Part 7

»Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä; niiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti silmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli nähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.

»'Antero!'

»Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut hänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä lausutuksi: 'Antero!' Ja poika -- ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän aikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi: 'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'

»Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka raskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja katkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut kaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan vuoteen laidalle.

»Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti lausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean taakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja puristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.'

»Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli hän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen hymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti puhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon sanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.

»Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa muutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen kirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli tullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä maailmasta, mukanansa pojan lupaus.

»Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä käsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin rauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun ympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla peitetyt.

»Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi tuolia; niiden varassa oli arkku.

»Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen seurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa. Ei siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin, silmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet -- kaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,

»Ja poika?

»Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän tahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan; katumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän oli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista ystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut vainajan ruumiin vieressä.

»Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika vaati sitä.

»Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä katseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä kasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan täytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine muistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.

»Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut polvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää reunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen päänsä päälle!... 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän viimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne taasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne uudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei ... niitä sanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla... Siinä muistui hänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi nuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi siihen vielä: 'kautta Jumalan!'

»Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta -- kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän ei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän turvasi vain -- omaan itseensä.

»Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin tällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa, kun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.

»'Minä lupaan, isä, parannusta...'

»Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän ei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista hänen ympärillään.

»Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä illasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän oli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä mustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen päällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.

»Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista liinaa, joka akkunaa verhosi.

»Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti asetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.

»'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.

»Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun kokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

»'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon! Sinun Anterosi.'

»Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni isän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi nytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.

»Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen kätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys. Siihen laski hän kirjallisen lupauksensa.

»Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän ruumiin vieressä.

»'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja parannuksesta!'

»Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen entisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.

»Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä siinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se kohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua niiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava lupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.

»Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?»

* * * * *

»Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.

»Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli toistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen jälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli kasvamassa.

»Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista, hänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä harvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan ja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.

»Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan. Hiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona yönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä pimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset jäännökset laskettiin ja -- hänen valalupauksensa.

»Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu varjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat orapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän lepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka rakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.

»Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He raivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi asukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.

»Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.

»'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama, joka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'

»'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee', lausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään, lautamies?'

»'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa kuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että pastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä... Kentiesi on Antero jo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'

»Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään, kun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli, tämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä puuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua esiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä, tuli hän heidän luokseen.

»'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.

»Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.

»'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle ruotilaalle.'

»'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän ääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M----n ja hänen rouvansa?'

»'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan viimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen isäntäväkensä vieressä... Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'

»'Olenpahan vaan ... tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen toisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet pilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin heittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.

»'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle ehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina väliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.

»Niin, kuka oli hän? -- Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli poika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen parannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa vuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään -- ettei hän sitä voinut. Hänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei minun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja paremmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä syvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo alituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne polttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden aikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa voimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin. Tulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni, edessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän haudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta -- hän _ei voinut_ nousta. Hän koetti ja -- lankesi. Tuo kirjoitus oli viimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan; mutta -- himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla hänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta kuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui luurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi muuttunut.

»Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa haudalla.

»Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä ohjasi sinne nyt hänen askeleensa?

»Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä rikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen saisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata kirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli häntä vuosikausia vaivannut.»

* * * * *

»Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään. Pieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat, ruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka koko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon saatettava.

»Silloin, juuri kun saatto on lähtemäisillään, häiritsee sitä omituinen, kamala sanoma. Uteliaisuudesta olivat muutamat kirkon likiseudun lapsista kiiruhtaneet hautuumaalle, ollaksensa siellä saattoa vastaanottamassa. He olivat kurkistelleet vasta avattuun hautaan. He olivat siellä nähneet kauhistuttavan näön. Haudassa oli ruumiin arkku avattu ja sen vieressä istui ryysyihin puettu mies, nojautuneena haudan seinää vastaan.

»Tämä odottamaton, kamala sanoma iski salamana pieneen saattojoukkoon, joka pappilan pihalla Sannan paarien ympärillä seisoi. Se keskeytti hautaustoimituksen.

»Kiireesti riensivät pastori ja suuri osa saattojoukosta kirkkomaalle. Siellä, kuu avatun haudan luo tulivat, näkivät he tuon samaisen kamalan näön.

»'Eilinen vieras', mumisi lautamies, kun oli hautaan silmännyt.

»Haudan rauhan häiritsiä istui siinä liikkumatonna. Hänellä oli hieman kellastunut paperi vasemmassa kädessään; oikea lepäsi avatun arkun reunalla. Arkun kansi oli viistoon työnnetty; ruumiin pääpuoli näkyi puolittaisin siten syntyneestä aukosta.

»Hämmästyneenä seisoi siinä väki vähän aikaa. Vihdoin saatiin kurja mies nostetuksi haudan reunalle. Kuinka kauhean kamalalle hän siinä näytti! Hänen kasvonsa olivat vääristyneet: hänen pitkät, suortuvaiset, harmaat hiuksensa olivat veriset, ja verta juoksi hänen oikean kätensä sormien päistä. Hän ei ollut kuollut. Hän hengitti vielä, mutta hän oli tiedoton, tainnuksissa.

»Tuo kellastunut paperi hänen kädessään oli kohta vetänyt pastorin huomion puoleensa. Hän koetti irroittaa sitä siitä, sill'aikaa kun miehet hänen kehoituksestaan valmistausivat kantamaan onnetonta likimmäiseen taloon. Väkivaltaa käyttäen onnistui se vihdoin pastorille. Mutta samalla avasi onneton, kurja mies silmänsä. Olihan paperi hänen aarteensa. Tiedotonnakin tunsi hän, että se nyt häneltä ryöstettiin.

»Kamalan tuima oli silmäys, jonka hän pastoriin heitti, kun hän näki kirjoituksen hänen kädessään. Äänellä, joka luita karsi, vaikka se vaan kuiskauksena kuului, vaati hän tuota aarrettansa takaisin. Mutta pastori ei ottanut sitä kuullakseen, eikä hän huomannut tuota tuimaa silmäystä: koko hänen huomionsa oli paperin sisällykseen kääntynyt. Hän luki sen ensin hiljaa, sitten ääneensä.

»'Poikani, poikani!' luki hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä valehdellut, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän!'

»Sitten loi hän silmänsä onnettomaan mieheen. Oliko tämä kuullut, mitä pastori oli lukenut? Ihmeellinen muutos oli hänessä tapahtunut. Silmän tuimuus oli kadonnut. Koko hänen ruumiinsa värisi. Hän ojensi kätensä pastorin puoleen, ja pastori ymmärsi hänen tarkoituksensa. Onnettoman ojennettuun käteen pani hän tuon kellastuneen paperin.

»Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen silmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli koko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat purkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä hänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet ruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen tiedottomaksi.

»Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Ympärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies enemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'»

* * * * *

»Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi murretun miehen -- Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan kannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen lapsuutensa kodissa.

»Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen ruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta päivä päivältä vaurastuu hän.

»Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut taisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana, kirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli elänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; -- kertonut mielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus oli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt tuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin saaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen käsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa omituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan valalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä ennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, -- hän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli kääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän aamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat siten -- samalle paperille kirjoitettuina -- saaneet maata viisitoista pitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat -- hedelmätä kantamaan.»

* * * * *

»Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä hän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje haudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi päivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä, kun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi: 'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' -- Silloin, tuollaisina hetkinä, joina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä tuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen sieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä sai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle kirjoittanut.

»Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista vanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti hänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi hän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli häneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa joitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin kauan olivat häntä hallinneet, mutta -- voittaen ne. Silloin kohtasi häntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti. Seinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna asettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena Herran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi hän rauhallisesti tästä maailmasta.

»'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa, vainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten, muistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa viettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel kiilui hänen silmässänsä.»

Iso-isän testamentti.

Olimme eräänä iltana keskustelleet kansassamme vallitsevista taloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla, kun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa pilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka maailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä orpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi -- kuten myytävää kauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei pidetty mitään lukua siitä, kenelle »lyötiin» nuo pienoiset, jotka siinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen. Kysyttiin vain: »kuka helpoimmasta ottaa?» Ja siinä punnitsivat huutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen: »paljonko myytävä syö?» toiseen: »mitä hyötyä hän voi tehdä?»

Siinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi. Neljä tynnyriä viljaa -- puoleksi rukiita, puoleksi ohria -- oli hinta. Sokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen ryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä. Mikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs taluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori talon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: »Taitaapa nyt Leenasi iloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.» -- Pikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö »lyötiin» Urvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta elämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon muori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja »silloin kauppa kannattaa.» --

»Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki ihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi seisoo siinä vieressä, näkee ja -- oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!» Koko sieluni oli kuohuksissa.

Vanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään aamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?

»Raakaa!» vastasi hän viimein huudahdukseeni. »Varsinkin säälin lapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin mieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi' asetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa ole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla. Moni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.

»Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle, niin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä tapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette kansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat päästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät, kunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole katsottu muuta kuin -- mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus riittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan kahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille, joka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista suntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen. Se on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä edemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko tuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa rasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä vähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin suinkin -- eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä lujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan karttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään joutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan; mutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin moni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten Laarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut jälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin kauan hänen kuolemansa jälkeen.»

Jokin muisto -- huomasin sen -- oli vanhan haudankaivajan mielessä vironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten kanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon muistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.