Part 1
HAUDATTU TEMPPELI
Kirj.
MAURICE MAETERLINCK
Suomentanut
Armas Hämäläinen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.
Octave Mirbeaulle hänen ihailijansa ja ystävänsä M.M.
SISÄLLYS:
I. Oikeus. II. Mysteerion kehitys. III. Aineen valta. IV. Menneisyys. V. Onnen vaihteessa. VI. Tulevaisuus.
I. OIKEUS
I
Puhun niille, jotka eivät usko ainoan, kaikkivaltiaan ja erehtymättömän Tuomarin olemassaoloon, Tuomarin, joka päivin ja öin kallistaen korvansa meidän ajatuksillemme, tunteillemme ja toimillemme, ylläpitää oikeutta tässä maailmassa ja täydentää sitä muualla. Jollei ole tuomaria, niin onko sitten olemassa muuta oikeutta kuin ihmisten säätämä oikeus, joka tosin ei suinkaan esiinny yksinomaan heidän laeissaan ja tuomioistuimissaan, vaan myöskin kaikissa yleiskunnallisissa suhteissa, jotka eivät ole positiivisten tuomioiden alaisia ja joilla ei tavallisesti ole muuta vahvistusta kuin ympäristömme yleinen mielipide, luottamus tai epäluottamus, hyväksyminen tai hylkääminen? Eikö ole olemassa mitään tätä oikeutta ylempänä? Voiko sen, mikä maailman kaikkeuden moraalissa näyttää usein niin selittämättömältä, että ihmiset luulevat olevansa niin sanoaksemme pakotettuja uskomaan viisaan tuomarin olemassaoloon, johtaa yhteiskunnallisesta oikeudesta ja selittää tämän avulla? Olemmeko petettyämme tai voitettuamme lähimmäisemme, pettäneet tai voittaneet kaikki oikeuden voimat? Onko kaikki lopullisesti ratkaistu ja eikö meillä ole enää mitään pelkäämistä, vai onko kuitenkin olemassa ankarampi ja vähemmin erehdykselle altis oikeus, näkymättömämpi, mutta syvempi, universaalisempi ja voimakkaampi?
Kuka kieltää sellaisen olemassaolon ja kuka ei tunne, että se on torjumaton, että se käsittää koko ihmiselämän ja että sen keskustassa hallitsee äly, joka ei erehdy ja jota ei liioin voi pettää? Mutta mihin me sen sijoitamme riistettyämme sen taivaista? Missä se on? Mistä se ammentaa hyvän ja pahan, onnen ja onnettomuuden? Siinä kysymyksiä, joita emme usein tee itsellemme. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä paikasta, missä tuo oikeus sijaitsee ja mistä se lähtee meitä rankaisemaan ja palkitsemaan, riippuu sen luonne ja koko meidän moraalimme. Siksipä ei ole hyödytöntä tutkia, millaisena nykyään tapaamme ihmisten sydämissä ja mielissä tuon korkeimman salaperäisen oikeuden suuren aatteen, aatteen, joka on ollut useinkin vaihteluiden alainen aikojen kuluessa. Eikö meille sittenkin jää korkein ja kiihoittavin mysteerio, eikö se koskekin useimpia muita mysteerioita ja eivätkö sen horjumiset juuri järkytä meitä syvimmin? On mahdollista, ettei suurella osalla ole minkäänlaista tietoa noista horjumisista ja muutoksista. Täysin selvä tietoisuus ei ole välttämätön kaikille inhimillisen ajattelun kehityksessä. Riittää sekin, että jotkut ottavat selvää siitä, että jokin muutos on tapahtunut, jotta yleinen moraali saa vähitellen tuta sen seuraukset.
II
Me tulemme tietenkin koskettelemaan yhteiskunnallista, sosiaalista, oikeutta, s.o. oikeutta, jota me noudatamme keskinäisissä suhteissamme, mutta me emme ota puheeksi säädännäis- eli positiivista oikeutta, joka ei ole muuta kuin osa sosiaalisen oikeuden rakennetta. Me käsittelemme erittäinkin tuota epätäsmällistä, mutta tehokasta oikeutta, jota on mahdoton käsittää, mutta myöskin mahdoton välttää, joka seuraa ihmistä ja tunkeutuu häneen, hyväksyy ja hylkää, palkitsee ja rankaisee elämämme kaikki teot. Tuleeko se ulkoapäin? Onko olemassa, ihmisestä riippumatta, maailmankaikkeudessa ja ilmiöissä moraalinen periaate, jota ei voi pettää eikä kaunistella? Onko sanalla sanoen oikeutta, jota voisi nimittää fyysilliseksi oikeudeksi? Vai onko tuo oikeus kokonaan lähtöisin ihmisestä, onko se aivan sisäinen silloinkin, kun se vaikuttaa ulospäin? Ja, ilmaistaksemme tuon kaiken lyhyesti, onko toisin sanoen olemassa vain psykolooginen, sielullinen oikeus? Luulen näiden kahden nimityksen, fyysillinen ja psykolooginen oikeus, käsittävän ne oikeuden eri muodot, jotka meistä näyttävät vielä nytkin olevan olemassa sosiaalisen oikeuden yläpuolella.
III
Jos ihminen, vaikkapa harhaluuloille ja mysteerioille kärkkäinkin, poistuu kaiken positiivisen uskonnon helpoilta, mutta keinotekoisesti valaistuilta poluilta ja kysyy rehellisesti ja tarkkaavaisesti neuvoa persoonalliselta kokemukseltaan, jos hän tarkastaa ulkonaista pahaa, joka kohtaa sokeasti hyviä ja pahoja, niin en luule, että hän voi kauan epäillä totuutta, ettei maailmassa, jossa me elämme, ole moraalisista syistä johtunutta fyysillistä oikeutta, että tuo oikeus esiintyy perinnöllisyyden, sairauden, ilmapiirin ja maaperän ilmiöinä tai jossain muussa ajateltavassa muodossa. Ei maa, ei taivas, ei luonto, ei aine, ei eetteri, ei mikään tuntemamme voima, paitsi meihin itseemme kätkeytyvät voimat, ota lukuun oikeutta, eikä niillä ole pienintäkään yhteyttä meidän moraalimme, ajatuksiemme eikä aikomuksiemme kanssa. Ulkomaailman ja meidän tekojemme välillä ei ole muita kuin yksinkertaisia syyn ja seurauksen suhteita, olennaisesti siveellisyyspiiriin kuulumattomia. Jos teen sellaisen ja sellaisen varomattoman tai ilkivaltaisen teon, niin koituu minulle siitä sellainen ja sellainen vaara ja saan siitä maksaa sellaisen ja sellaisen veron luonnolle. Ja kun kohtuuttomuus ja varomattomuus johtuvat usein syystä, jota me nimitämme epäsiveelliseksi, koska meidän velvollisuutemme on sovittaa elämämme, terveytemme ja turvallisuutemme pienten vaatimusten mukaan, niin me emme voi olla asettamatta epäsiveellistä syytä ja siitä johtuvaa vaaraa tai maksettavaa veroa toistensa yhteyteen, ja me saamme jälleen tuon luottamuksen yleisoikeuteen, joka on sydämeemme syvimmälle juurtunut ennakkoluulo. Mutta samalla kun omaksumme jälleen tuon luottamuksen, meiltä jää ottamatta huomioon, että asiaan ei yhtään vaikuta se, onko kohtuuttoman tai varomattoman teon aiheuttanut viaton tai sankarillinen syy, käyttääksemme lapsellista sanavarastoamme. Kylmettymisen seuraukset ovat ehdottomasti samat, jos heittäydyn veteen hyvin kylmällä ilmalla pelastaakseni lähimmäiseni tai jos putoan siihen koettaessani heittää hänet veteen, eikä mikään tämän avaran taivaan alla, paitsi minua itseäni tai tuota henkilöä, jos hän sen voi, lisää kärsimystä kärsimyksiini, kun olen tehnyt rikoksen, tai lievennä vähääkään tuskiani, kun olen tehnyt hyveellisen teon.
IV
Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa: perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti, vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa elämässä.
Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen, mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla, vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä. Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen terveyttään.
Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.
Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä, sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti, yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti -- erehtyen tai erehtymättä -- hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.
V
Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla, ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate, edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi, yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin oikeus -- jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta -- on kohdistunut tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin vaikuttimia.
Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön, perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.
VI
Näin ollen me siis emme voi sanoa, että yläpuolellamme, ympärillämme, alapuolellamme tässä elämässä tai toisessa elämässämme, s.o. lastemme elämässä, olisi tarkoitetun ja tahallisen oikeuden jälkiä. Mutta mukautuessamme olevaiseen me tietenkin olemme joutuneet antamaan moraalimme leiman useimmin tapaamillemme kausaliteetti- eli syysuhteisuusperiaatteillemme, joten on olemassa hyvin riittävä tehokas näennäinen oikeus, oikeus, joka palkitsee tai rankaisee useimpia tekojamme sen mukaan, missä suhteessa ne ovat erinäisiin olentojen säilymiselle välttämättömiin lakeihin. On selvää, että jos siemennän peltoni, niin minulla on sata kertaa suuremmat edellytykset sadon korjaamiseen kuin naapurillani, joka jättää peltonsa kylvämättä, koska hän pitää parempana laiskoitella tai huvitella. Tässä tapauksessa työ on palkittu tyydyttävän varmasti ja me olemme ruvenneet pitämään erityisesti juuri työtä siveellisenä toimituksena ja velvollisuuksista ensimmäisenä, koska se on välttämätön elämämme ylläpitämiseksi. Tämänlaatuisia esimerkkejä voisi jatkaa loppumattomiin. Jos minä kasvatan hyvin lapsiani, jos olen hyvä ja oikeamielinen muille ihmisille, jos olen rehellinen, toimelias, suora, varovainen ja viisas kaikissa oloissa, niin minulla on suuremmat edellytykset saada osakseni kunnioitusta lapsiltani, rakkautta, arvonantoa ja onnellisia hetkiä kuin sillä, joka on ollut ja toiminut aivan päinvastoin. Älkäämme kuitenkaan jättäkö ottamatta huomioon, että naapurini, vaikka hän olisikin ahkera ja säännöllinen tavallisessa olossaan, ei saisi sen suurempaa satoa, jos jokin kunnioitettava ja ehkä ihailtavakin syy -- esimerkiksi sairaus, joka pidättäisi häntä vaimonsa tai naapurinsa vuoteen ääressä -- olisi estänyt häntä kylvämästä oikeaan aikaan. Samoin kävisi toisissakin tapauksissa, jotka äsken mainitsin. Mutta nämä tapaukset, joissa kunnioitettava tai ihailtava syy estää täyttämästä tehtävää, ovat poikkeuksellisia, niin että yleensä syyn ja seurauksen, välttämättömän lain vaatimuksen ja sitä noudattavan yrityksen tuloksen välillä on, kiitos joustavuutemme ja mukautumiskykymme, riittävä sopusointu pitämään meissä yllä kaikessa olevan oikeuden aatetta.
VII
Onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä? Onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut, paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.
Mutta vähät siitä, tullaan sanomaan, tekeekö ihminen sitä, mikä on oikein, koska hän on vakuutettu, että Jumalan katse seuraa häntä, tai koska hän kuvittelee olevan jonkinlaista oikeutta maailmassa, tai yksinkertaisesti, koska hän omassatunnossaan tuntee tuon asian oikeaksi? Päinvastoin merkitsee tämä hyvinkin paljon. Meillä on tässä kolme eri ihmistä. Ensimmäinen, jota seuraa Jumalan katse, on tekevä useammankin väärän teon, sillä ei ole ollut Jumalaa, joka ei olisi tahtonut paljonkin väärää. Toinen ei tule aina toimimaan kuten kolmas, ja kolmas on todellinen ihminen, jolta moralistin on kysyttävä neuvoa, sillä hän yksin on jääpä näistä kolmesta eloon. Moralistille on mielenkiintoisempaa koettaa nähdä ennakolta, millä tavoin ihminen käyttäytyy totuudessa, s.o. luonnollisessa elementissään, kuin tutkia, miten hän menettelee erehdyksessä.
VIII
Luultavasti on niistä, jotka eivät usko korkeimman Tuomarin olemassaoloon, näyttävä hyödyttömältä tutkia näin vakavasti tätä kaikessa olevan oikeuden mahdotonta aatetta. Jos se esitetään sellaisena kuin se todellisuudessa on, se tulee todellakin mahdottomaksi. Mutta jokapäiväisessä elämässämme me emme tavallisesti näe sitä siinä muodossa. Nähdessämme onnettoman rikoksen, väärin hankittua varallisuutta, joka päättyy vararikkoon, kurjaa irstailua, rangaistua ilkeyttä, katalaa kimppuunkäyntiä, joka hetken menestyy ja sitten päättyy surkeasti, me lakkaamatta sekoitamme fyysillisen seurauksen moraaliseen syyhyn. Ja vaikkemme ollenkaan uskoisi minkään Tuomarin olemassaoloon, joudumme me kuitenkin melkein kaikki enemmän tai vähemmän vapaasti elämään jonkinlaisessa epämääräisessä uskossa tapahtumien oikeuteen. Ja silloinkaan, kun järjen ja kylmän havainnon avulla olemme päässeet selville, ettei tuota oikeutta ole olemassa, silloinkaan ei tarvita muuta kuin että jokin tapaus koskettaa meitä läheltä, välistä riittää kaksi tai kolme tuntuvampaa sattumaa luhistamaan tuon vakaumuksen sydämessämme, jollei aina mielessämme. Järjestämme, kokemuksestamme huolimatta herättää meissä jokin aivan vähäpätöinen seikka esi-isän, joka oli vakuutettu siitä, että tähdet taivaalla tuikkivat vain hyväksyvästi ennustaakseen iskua, jonka hän on antava viholliselleen taistelutantereella, lausuntoa, jonka hän antaa päällikköjen kokouksessa, onnellista juonta, jonka hän punoo naiskammion ympärille. Mekin jumaloimme tunteitamme harrastustemme mukaan, mutta koska jumalilla ei ole enää nimiä, me jumaloimme niitä epätäsmällisemmällä ja epäsuoremmalla tavalla, ja siinä onkin ainoa erotus. Kun kreikkalaiset, ollen voimattomina Trojan edustalla, tarvitsevat tehokasta apua ja merkkiä, niin he menevät riistämään Philokteelta Herkuleen jousen ja nuolet ja jättävät hänet sitten alastomana, sairaana ja aseettomana autiolle saarelle, ja se on muka salaperäinen Oikeus, korkeampi kuin inhimillinen, se on jumalien säännös. Ja kun jokin väärinteko näyttää meistä hyödylliseltä, niin me vaadimme sitä tulevien sukupolvien, ihmisyyden, isänmaan nimessä. Kun toiselta puolen meitä kohtaa suuri onnettomuus, ei ole enää oikeutta, ei jumalia, mutta jos se kohtaa vihollistamme, niin maailmankaikkeus kansoittuu heti näkymättömillä tuomareilla. Jos osaksemme tulee odottamaton ja ansaitsematon onni, niin me ilman päänvaivaa kuvittelemme, että meissä on niin salattuja ansioita, joista emme itsekään tienneet, ja me olemme onnellisempia siitä, että ne ovat tulleet ilmi, kuin itse siitä onnesta, jota ne ovat meille tuottaneet.
IX
"Kaikki kostaa itsensä", sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on useimpien erehdystemme lähde.
X