Part 5

»Kortela oli alkuaan ollut herraskartano. Sen silloinen omistaja -- Saita-Pietariksi häntä yleisesti sanottiin -- oli kumminkin talonpoikaista sukua. Sattuvasti keksii kansa nimiä. Saita-Pietari oli Kortelan ostanut polkuhinnasta; se oli silloin peräti rappiolla. Saita-Pietari ymmärsi sen arvon. Hänen hallussaan siitä tuli tila, jonka omistaminen monessa seudun säätyläisessäkin herätti kateutta, olletikin kun useimmat heistä -- puhumattakaan talonpojista -- olivat kokonaan Pietarin käsissä. Saita-Pietari -- se nimi soveltui omistajallensa. Itse oli hän ja hänen omaisensa aamusta iltaan ensimäisiä työssä. Siinä tietysti ei mitään pahaa; päinvastoin. Mutta kun pohjana ja alkulähteenä tähän oli itaruus -- niin suuri, että se kadehti kuivaa leipäkannikkaakin, jonka köyhä työmies hänen pöydässään söi, niin eipä juuri ystävällisillä silmillä isäntää katsottu. Kovemmin rasitettuja alustalaisia kuin Kortelan ei löytynyt koko Suomessa siihen aikaan -- siitä olen varma. Rannankin asukkaat sitä kyllä olivat saaneet kokea. Neljä päivää viikossa tuli Kesäkuun 15 päivästä Lokakuun 1 päivään Rannan Jaskan työskennellä Kortelassa, talvella kaksi -- puhumattakaan muista veroista; ja Rannan torppa oli kumminkin tiluksiltaan peräti vähäinen ja huono -- huonoin koko Kortelan läänissä. Ei siinä Manta, köyhän Jaskan ainoa lapsi, herkuin kasvanut. Mutta hän kasvoi kumminkin, ja kun hän oli kahdeksannentoista vuotensa täyttänyt, suvaitsi Saita-Pietari, että hän isänsä sijassa sai Rannan päivätöitä suorittaa. Tyttö oli hänestä reippaampi kuin isä.

»Siitä se alkoi juttu, joka ihmis-elämässä on niin tavallinen ja -- niin surkea. Saita-Pietarin vanhin poika tuli kiireestä kantapäähän isäänsä; toinen, isänsä kaima, Pietari hänkin, ei sanottavasti. Pekka, joksi häntä sanottiin, oli monessa suhteessa isänsä vastakohta. Kun hartiakkaan, suoravartaloisen, avosilmäisen, punaposkisen ja reippaan nuorukaisen näki pienen, kuihtuneen, laihan, ohuthuulisen, harmaa- ja kylmäsilmäisen isän vieressä, ei olisi heitä pojaksi ja isäksi osannut aavistaa. Ja yhtä suuri eroitus näkyi olevan heidän luonteessaan, jos eroitusta on olemassa iloisuuden ja synkkyyden välillä. Yhdessä vain muistutti poika isäänsä. Pekka näkyi ainakin jossain määrässä perineen isän taipumuksen -- rahaan. Mutta sinä aikana, josta nyt puhumme, ei tuo tullut suuresti näkyviin, ainakaan ei alussa.

»Kukan silmä aukeaa, kun sen aika on tullut. Samoin nuoren tytön sydän. Se aukeaa tunteille, jotka ovat sille yhtä ihania, kuin vasta auenneelle kukalle auringon ensi säteet. Jos Manta oli seudun kaikista neitosista kaunein ja suloisin, niin voitti Pekka ikäisensä nuorukaiset reippaudellaan. Kummako, että jo kauan ennen kuin itse sitä tiesivätkään, nämä kaksi olivat toisiinsa mieltyneet. Itänyt siemen kasvaa ja -- eräänä iltana selvisi nuorille, mitä laatua tämä heidän taipumuksensa oli. Ensimäinen lemmen auringonsäde loisti heidän sydämiinsä.

»He olivat silloin vielä nuoria. Rakkaus oli heidän elämänsä. He eivät tarvinneet muuta kuin nähdä toisiansa. Minkä viehätyksen antoivatkaan sydämen suloiset, ihanat tunteet Rannan ruusulle! Kuinka kirkkaasti loistivat hänen silmänsä! Ja Pekka -- kuinka reippaasti ja iloisesti teki hän työtä lemmittynsä vieressä pellolla, kuinka herttaisia silmäyksiä lähetti hän hänelle! Se aika, jota he nyt elivät, jona ei kukaan muu tietänyt mitään heidän suloisesta salaisuudestaan -- se oli onnellisin heidän elämässään; mutta se aika -- kuinka lyhyt oli se!

»Tuli sitten aika, jolloin he rupesivat puhumaan tulevaisuudestaan. Mutta siitäpä tuijotti heitä vastaan pelättävänä aaveena kirkkaan taivaan keskeltä Kortelan isännän kylmä silmä. Mitä sanoi hän? Manta vapisi sitä ajatellessaan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon kuin kukka yön tullessa. 'Hän ei ikinä siunaa meitä!' huokasi neitonen hiljaa. 'Jaskan tyttö ei kelpaa hänen miniäkseen.' Ja hänen suurissa, ajattelevissa ja lempeissä silmissään välkkyi kirkkaita kyyneliä. Mutta Pekka lohdutti häntä. Hän luotti rakkautensa voimaan, jos isä ensi alussa olisikin heidän liittoansa vastaan; hän luotti miehuutensa voimaan, joka kykenisi valmistamaan uuden kodin nuorelle lemmitylleen -- jos siksi tulisi. Kaikki, kaikki antaisi hän alttiiksi Mantansa voittaakseen. Ja tyttö uskoi häntä. Sitä uskoo niin mielellään, jota toivoo. Ja kun hän katsoi Pekan silmiin, oli niissä jotakin, joka sai hänet varmaksi niiden vakuutusten todellisuudesta. Mutta -- ainoastaan silloin, kun hän niihin katsoi.

»Ei tietänyt kumpikaan heistä vielä silloin, että oli olemassa yksi, jonka tarkka vainu jo aikoja oli saanut vihiä heidän lemmestään, ei, että Kortelan isännän harmaat, kylmät silmät jo olivat päässeet tirkistelemään sen verhon taakse, joka salasi heidän tunteensa. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään; hän hymyili vain. Ja eräänä päivänä, kun hän huomasi, että Pekka aikoi ottaa asiansa puheeksi, sanoi hän äkkiä:

»'Olen miettinyt tulevaisuuttasi. Ruissalon rusthollarin tyttö ja ainoa lapsi päälliseksi olisi hyvin sopiva minulle miniäksi; vai mitä arvelet? Teitä täällä Kortelassa on kaksi poikaa, ja vaikka Kortela onkin hyvä talo ja minä aina vähin olen saanut kokoon muutakin, niin ei siitä kovin suuria riitä kunkin osalle. Ruissalon rustholli lisäksi, se sinusta kerrassaan tekisi miehen, Pekka! -- Rakasta sinä vain ketä haluat', lisäsi hän koettaen nauraa, 'mutta nai rusthollarin tytär!' Ja sen sanottuaan lähti hän ja jätti Pekan miettimään asiaa.

»Pekka seisoi siinä vähän ällistyneenä. Siihenkö se päättyikin, hänen aiottu tunnustuksensa? Ja hänkö vaihtaisi Mantansa Ruissalon Selmaan... Ei tässä maailmassa!

»Mutta miten hän siinä mietti, tuli hän ajatuksissaan -- itse sitä tietämättänsä -- verranneeksi Rannan Jaskan kurjaa navettaa, jossa hän viime kevännä oli nähnyt yhden ainoan lamaantuneen lehmän pureskelevan sammalia, Ruissalon muhkeaan kivinavettaan, jossa kuudettakymmentä kytkyessään ammui. Tosin pilkoitti tuon kurjan navetan ovelta kaksi lempeää, kirkasta silmää, mutta ... eipä Ruissalon Selmakaan niin rumalta näyttänyt kävellessään siivilä kädessään suuren maitosaavinsa luo. -- Pekka seisoi siinä tuota ajatellen vähän aikaa, kunnes hän oli näkevinänsä Mantan silmät kyynelissä, ja niiden nuhtelevan katseen tieltä katosi taas Ruissalon rikkaus.

»Saita-Pietari tunsi poikansa paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän tiesi, että Pekka oli lujaluontoinen, jonka kanssa ei ollut hyvä ruveta painiskelemaan; mutta hän tiesi myös, mitä Pekka varallisuudesta ja arvollisuudesta ajattelisi, kun hän kerran saataisiin näitä asioita oikein ajattelemaan. Saita-Pietari oli tutkinut ihmisiä; ja näitä tutkimuksiaan käyttämällä oli hän usein ennenkin voittanut, mitä toinen häntä viisaampi kentiesi ei olisi voittanut. Hän tahtoi pojassa herättää sitä mammonan jumaloimista, joka häntä itseään kaikessa ohjasi, varmana kun oli siitä, että jos tämä hänelle onnistuisi, hän samalla olisi estänyt avioliiton, joka hänen mielestään oli niin järjetön, ettei sillä kannattanut muuta kuin nauraa. Hän otti silloin tällöin puheeksi Ruissalon rusthollin, siten kylvääkseen yhä edelleen omanmieleisiään siemeniä pojan mieleen. Hän tiesi myös, että veljesten väli, vanhemman ja Pekan, ei ollut hyvä, ja senkin tiedon ymmärsi hän tarkoitukseensa käyttää. Kun hän eräänä päivänä oli molempain poikainsa kuullen kauan aikaa kiittänyt Ruissalon rusthollarin rikkauksia, sanoi hän äkkiä: 'Siinä olisi jotakin teille. Jos minä olisin nuori, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin. Aukustilla tosin tulee olemaan etu-oikeus Kortelaan minun jälkeeni, hän kun on vanhin; mutta eipä olisi hullumpaa, jos hänellä olisi naapuriseurakunnassakin vähän sanomista.' -- Siinä oli syötti, joka veti puoleensa. Vanhempi veli tarttui siihen paikalla. Ja isä hymyili itsekseen, kun näki, minkä vaikutuksen tämä Pekassa teki. Sitä eivät enää Mantan kyyneleet voineet huuhtoa pois. Saita-Pietari oli varma voitostaan. Hän tiesi myös, mitä rusthollari asiasta ajatteli; hän oli sitäkin salaa tiedustellut. Kaikki kävisi niinkuin hän oli aprikoinut. Pekasta tulisi Ruissalon isäntä.

»Ihminen tuumaa, laskee ja päättää. Se käy hyvin päinsä; mutta -- lopussa kiitos? Ei tiennyt Saita-Pietari parka, mitä voimia hän vehkeillään ja salaisilla juonillaan oli pannut liikkeelle. Hän kyllä koetti ajatella pitkälle, ja pitkälle hän ajattelikin; mutta oli olemassa vaikuttajia, joita hän ei ymmärtänyt lukuun ottaa. Helppo on tulta sytyttää, mutta vallalle päässyttä tulta ei ole enää niinkään hyvä saada sammumaan. Usein tekee se tuhoja, joita ei sytyttäjä ole osannut aavistaakaan.

»Pekan sydämeen oli tuollainen tuli sytytetty. Mutta kauan kyti se, kauan poltti se, ennenkuin se valloilleen pääsi.

»Rakkaus on tarkkasilmäinen. Manta huomasi pian, että hänen lempensä oli saanut kilpailian; hän huomasi myös, mitä laatua tämä kilpailia oli. Hän näki, että se aarre, jonka hänen nuori, rikas sydämensä salasi, päivä päivältä kadotti arvoansa sen rikkauden rinnalla, jota maallinen tavara tarjosi. Ja kun hän eräänä iltana kuuli veljesten riidellen keskustelevan Ruissalon rusthollista, niin tiesi hän kohtalonsa. Kuinka se häneen koski, mitä tuo tieto sai hänet kärsimään, sitä ei hän ainoallekaan ihmiselle ilmaissut; hän salasi onnettomuutensa, samaten kuin hän oli salannut onnensa. Mutta hänen silmiensä tuli sammui; nuo kauniit, sydämen jaloutta ja puhtautta puhuvat silmät muuttuivat kuolleiksi, välinpitämättömiksi, ja ruusut niiden vieressä hänen poskillansa kuihtuivat. Kadonnut, ainiaaksi kadonnut oli se suloinen viehätys, joka lumoovana oli häntä ympäröinyt. Siinä oli jäljellä vain varsi, jonka kukka oli lakastunut. Hän ei sanallakaan ilmaissut Pekalle, mitä hän tunsi; hän kuunteli hänen puhettaan, niinkuin ennenkin, vaikka hän näki, miten aste asteelta ahneus valtasi sen sydämen, johon hän oli luottanut enemmän kuin Jumalaan. Hän torjui vain pois puolestaan Pekan hyväilemiset, ja eräänä päivänä sanoi hän huomanneensa, että hän oli pettynyt, kun luuli Pekasta pitävänsä.

»Pekka katsoi häneen hämmästyneenä. Rakkauden tuli valtasi hänet viimeisen kerran; oli kuin olisi hän nähnyt, minkä aarteen hän oli kadottamaisillaan. Mutta -- siinä tuli kaukaa isä ja Aukusti, vihattu veli; he keskustelivat jotakin, ja Aukusti hymyili ja viittasi kädellään Ruissaloa kohti. Silloin -- silloin pääsi isän virittämä tuli valloilleen. Pekan katse muuttui, ja siinä, itsekään oikein tietämättä, mitä hän puhui, sanoi hän jotakin, joka hänenkin puolestaan ilmaisi, mitä Manta vastikään oli ilmaissut. Kun sitten Manta, vaaleana kuin sydäntalvena lumi, hänelle kätensä jäähyväisiksi, ikuisiksi jäähyväisiksi tarjosi, taisteli hän vähän oman itsensä kanssa, mutta -- silmäys lähenevään isään ja veljeen, ja -- hän puristi tarjottua kättä. Hän oli mielestänsä päässyt helpolla; hän oli jonkinmoisella pelolla ajatellut tätä hetkeä, ja nyt -- kuinka tyhjältä, sanomattoman tyhjältä tuntuikaan hänestä koko maailma, kun hän näki Mantan hiljaisilla, mutta vakavilla askelilla etenevän ja vihdoin katoovan viidakon taakse. Siinä tarvittiin todella isän läsnäolo ja viha veljeä kohtaan estämään häntä juoksemasta tytön jälkeen, purkamasta äskeisen kylmän valheellisen tunnustuksensa.

»Ei tiennyt kukaan, minkä uhrin Manta oli tehnyt, kun hän vapaaehtoisesti luopui rakkaudestaan ja kielsi sen, joka oli hänen elämänsä. Taistelua oli siinä ollut. Mutta tuosta taistelusta ei tiennyt kukaan muu kuin hänen särjetty sydämensä. Manta parka osasi nähdä asiat semmoisina kuin ne olivat; ja kun hänelle selvisi, että kaikki hänen onnellisuutensa suloiset unelmat olivat olleet houreita, jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan, silloin tiesi hän, mitä hänen tuli tehdä. Köyhän torpparin tytär oli yksi niitä aniharvoja, joita eivät intohimot saa pyörteeseensä temmatuksi. Onneton tyttö olisi kernaasti siirtynyt kauas pois seudusta, jossa kaikki muistutti häntä siitä, mitä hän oli kadottanut; mutta hänen oli mahdotonta jättää kivuloista isäänsä. Velvollisuudentunto pakoitti hänet jäämään, pakoitti hänet, niinkuin ennenkin, suorittamaan Kortelaan isän päivätyöt. Mantan ja Pekan muuttuneista olosuhteista ei tiennyt kukaan muu kuin viimeksimainittu, ja tältä sokaisi viha veljeä vastaan silmät; Saita-Pietari aavisti asian ja iloitsi siitä itsekseen, enempää sitä ajattelematta.

»Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Manta eli -- elotonta elämää. Hän vältti, missä suinkin voi, Pekan läheisyyttä. Mutta hänen silmänsä seurasivat sittenkin kaikkia Pekan tekoja. Hän näki, mitä eivät muut niin selvään nähneet, -- vihan päivä päivältä kasvavan veljesten välillä; hän tiesi vihan syyn, mutta hän aavisti, että tämän syy vain oli näennäinen, että sen juuret kävivät paljon syvemmälle. Hän oli kuullut veljesten suusta sanoja, jotka häntä kauhistuttivat; ja pari kertaa oli hän uskaltanut puhua Pekan kanssa siitä, uskaltanut rukoillen varoittaa häntä. Kiitokseksi oli hän saanut kovia sanoja, saanut kuulla, että -- hän piti Aukustin puolta.

»Sillä välin oli Kortelan isäntä käynyt toimiin, jotka tähtäsivät Ruissalon rusthollin voittamista joko Aukustille tahi Pekalle. Tuo ei enää ollut mikään salaisuus, yhtä vähän kuin se, että Saita-Pietari mieluummin soi Ruissalon vanhimmalle pojalleen, joka enemmän tuli isäänsä ja joka kerran oli saapa Kortelan. Isä kyllä tiesi, mitä Pekka tästä kaikesta ajatteli, tiesi, mimmoinen veljesten väli oli, ja koetti parastansa saadakseen sammumaan tulen, jonka hän itse oli sytyttänyt. Oi, hän ei tullut ajatelleeksi, että tämä tuli jo oli kulovalkeana hävittänyt nuoremman pojan jaloimmat tunteet, että se yhä edelleen hänessä raivosi ja ettei mikään maallinen voima sitä enää saanut sammumaan. Eräänä kesäkuun iltamyöhänä näki Manta, joka muiden lähdettyä oli jäänyt Kortelan perunavainiolle rikkaruohoja kitkemään, Pekan ryntäävän talon pihalta ja kiireesti rientävän -- 'Ruissaloon!' oli onneton tyttö kuulevinaan vienon iltatuulen kuiskaavan. Hänen sydämensä vetäysi kokoon, ja hänestä oli kuin olisi maa auennut nielläksensä hänet. Hän istuutui pyörtänölle ja painoi kätensä tuota ainian levotonta sydäntänsä vastaan. Äkkiä herätti hänet synkistä ajatuksista veräjän narina. Hän näki Aukustin ajavan Pekan jälkeen. Hän hypähti ylös. Himmeästi tunsi hän, että veljesten välillä jotakin oli tapahtunut, ja sanomaton tuska valtasi hänet. Tietämättä, mitä teki, lähti hänkin kulkemaan samaa tietä, jota veljekset olivat menneet.»

* * * * *

»Mikä se oli, joka Kainista teki veljensurmaajan? Pyhä kirja antaa meille siihen vastauksen muutamilla sanoilla. Mutta jos otamme noita sanoja likemmin tutkiaksemme, astuu niistä eteemme sarja kohtauksia, jotka luonnollisessa järjestyksessä toinen toistaan seuraavat -- aina murhan hetkeen saakka. Viha -- mitä onkaan se aikaansaanut maailmassa!

»Hankkikaa itsellenne luettavaksi R----n käräjäkunnan pöytäkirjat välikäräjiltä Heinäkuussa 18-- sekä seuraavilta syys- ja talvikäräjiltä! Niissäkin kerrotaan eräästä veljenmurhasta.

»Ennenkuin välikäräjien istunnot alkoivat, veti käräjätuvassa vanha, pieni, laiha mies yleistä huomiota puoleensa. Hän kulki levottomana edestakaisin. Hän näytti olevan syvimmän epäilyksen vallassa. Kaikki väistivät häntä, mutta kaikkien kasvot olivat häneen käännetyt. Hänen pienistä, harmaista silmistänsä lensi leimuja, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua jokaisen sisimpään. Kun asia otettiin esille, vietiin hän tuomarin käskystä väkisin ulos, ja siinä silloin kuiskasi moni: 'nyt ei ole Saita-Pietarin hyvä olla.' Häntä ei näkynyt kukaan säälivän, ja kumminkin oli hänen vanhin poikansa murhattu ja hänen toinen poikansa syytetty veljensä murhasta.

»Pekka tuotiin sisälle. Hän oli raudoissa. Jääkovaksi oli hänen katseensa käynyt, uhkaavaksi hänen silmänsä. Hän kielsi kiven kovaan syyllisyytensä. Missä hän oli ollut tuona yönä, jona Aukusti, hänen veljensä, sai puukon iskusta surmansa, se ei muka koskenut ketään. Todistajia kun kuulusteltiin, kuunteli hän tarkkaan. Kun isä, Saita-Pietari, tuotiin sisään valatta kuulusteltavaksi ja siinä otti maan ja taivaan poikansa syyttömyyden todistajaksi, katsahti syytetty vihaisesti häneen. Kuulustelua kesti kauan, mutta ei kenelläkään ollut mitään tärkeämpää esiintuoda. Useat kyllä tiesivät kertoa, että veljesten väli oli ollut kireä ja -- varsinkin viimeaikoina -- riitainen, mutta -- siinäpä kaikki. Kortelan palkolliset olivat nähneet murhatun valjastavan hevosensa ja lähtevän -- mihin, sitä he eivät tienneet. Pekkaa he eivät olleet nähneet päivällisistä saakka, jolloin hän ja isä olivat lähteneet kesantopellolta ja keskustelleet jotakin, jota eivät todistajat kuulleet. Oliko Pekka ollut kotona vai poissa murhayönä, sitä he eivät voineet sanoa.

»Todistajiksi haastetuista kaivattiin välikäräjissä vain yhtä -- Rannan Mantaa. Kun Pekka kuuli hänen nimeänsä huudettavan, vaaleni hän, koko hänen ruumiinsa värisi ja raudat helisivät. Tämä herätti suurta huomiota, mutta vielä suurempaa se, ettei Manta tullut esille, että hän -- kuten oikeudessa ilmoitettiin -- jo pari päivää haasteen jälkeen oli kadonnut, kenenkään tietämättä mihin. Siihen päättyivät välikäräjät. Asia lykättiin syyskäräjiin, joihin virallisen syyttäjän tulisi haastaa uusia todistajia ja ennen kaikkia Rannan Manta. Syyskäräjissä kyllä oli uusia todistajia, mutta nämä eivät tienneet enempää kuin edelliset, ja Rannan Manta oli yhäti kateissa. Turhaan oli häntä lähitienoilta tiedusteltu, turhaan Jaskaa, hänen isäänsä, kovalle pantu. Yleisesti kerrottiin, että Mantakin oli murhattu, hän kun tiesi asioita, jotka muka paikalla olisivat langettaneet Pekan. Metsistä ja vesistä etsittiin kadonnutta. Turha vaiva; hän oli kuin maan päältä poistunut. --

»Mutta samana päivänä, jona talvikäräjät alkoivat, levisi äkkiä huhu, että hän oli tullut kotiinsa. Sitä ei kumminkaan kukaan uskonut. Oikeus ryhtyi toimiinsa, ja Aukusti Kortelan murha-asia otettiin ensinnä esille. Pekka tuotiin oikeussaliin. Hän oli kalpeampi kuin syksyllä; vankeus kai oli sen aikaansaanut. Mutta yhtä ynseä oli hän kuin ennen; yhä uhkaavat olivat hänen silmänsä. Hän kielsi yhä tietävänsä mitään veljensä surmasta ja vaati, että hän julistettaisiin vapaaksi, 'koska ei mitään häntä vastaan ollut tullut ilmi.' Silloin huudettiin taas Rannan Mantaa todistajaksi. Pekka heitti välinpitämättömän silmäyksen oveen päin. Mutta tällä kertaa se aukeni, ja sisään astui horjuvin askelin pitkä, kuihtunut nainen.

»'Hänkö tuossa, Manta?' huudahtivat puoliääneen hämmästyksestä ne, jotka olivat tunteneet Rannan ruusun hänen kauneutensa päivinä. Kuinka hän oli muuttunut! Nuoruuden viehätyksestä ei hänessä näkynyt enää jälkiäkään. Hänen silmiänsä verhosi omituinen sumu, ja kalman kalpeat olivat hänen kasvonsa. Ihmisrauniona seisoi hän siinä, herättäen kaikissa mitä syvintä sääliä. -- Silloin helähtivät äkkiä raudat, ja syyllinen, jota vastaan kauan kateissa ollut tyttö oli tullut todistamaan, olisi varmaan vaipunut maahan, jolleivät likinnä seisovat olisi ehtineet häntä tukea. Häneen oli Mantan odottamaton esiintyminen vaikuttanut, mitä ei kukaan ollut osannut aavistaa. Koko hänen olentonsa oli silmänräpäyksessä muuttunut. Kun tuomarin käskystä hänelle tuoli tuotiin, katsahti Manta häneen -- vilahdukselta vain, ja hänen silmistään leimahti tuon omituisen sumun takaa salama, joka näkyi kokonaan masentavan syytetyn. Tuo silmäys -- mitä kaikkia sisälsikään se? Mutta ei ollut käräjätuvassa sen selittäjää. Todistajavalansa teki kalpea tyttö lujalla ja varmalla, mutta omituisen sointuvalla äänellä, joka kumminkin värähteli viimeiseltä ja päättyi syvään, tuskalliseen huokaukseen. Hän oli nyt alkava todistuksensa. Hän alkoi, mutta alkua pitemmälle hän ei päässyt. Hän ehti vain huutaa: 'Hän on viaton!' Sitten tavoitteli hän käsillään pöytää, ikäänkuin etsien siitä tukea, purskahti kamalaan nauruun ja vaipui alas lattialle.

»Voitte arvata, minkä hämmästyksen tämä odottamaton tapaus sai aikaan. Pekka kohousi, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa vaipunutta auttamaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä kosteat. Kun Manta valansa teki, oli hän istunut peitellen käsillään kasvojansa.

»Oliko onnettoman tytön todistus todellinen, vai rankaisiko Kaikkinäkevä häntä -- hänen valeestaan? Pitkään aikaan ei sitä tiedetty. Manta heräsi tosin tainnuksistaan, mutta -- järkensä oli hän menettänyt; sitä ei hän enää saanut takaisin. Heikkomielisenä eli hän pitkän loppuelämänsä.

»Pekan asia kulki oikeudesta oikeuteen. Vihdoin päättyi se. Syytetty pääsi 'sitovien' todistusten puutteessa vapaaksi -- vastaisuuden varaan jätettynä.

»Saita-Pietari ei silloin enää elänyt. Hän oli niittänyt kylvönsä hedelmän. Hän oli masentunut masentumistaan, joutunut vuoteen omaksi ja kuollut houraillessaan Ruissalon ja Kortelan yhdistämisestä.

»Pekka ei viihtynyt Kortelassa. Tuo 'vastaisuuden tuomio' ja yleinen mielipide, joka häntä piti veljensurmaajana, rasitti häntä. Hän myi lapsuutensa kodin ja muutti kauas pois seudusta, joka ensin oli tarjonnut hänelle onnea -- sitten kamalia muistoja.

»Mutta vielä kerran puhuttiin hänestä hänen kotipitäjässään. Kuolinvuoteellaan -- niin kerrottiin -- oli hän tunnustanut, että hän Ruissaloon vievän tien haarassa oli saavuttanut veljensä ja siinä murhatun vieressä, murha-ase kädessään, seisonut kamalaa tekoansa katsellen, kun Manta hänet yllätti...

»Manta oli siis tehnyt väärän valan, pelastaakseen kuolemantuomiosta _sen_, joka hänet oli hyljännyt. Se olisi siis ollut hänen kostonsa! Tuota on tavallisen ihmisjärjen vaikea käsittää. Mutta niitä on maailmassa asioita paljon, joita ei ihmisjärki käsitä. Eihän edes tullut ilmi, missä Manta oli piilounut, kun häntä kaikkialta etsittiin, ja miksi hän ei jo silloin esiintynyt tuomio-istuimen edessä.

»_Jos_ hän väärän valan teki, niin oli hänen rangaistuksensa kamala. Mielipuolisena ja _mykkänä_ kulki hän kuudettakymmentä vuotta talosta taloon kerjäten, -- hän, Rannan muinainen ihailtu ruusu! _Jos_ hän väärän valan teki, niin olkoon Jumala hänelle armollinen, sillä varmaan teki hän sen -- rakkaudesta.»

* * * * *

Aurinko oli jo mailleen mennyt, kun vanhan haudankaivajan tyköä lähdin. Kuljin kirkkomaan sivu. Kuinka hiljaista siellä! Maailman ilot ja surut -- hauta ne kaikki talletettavikseen ottaa, kunnes koittaa aamu, joka kaikki valkeuteen tuo!

Kirje haudasta.

Olimme eräänä Kesäkuun iltana, vanha haudankaivaja ja minä, keskustelleet yhtä ja toista erään pienen, »Kirjeitä Helvetistä» nimisen kirjan johdosta, joka, ellen erehdy, on tanskalaista alkuperää, mutta jonka ruotsinkielisenä käännöksenä olin lukenut. Kirjan omituinen nimi oli vetänyt huomioni puoleensa. Se oli, niinkuin ajatella sopiikin, kokonaan mielikuvituksen kyhäämä, eikä sillä ollut suurempaa arvoa kuin muilla samallaisilla haaveellisilla, haudan toiselta puolelta aineensa ottaneilla mielikuvituksen tuotteilla. Vanha haudankaivaja hymyili, kun hänelle kerroin kirjan sisällyksen, ja sanoi sitten: »eipä hätää, jos kirjeitä voisimme vaihtaa vainajiemme kanssa! Mutta tuskinpa vaan postilaitoksemme ikinä niin pitkälle kehittyy.» Samassa poistui äkkiä hymy hänen huuliltaan; hän kävi vakavaksi, ja minä olin huomaavinani, että jokin muisto oli hänen mieleensä juontunut. »Mutta», jatkoi hän; vähän aikaa ääneti oltuaan, »meidän ei tarvitsekaan odottaa kirjeitä siitä maasta, josta ei kukaan ihminen palaja, ei helvetistä eikä taivaasta; siitä, mitä haudan toisella puolella on, emme tiedä emmekä tarvitsekaan tietää -- muuta kuin minkä meille Raamattu ilmoittaa. Ja kumminkin -- mitä sanotte siitä, että olen nähnyt kirjeen, haudasta tulleen, haudassa jo monta vuotta maanneen vainajan kirjoittaman?»

Nyt oli minun vuoroni hymyillä.

»En laske pilaa», sanoi vanhus tavattoman vakavalla äänellä: »se on aivan totta: olen semmoisen nähnyt. Se tosin ei sisältänyt monta sanaa, mutta sitä suurempi oli niiden vaikutus... Minä huomaan, että olen saanut teidät uteliaaksi, vai kuinka?»

»Olette todellakin», oli vastaukseni. »Omituisesta alusta päättäen näyttää tapaus, johon olette viitannut, olleen kummallinen.»

»Kummallinen... Niin, tuomitkaa itse!»

* * * * *