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän ei ollut sitä, mitä kutsutaan "sympaattiseksi". Hän ei aluksi ollenkaan herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella, menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen, muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan, häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.

IX

Älkäämme kutsuko jumalia selvittämään näitä ilmiöitä. Ne eivät kykene selittämään meille mitään, ennenkuin ovat antaneet täyden selvän itsestään. Ja kohtalolla, joka on niistä tuntemattomin, on kaikista vähimmän oikeutta sekaantua asioihin ja huutaa meille: "minä olen niin tahtonut!" Älkäämme myöskään vedotko maailmankaikkeuden rajattomiin lakeihin, historian tarkoituksiin, maailmojen tahtoon, tähtien tuomioon. Nämä mahdit ovat olemassa, ja me olemme niiden alaisia kuten olemme auringon mahdin alaisia. Mutta samoinkuin tämä toimii tuntematta meitä, samoin meille jää todennäköisesti suunnaton vapaus niiden rajattomassa vaikutuspiirissä, ja niillä on parempaakin tehtävää kuin kallistua meidän puoleemme asettaakseen muurahaiskekomme pienelle polulle heinänkorren tai ottaakseen siitä lehden. Kun on kysymys meistä, meidän ahtaasta elämästämme, niin luulen ongelman avaimen löytyvän meistä itsestämme, sillä todennäköistä on, että kullakin olennolla on omassa itsessään esittämänsä probleemin paras ratkaisu.

Meissä on järkeen ja tahtoon alistuneen tietoisen olemuksemme takana syvempi olemus, joka toiselta puolen ulottuu historiantakaiseen menneisyyteen ja toiselta puolen tulevaisuuteen, johon miljoonat vuodet eivät kanna. Ei ole liian uskallettua luulla, että siinä piilevät kaikki jumalat ja että ne, joilla olemme kansoittaneet maan ja muut taivaankappaleet, lähtevät siitä vuoronsa perään antaakseen sille nimen ja muodon, jonka mielikuvituksemme voisi käsittää. Mikäli ihminen näkee selvemmin, mikäli hän tarvitsee vähemmän symbooleja ja kuvia, sikäli hän vähentää näiden nimien ja muotojen lukua. Hän pääsee vähitellen niin pitkälle, ettei hänen tarvitse lausua kuin yksi nimi, säilyttää kuin yksi muoto, ja hän aavistaa pian, että tämä viimeinen nimi ja viimeinen muoto eivät nekään ole muuta kuin viimeinen kuva mahdista, jonka valtaistuin oli aina hänessä itsessään. Jumalat palaavat silloin meihin, mistä ne olivat lähteneetkin, ja siellä me niitä nyt tutkiskelemme.

X