Part 9

»Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta vanhaa isävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt eilisestä humalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään vaikuttanut, sattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista nopeammin sai hänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-isä oli tehnyt testamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen kaikki tavaransa ja rahansa -- monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt lähden suoraa päätä pappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja perimään rahat', lopetti poika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun ne minulle määräsi.'

»'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen olen.'

»'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista mieltä', tuumasi Antero.

»Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa koko Laarilan talonväki -- eihän se Miinakaan rauhaa saanut uteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.

»'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun Kyösti oli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden sanantuojiin läpitunkevan silmäyksen.

»'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa, silmiänsä muka pyyhkiäkseen.

»Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti Kyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä multarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.

»Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.

»'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'

»Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat sisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin olisi Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä Kyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.

»'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö vaari ole jättänyt teidän huostaanne jotakin ... testamentin tapaista.'

»'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko hän myös, kenen hyväksi se on tehty?'

»'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin', kiiruhti Antero sanomaan.

»'Mutta minähän tuota...'

»'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari kyllä tiesi, mitä teki.'

»Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko riitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä perisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että testamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'

»Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt jo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut kauankaan tuota tietoa odottaa.

»Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.

»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa, leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas, että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain -- missä, sen oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko Antero tuli saamaan -- tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.

»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi -- 'oikein komeita.' Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa olevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!

»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä -- iso-isän hautauspäivä. Paljon oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten -- kuinka kauhean pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta, ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli hänelle tavaransa määrännyt -- ainakin tulisi hän niitä hoitamaan, sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden oli kievari Kyöstiin istuttanut.

»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi valmista vierasten tullessa.

»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä vieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut odotettavissa.

»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän kuin sattumusta.

»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren, johon kaikki yhtyivät.

»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat häneen kääntyneet, puhui hän:

»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte -- te tiedätte sanani tosiksi.

»'Maassamme on monin paikoin tapana' -- jatkoi pastori -- 'että isäntä, joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut, vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava, noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna, jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä heidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta, jonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut antaa kaikki -- pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut -- pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi -- ansioni. Ja niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli enemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui, neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka muuten olisi menettänyt sen... Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka toivoi.

»'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli, näetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen luona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja nimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän se salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'

»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia -- kentiesi jo ennenkin -- ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:

»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'

»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa -- jos hänellä niitä oli -- oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi. Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle -- kumminkin yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.

»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.

»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli hän voittanut tarkoituksensa.

»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:

»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä, täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa, vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa perusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa, mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla, että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon suostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen määräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on käytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä, mitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra sinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen tahtonsa alle.'

»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari, jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.

»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.

»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.

»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan, joka työhön kykenee...' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.

»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta -- parempi toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin kurjaa elämää... Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän vielä nuori, ja sitten -- iso-isän suuri omaisuus... Suureksi, tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.

»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän ehdon johdosta.

»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi, mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'

»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona...?'

»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus toteutuisi!'»

* * * * *

»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta -- 'eihän sitä maailmassa mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta parempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä johdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada hänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet uudelleen kasvatettavaksi.

»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa, nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos. Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.

»Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon. Nuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa viikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää, että hänen koetusaikansa on tänään loppunut.

»'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan takaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja joka perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista iso-isän rahoista osalliseksi.

»Antero ei vastannut mitään.

»'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'

»'Niin olen', myönsi Antero.

»'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se huutokaupassa myytiin?'

»'Enköpähän saane.'

»'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin tänne tullessasi.'

»'Niinkö luulet, Liisa? -- Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'

»'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.

»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi Laarilan entinen isäntä.

»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.

»'Eipähän juuri sanottavia... Tietänet, että tänään on viisi vuotta umpeen kulunut vaarin peijaisista... Olet ollut hyvä meille. Ilman sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja Miinavainaja... Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan minuakin...'

»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä...'

»Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät? Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?

»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua kuunnellen.

»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'

»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'

»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut, hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.

»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin. Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat saaneet jäädä itsellisinä asumaan.

»Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori nuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:

»'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi testamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit tänne siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut, saisit suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria rahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että nyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä siitä olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan oli vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi antoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani itselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin minä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma enää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina sen hyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin -- aina siihen päivään asti, jona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi kuulutettava. Silloin tuli hän minun luokseni, ja -- Laarila oli kyllä sillä kertaa pelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma mennyt. Kun vanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti. Kyyneleet, jotka valuivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen huoliansa. 'Poikani hyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän viimein; 'mutta pikku Anteron tahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän puhumaan sinusta ja sinun pelastuksesi mahdollisuudesta. Kuullessani, minkä osan hän minulle oli ajatellut, hämmästyin ja vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden vanhan silmissä, kun kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en apua tiedä', heltyi sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen liittolaisekseen, ja nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti testamentin. -- Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan Herraa, että koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on onnistunut.

»'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan papereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi kuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt palkkasi siihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä summasta on 200 ruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on sinun saatavanasi milloin tahdot.'

»Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.

»Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä edelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse. Käyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa minun jäädä palvelukseenne...'

»'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori hiljaa.

»Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset ilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.»

Papinvaali.

Roudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.

Vanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea alkuunpäästäkseen.

Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa. Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.