Part 10
Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden, joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää -- sillä siitä, mitä olemme tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi -- ei voi välttää, että useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme. Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino. Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.
X
Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine -- kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla -- on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan -- ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.
Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?
XI
Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.
Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa, kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet: kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan muodon.
XII
On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä. Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni sanoisivat meille: "Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne. riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme. Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te luulette meille antavanne.
"Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan."
"Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen."
XIII
Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus, jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono, loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille; sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse, se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään. Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen meille itsellemme, mitä me olemme.
Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo, niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.
Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot, samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat, mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät kokonaisen kansan.
Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä, jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä. Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii tekemään, mitä hänen on tehtävä.
V. ONNEN VAIHTEESSA
I
Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi lampaita kehräten kultalankaa. -- "Kenen nuo lampaat ovat?" hän kysyy. -- "Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun." -- "Kenelle sinä sitten kuulut?" -- "Veljellesi, olen hänen onnensa." -- "Ja missäs minun onneni sitten on?" -- "Hyvin kaukana sinusta." -- "Voinko sen löytää?" -- "Voit kyllä, jos etsit."
Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. -- "Etkö tunne minua?" vaimo vastaa. "Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun onnesi." -- "Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?" -- "Kohtalo."
-- "Voinko minä löytää Kohtalon?" -- "Ehkä, kovasti etsimällä."
Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten tulevaisuuden.
-- "Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi." -- Se neuvoo häntä lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä. Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki, mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.
Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa. Silloin hän unohtaakin ja vastaa: -- "Ne ovat minun." -- Heti syttyy pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle: "Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin; tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!" Ja heti sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.
II
Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle. Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa on parasta ja ihmiselle ominaisinta.
III
Niiden tekojen välillä, joita olemme aavistelleet määräämiemme tosiasioiden yhteydessä ja jotka vaivalloisesti piirtävät olemuksemme suuntaviivat, väijyy peloittava sattumajoukko. Ilma, jota hengitämme, tila, jossa liikumme, aika, jossa elämme, ovat täynnä seikkoja, jotka odottavat meitä ja valitsevat meidät muiden joukosta. Tarkatessaan heidän tapojaan huomaa pian, että nuo sattuman merkilliset tyttäret, joiden luulisi olevan sokeita ja kuuroja kuten isänsäkin, eivät toimi ollenkaan umpimähkään. He tietävät, mitä tekevät, ja he erehtyvät harvoin. Selittämättömän varmasti he tuntevat ohikulkijoista sen, jonka edessä heidän on noustava. Kahden ihmisen kulkiessa samalla hetkellä samaa tietä ei niissä kahdessa näkymättömässä joukossa, jotka kohtalo asettaa väijyksiin, ole epäröintiä eikä sekaannusta. Toisen ihmisen saapuessa asettuvat hänen tiensä oheen valkoiset neitsyet tarjoten palmunoksia, amforeja ja matkan tuhansia odottamattomia myötäkäymisiä; toisen lähestyessä nuo Aiskyloon kuvaamat "häijyt näkölennot" syöksyvät viidakosta, ikäänkuin heillä olisi mitäänaavistamattomalle uhrille kostettavana jokin selittämätön, ennen syntymää tehty loukkaus.
IV
Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä, järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa, johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä, pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan; tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes, että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.
V
Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan _La Chance et la Destinée_, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä. Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues'in, tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada tunnustusta. Samoin Lesurques'in kauhea tarina, missä tuhannet sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä -- ilman että tuo totuus voisi sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan tohtori Froissac'in mukaan:
"Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä. Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi, Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi. Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä hakemaan pois papereitaan.