Part 6

»Olen pitkän ikäni kuluessa huomannut, että hurskaiden lapset hyvin usein poikkeavat vanhempiensa teiltä, että monen Jumalata pelkäävän, Jumalan sanan mukaan kasvatettu poika hyvin usein on askel askeleelta vajonnut mitä kauheimpiin synteihin, hakenut koko viihdytyksensä kaikesta muusta kuin siitä, mihin hänen maallisesta ja ijankaikkisesta onnestansa huolehtivat, rukoilevat vanhempansa olivat häntä opetuksilla ja neuvoilla ohjanneet. Olen kuullut monen nuoruudessaan lempeän ja hurskaan lapsen, joka äitinsä sylissä, kädet hänen kaulallaan, ilta- ja aamurukouksensa luki, sittemmin vanhempana ivaavan ja pilkkaavan isänsä ja äitinsä ja oman lapsuutensa uskoa; niin -- olen nähnyt monen näistä lapsista muuttuvan suoraan Jumalan kieltäjäksi ja kaikkea pyhää vihaavaksi pilkkaajaksi. Mutta olen samalla huomannut monen tällaisen lapsuutensa uskon kieltäjän povessa kytevän kipinöinä muistoja tuosta lapsuuden onnellisuudesta, muistoja, jotka hurjimmankin nautinnon ja pahimmankin ivan ja pilkan keskellä ovat tulisina nuolina lennähtäneet hänen sydämeensä ja hetkeksi tukkineet ivaavan suun, -- hetkeksi, sanon, sillä kohta sen jälkeen on hän nauranut 'lapsellisuudelleen', nauranut tuon 'lapseen tyrkytetyn uskon sitkeydelle', joka ei tahdo millään lähteä ja joka muka juuri osottaa, kuinka perin väärää on lapsen taipuvaan mieleen ennakkoluuloja istuttaa. Olen nähnyt monta hurskasten lasta tällaiseksi muuttuvan ja olen kummastellen kysynyt: kuinka se on mahdollista?

»Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni, joka näki pastori M----n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti Jumalan kymmenen käskyn lupauksia.

»Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu poika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa silmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he olivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä poika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut toivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia 'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta loivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän silmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä -- olisivatko itse vanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi lapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä, jommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan kuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa kaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka valaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja jonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti -- kuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina esiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen oman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen silmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina, luonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana ja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä vallitsi yksi sydän, yksi mieli.

»Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa. Ja onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät vielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti hoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa omaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan saivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä heidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi Herraa; -- niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti ummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki. Mutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin silmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden osotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt sydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen rauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli saanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta pojastaan.

»Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli vajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki, mitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän opetuksensa, heidän rukouksensa -- kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja turhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti oleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä, eksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka herttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja ylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja rukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli ollut, kuinka älykäs! Ja nyt...

»Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden lähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän aamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen nyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi tietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten pohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla: 'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin poikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui pöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi ajatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän kätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan ensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki hänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja opiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten edistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen hetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään juoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän sitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille! Oi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta -- sitä seurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina yhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.

»Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se alkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka vähitellen -- alussa melkein näkymättömästi -- uursivat sitä elämän katsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen alkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa juomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät. Siitä se alkoi.

»Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt kirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina ensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa vanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän rahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä vaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän laiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin olisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, -- mitä, sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä, joissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen olivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut, niin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi olevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon tuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei tarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.

»Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä huolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua tuli kotiin -- kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus, vielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika heittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli kulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja taivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu ja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka heille oli antanut takaisin heidän poikansa!

»Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului tämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin käyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi... Syvä huokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun se loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka vakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä pohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei tahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen syleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi hänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero oli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan: kuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne rauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle, jonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.

»Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein tyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt oikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän erään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian kandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi -- jos ei isällä ja äidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut isän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee, niinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä! Mieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut suunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.

»Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi. Lapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia ne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin olisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli. Mutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi -- uudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua, joka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta -- enemmän vielä rahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus kauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea saada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän ponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan lähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen -- lainannut. Samassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja pyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin. Viikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni heikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei siihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi vielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen hautauspäivänään tuli vihdoin kirje -- ei Anterolta, vaan eräältä pastorin lapsuuden ystävältä, -- ja se toi sanoman, että poika oli erotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden... Niin pitkälle siis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.

»Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää syvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää sitä -- ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea -- siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia kyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän siinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä maailmassa oli rakasta: hän on yksin... Yksin? Ei! Hänellä on vielä Jumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.

»Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin päänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut kaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita taivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä olevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja -- ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa tuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'

»Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä kirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään poikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti, häntä värisytti ja vilusti.

»Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen muiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos ilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa hautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna, uskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa emännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin meni hän pastorin kammariin.

»Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen halvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi rakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori eli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen ympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta vihdoin saatiin sana lukkarille.»

* * * * *

»Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat kimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon säteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko tuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin monta ohjannut?

»Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat vainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa -- maa peitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen haltiattaret.

»Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli haudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna yksinäinen nuorukainen polvillansa -- äidin haudalla poika, Hän oli siinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut äitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan poveen kätkettynä.

»Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat huokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan -- äidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman mudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat se lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta ymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.

»Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut kotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä -- kaikki, vajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä lähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa turmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt -- mutta vaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein väärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki häneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian: entiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä... Epätoivo pyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi hänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen eteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen sielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.

»Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä. Ja tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan tuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen, jossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa... Ja taasen raivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän; mutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui sydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli voimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli äidin turva kaikissa. Nyt -- kotiin, kotiin!

»Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli tuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo, jonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi se tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä ystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun hän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä olisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne muuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa jäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat loukkaavat: -- 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli rahoja... Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti... Hän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin... Ei, häntä ei olisi otettu vastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun olivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa punastumaan vihasta ja hävystä.

»Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta kärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti vaarallinen... Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen kiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun sisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä osoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi vielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos. Vielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.

»Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin rakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli siinä ääniä syvyydestä -- ei enää vain noita löysiä, jotka hetken riettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi muuttui hänen mielensä... Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?

»Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia kodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se sanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä... Omituinen on ihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli hänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille ei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt kauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa se olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen lohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi nöyryyttämästä itseään! Mutta isä -- mitä sanoisi hän hänelle?

»Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt, kun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi hän isää kohdata -- miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet ja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä mielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä jotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä mielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin, kuin hän silloin oli luvannut elää -- se oli kerrassaan mahdotonta. Rukous -- mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi. Hänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta -- jos ei alussa ihan kokonaan, niin vähitellen... Tuollaisia ajatuksia hyöri hänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti kysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko laskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas oli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän vaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.

»Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että äiti oli samana päivänä haudattu...

»Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan isännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään ja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä ajatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.

»'Seisauttakaa; minä kuljen loppumatkan jalan', sanoi vihdoin Antero, kun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja kiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. -- --

»Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin toimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut, niiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun kestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.

»'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' --

»Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät hautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan. Kestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. --

»Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama, mutta kohdatessaan ehti se kuiskata -- tuo sanoma isän halvauksesta: 'näin se on parempi!'

»Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö heidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo kysymykset: 'mitä sanoo isä?'

»Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä. Kuinka muuttunut hän oli!

»Näinkö se on parempi?... Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä kohtasi isän silmää -- tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut, mutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan -- tuona hetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa ketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen häpeänsä -- yksin saisi hän ne kantaa -- jos isä kuolisi.

»Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron sydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden, anteeksi-antamuksen sanaa lausumatta...

»Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei muutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua ollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli häntä pantu noutamaan kaupungista -- kahdeksan penikulman päästä.

»Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa osasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli ollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle huudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' -- Kaikki selvesi nyt kerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt -- isä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää. Äitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!... Irstaisuudessa valvotut yöt, väkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla hän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä -- tämä kaikki oli vienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska... Hän istui siinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään, taukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti uskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi hän hänelle ruokaa.

»Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta aikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala kuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi, ja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos! Hän elää!' purkausi hänen sydämestään.