Part 8

»Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on mielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni kunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta juuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä kylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.»

* * * * *

»Laarilan ukko...

»Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut ja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli illalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli silloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian, mistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut. Vanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se joutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.

»Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli lämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä, perunoita ja perunankuoria -- pyhäpäivän aamuatria.

»'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen. 'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'

»Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?

»Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi syömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki astua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut ja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun Kyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja oli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan; mutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi nurkkaan.

»Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi hänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja kuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta oli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin asioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine, joka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä, leipää, perunoita ja perunankuoria.

»Mitä oli hän tehnyt?

»Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään erioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä kärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt -- alussa vähemmän, vuosien eteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä vain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari -- nyt alkaa mitta olla täysi.

»Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän varottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa ja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin huoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan sydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt häntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei enää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa välillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut rakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena kotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti takkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti: 'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra kaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä kohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa onneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon kuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana aamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa vieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja syytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi hän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet minulle suonut!'

»Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen, sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen pahnoillansa makasi? --

»Niin -- hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen onnettomuuden meille tuottanut!'

»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään. Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.

»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla äänellä.

»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista...'

»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja meille...'

»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa virkkanut, puhui nyt:

»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun tänään päästä kirkkoon...'

»'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.

»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa kuulutettavan... Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan -- kuulutusta!'

»Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän hän moneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää virstaa, ja sitten -- eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli hän, kun hän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja turkkeihin puettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä ja Toppo, renkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?

»Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis poika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt näytti tosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut kirkonkylässä. Jos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi! Turhaan oli hän kääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan rukoillut nimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt kievarissa. Rohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut. Niihin pani hän viimeiset rahansa.

»Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.

»Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu myötäväksi. Sen uutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei puhunut mitään siitä, että hän menomatkallansa oli käynyt nimismiehen luona ja sitten kirkonmenon jälkeen pastorin puheilla pappilassa. Toppo tuli illalla noista käynneistä kertoneeksi.

»Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan eläkevaari oli maksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas. Hänellä on rahoja kuin roskaa' -- kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe oli alkunsa saanut, sitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten paljon perää siinä oli. Mutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään kuulunut.

»Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta ulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa hiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos oli ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään voittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti, näet, vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika, kaivoi tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.

»Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan kuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä kanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei hän tiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon tuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli Kyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin 'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset pahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa ainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi salakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä saarnoista pitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa nuottia viritti, kun hän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten uhkasi ottaa selvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus, silloin vuodatti hän katkeria kyyneleitä. --

»Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa maa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto koristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen rauhan peitteessä -- kuinka paljon rauhattomuutta!

»Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen päivään jaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli edessä. Tuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja Antero olivat kirkonkylässä.

»Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi yönkin yksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana kokkovalkeita -- aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli hänkin ollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui hänestä, kuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää elämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut? Ja nyt lähestyi loppu.

»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä...

»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän kirkonkylään oli lähtenyt.

»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'

»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari...'

»Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.

»Ukko katseli häntä ihmetellen.

»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä -- oli vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei sitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa. Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku Anteron' pyörteeseensä.

»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa. Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät, niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan -- äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan, johon hän oli velivainajat kironnut.'

»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että hän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa. Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni jyvänelikko salaa isältä talteen -- kievarin aittaan. Iso-isä näki, mitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut kaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä -- kuten jo olen maininnut. Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen, paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. --

»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja palannut kotiin?

»Ukko sai pian tietää sen.

»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa vanhuksen vuoteen luo.

»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä ja istuutui vuoteen laidalle. -- Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi oli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen välähtämään hänen silmistänsä. -- 'Kuulkaahan, iso-isä!... Olen tässä viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista... Te olette jo vanha, ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä saa rahanne, niin...'

»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.

»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.

»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.

»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:

»'Sentähden olen ajatellut, että ... jos antaisitte rahanne ... minulle...'

»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.

»'Rahaa -- rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja enää... Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni. Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'

»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:

»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla rahoilla olisi ollut enemmän siunausta...'

»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty... Antero, muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä...?'

»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja. Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'

»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin, käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja käyttänyt?'

»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!' Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä talossa tarvitaan.' -- Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys. Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja...' Siis varmaan niitä iso-isällä oli.

»'Luulen, että minusta tulisi toinen mies...' mumisi nuorukainen välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.

»'Ja jos saisit Laarilan ... ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän makaamaan...?'

»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon rahat veivät koko hänen mielensä.

»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.

»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa ja teidän täytyy ne minulle antaa...' huudahti hän, huolimatta vastata vanhuksen viimeiseen kysymykseen.

»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä uhkaavana odottaen ukon vastausta.

»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan sydämessä liikkui!

»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika vihdoin iso-isän sanovan.

»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.

»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut. Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'

»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan määrännyt kaikki hänelle! Ehto -- vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'

»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'

»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin toteutunut?

»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'

»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle mieliksi.

»'Kiitos -- pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä ovi auki!'

»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.

»Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin omituinen. Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle. Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin saunaan -- niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua, mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa. -- Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!

»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein! Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta Anteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia vaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa silmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli tuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat ajatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö, ettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei nyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys: miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä. Sinne, iloisten nuorten joukkoon... Kuului samassa toinen ääni likempää -- tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'... Hän kääntyi auki olevaan tuvan oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua. Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.

»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä kuulunut -- silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!

»Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa, tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan alaspäin: se putosi hänen kädelleen... Iso-isä oli testamentannut hänelle kaiken omaisuutensa -- hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti, kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän...

»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.

»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. -- 'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'

»'En huolinut sinne enää palata.'

»'Onko isäkin jo kotona?'

»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi olla yksin.

»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'

»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän kuullut isän tulevan kotiin -- missä tilassa, sen ilmaisivat isän kiroukset.

»Testamentti -- se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?

»Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat... Niihin nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi kievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan isäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen kirkolle... Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset vienonsuruiset lapsuuden muistot.

»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin tulevan juosten aittaan päin.

»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.

»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.

»'Vaariko kuollut...'

»Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun, rahat, kaikki!' -- Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut unelmiin.

»Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa. Kun hän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta nukkui, pyrki kyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen mieleensä -- noita omituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden juuret eivät syvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen läheisyydestä poistui, kiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä testamenttiin; se valtasi koko hänen olentonsa.