Part 4

»Mutta sitten tuli toinen aika», jatkoi Maija suruisella äänellä. »Sinä jätit minun ja valitsit toisen. Luulit, ettei se minuun koskenut!... Voin sen kyllä sanoa nyt: minä surin. Ja sitten sairastuin -- sen tiedät. Olin mielenviassa, sanottiin. Ja taisinpa kyllä ollakin. Parikymmentä vuotta on kulunut elämästäni, josta ajasta en niin mitään muista. Ja kun viimein muistini palasi, olin minä myyty -- Leena-muorin hoidettavaksi. Sinä silloin elit ylellisyydessä vielä. Minä näin sinut joskus; mutta ethän sinä luonut silmiäsikään -- Mörkö-Maijaan! Minä kärsin nälkää ja vilua, mutta en valittanut. Koetin auttaa parhaan kykyni mukaan häntä, joka oli minut elätettäväksensä ostanut, vaikka sainkin toraa ja kirouksia palkinnoksi. Näin kyllä, että muori oli hyvissä varoissa, vaikka hän aina köyhyyttänsä valitti; tiesin, missä hän salasi aarteensa, jotka päivä päivältä lisääntyivät, vaikk'en ollut siitä tietävinäni; olihan minulla selvillä, millä hän varojaan kokoili. Pilkka ja häpeä, jota kaikkialla sain kärsiä, kun kuljin hänen asioillaan, olisi paaduttanut monen muun sydäntä; minuun vaikutti se toista. Minä muistin sinun käytöstäsi; kaikkialla ympärilläni näin pahaa vain, yhä pahaa -- ja minä ihmettelin, että hyvä Jumala saattoi tätä kaikkea kärsiä.

»Salaa kulki meillä siihen aikaan ihmisiä ja usein kaukaa, hyvinkin kaukaa; ja kaikki menivät pois tyytyväisinä. He olivat saaneet, mitä halusivat. Minut lähetti muori aina ulos, kun joku hänen luokseen tuli, etten muka pääsisi hänen salaisuuksiensa perille. Väliin taasen salpasi hän minut sisään milloin yöksi, milloin koko vuorokaudeksi, kun itse salaperäisille matkoillensa lähti -- varsinkin uuden kuun aikoina. Minä seurasin häntä kerran hänen tietämättänsä. Hänen tiensä vei kirkkomaalle. Sieltä toi hän, mitä hän tarvitsi. Kauhistuneena seisoin siinä kirkkopihan veräjällä. Oli kuutamoyö... Siinä opin loitsiaksi. Hänen manauksensa soivat vielä korvissani. Noin pari viikkoa sitä ennen oli Varvasmäen isäntä käynyt meillä. Hän oli riidoin naapurinsa kanssa ja turvasi nyt Leenaan. Ja Leena oli luvannut auttaa häntä. Nyt auttoi hän -- miten, sitä sinun ei tarvitse tietää... Minusta oli se kauheaa. Eihän Varvasmäen toinen asukas ollut tehnyt mitään pahaa Leenalle... Kolme päivää myöhemmin paloi hänen asuntonsa ja karjansa, ja hän oli kerjäläinen. Siitä päivästä rupesin minäkin manaajaksi, mutta tehdäkseni tyhjäksi Leena-muorin aikeet. Niitä pidin aina silmällä. Hänen tietämättänsä opin hänen tietonsa, ja omat havaintoni ovat minua eteenpäin vieneet... Olin mahdikas, sanoit sen: mutta jos olen mahtiani mihinkään käyttänyt, en koskaan muuhun kuin pahan ehkäisemiseen, pahojen kiroomiseen, hyvää tehdäkseni.»

»Senpätähden tulinkin luoksesi. Sanotaan, että sinulla on aarteita...» mumisi mies pankolla.

Maijan harmaat silmät alkoivat säihkyä, ja toisella äänellä kuin äsken puhui hän: »Minulla on aarteita. Leena-muorin aarre on koskematta: ne ovat pahan palkka. Niitä sinä haluat -- sinä, joka et ole rakastanut muuta mitään maailmassa kuin omaa itseäsi ja mammonaa. Seurakunta tarjoo sinulle elatuksen, mutta menisikö 'Rikas Samuli' ruodille? Ei, parempi rakentaa sovintoa Mörkö-Maijan kanssa, jotta pääsisi Leena-muorin aarteille... Muistatko käytöstäsi Miina-vainajaa, vaimoasi kohtaan? Hän antoi sinulle rikkaan talon, ja sinä -- mitä annoit sinä hänelle? Pieksit häntä ja upotit viinaan talon. Ja miten kohtelit lapsiasi? Mikset nyt mene nuorimman tyttäresi, ainoan elossa olevan lapsesi luo asumaan?»

»Ei hänellä ole mitään... Älä nyt ole kovasydäminen, Maija!» mumisi Samuli.

»Niin, sanoit sen; ei hänellä ole mitään. Mutta miksi ei hänellä ole mitään? -- Sentähden, että sinä häneltä ryöstit, mitä hänen omansa oli, ja vieläpä houkuttelit hänen miestänsä väärän valan tekoon ja -- kuritushuoneeseen. Kovasydäminen, sanoit; minä! No, jos niin tahdot, autan sinua.»

Samuli otti piippunysän suustansa ja loi silmänsä uteliaasti Maijaan.

Eukko oli vähän aikaa ääneti, sitten jatkoi hän liikutettuna:

»Jää tänne minun mökkiini asumaan, ja'a leipäkannikkani, ja kun ei leipää ole, kärsi nälkää -- niinkuin minä!... Sinusta ei enää ole työhön: jonkun puukapulan voisit ehkä metsästä noutaa. Minulla on hiukan voimia vielä jälellä; minä koetan elättää meitä molempia.»

Ukko katseli ympärilleen. Asunto ei näyttänyt häntä miellyttävän.

»Samuli», sanoi suruisella, mutta ystävällisellä äänellä Maija, joka ymmärsi, mitä vanhuksen mielessä liikkui; »Samuli, me olemme molemmat vanhat, meillä ei ole enää monta päivää jälellä. Oletko ajatellut ijankaikkisuutta?... Jos olisit pysynyt semmoisena kuin olit nuorena, olisi elämämme varmaan toisellainen, kuin se nyt on... Siitäkin, mikä minua on elämässä kohdannut, sopisi minun syyttää sinua; mutta sitä en tee. Jumala on tahtonut elämäni tällaiseksi... Usein olen kysynyt, teenkö väärin, kuu sekaannun hänen töihinsä, ja silloin peloittaa minua kuolema. Kun olen jakanut viimeisen leipäpalaseni nälkäisen kanssa, tunnen rauhaa mielessäni; kun taasen olen mahdillani saanut rikkaan saidan avaamaan aittansa, on minusta kuin olisin varastanut. Olen usein ajatellut kysyä pappien neuvoa, mutta silloin on aina tuntunut, niinkuin olisi joku ollut minua pidättämässä. Kuinka uskaltaisi Mörkö-Maija, noita, jota kaikki kammoovat, papin eteen astua! Ja kumminkin täytyy minun... Samuli! Elämämme yhdestoista tunti on kulumassa: koettakaamme viimeisellä hetkellä sovittaa, mitä olemme rikkoneet... Eilen tapasin tyttäresi Hölöpän Matin-Miinan. Kerjäten hän kulki, eikä minulla ollut hänelle mitään antaa. Sääliksi kävi minun hänen raajarikkoinen tyttärensä. Ottakaamme ne tänne! Mökkini on kyllä pieni ja huono, mutta minusta tuntuu, että viihtyisimme. -- Olen varma siitä, ettei laupias Jumala meitä hylkäisi.»

Ukko katsoi taasen ympärilleen; sitten kääntyivät hänen silmänsä omituisella, kummastuksesta puhuvalla katseella eukkoon. Jotakin outoa liikkui hänen mielessään. Hänen kylmät, kovat kasvonsa muuttuivat; ne sanoivat, että hänen rinnassaan oli herännyt joku kauan siellä uinaillut henki. Piippu, mikä jo aikaa sitten oli sammunut, putosi hänen kädestään: hän ei sitä huomannut. Hän istui siinä kauan ja tirkisteli Maijaa, joka seisoi hänen edessään, niinikään ääneti, eikä luovuttanut silmiänsä hänestä.

»Olet kuullut ehdotukseni; jätän sinut nyt sitä miettimään, kunnes palaan», sanoi Maija äkkiä ja meni ulos.

Hänen tarkat korvansa olivat kuulleet ulkoa askeleita. Samuli ei ollut niitä huomannut.

Eukon poissa ollessa ei Samuli liikkunut paikaltansa. Missä hän oli istunut pankolla, siinä istui hän vielä, kun Maija vihdoin kauan ulkona oltuaan palasi huoneeseen. Näytti siltä kuin ei Samuli olisi edes huomannut, että Maija oli ulkona käynytkään.

»No, oletko jo miettinyt?» -- Eukko loi häneen läpitunkevan silmäyksen.

Mutta Samuli ei vastannut sittenkään. Hän oli nojannut päänsä kättänsä vastaan, ja silmät tuijottivat lattiaa.

Maija meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa.

Silloin huokasi ukko syvään, ja nyt tapasivat vanhusten silmät toisensa.

»Ja sitä sinä esität, Maija!» Samulin ääni vapisi.

»Niin, sitä esitän; ja sinä teet minulle suuren ilon, jos esitykseeni suostut.»

»Jumala siunatkoon sinua!... Minusta on kaikki niin kummaa, niin outoa, ja päätäni pyörryttää. En ole kahteen päivään syönyt... Et tiedä, mitä varten tulin tänne... Sinä olet puhunut minulle elämäsi vaiheet siitä saakka, kun vallesmannista erosimme. Minä tahdon sinulle puhua omani... Mutta -- suotta se olisi; sinä tunnet elämäni. Kuitenkaan et tunne yhtä seikkaa. Minä tulin tänne pyytääkseni sinulta apua ja -- ottaakseni, ellet hyvällä antaisi. Mutta sinä olet ottanut minulta koko voimani. Sinun puheesi äsken vei mieleni päiviin, jotka eivät palaja. Kun esitit, että tulisimme sinun luoksesi asumaan, minä ja onneton tyttäreni, luulin kuulevani saman äänen, minkä kuulin kuudettakymmentä vuotta sitten sinä hetkenä, jona lupasit tulla vaimokseni, jos muuttaisin elämääni. Muistatko? Sanasi silloin saivat sydämeni värisemään, ja minä lupasin, vaikk'en pysynyt lupauksessani. Samaten kuin silloin, saivat nyt sanasi sydämeni värisemään... Oi Maija, minä olen kauhean paljon pahaa tehnyt! Ja sinä ottaisit minut mökkiisi asumaan, minut, joka tulin aikeessa ... tappaa sinut, ellet hyvällä antaisi rahoja!...» Samuli vaikeni liikutuksesta.

Mörkö-Maija itki ääneensä.

Sydämet, jotka nuoruudessa olivat toisiansa rakastaneet, jotka sitten synti oli eroittanut, olivat lopulta tavanneet toisensa -- tavanneet silloin, kun heillä elämästä ei ollut kummallakaan enää muuta odottaa kuin ero, loppu.

»Jumalan kiitos!» kuiskasi hiljaa nyyhkien Maija; »nyt luulen, että pääsen lepoon tuolta kalvavalta tuskalta.» Sitten kääntyi hän, ikäänkuin hän olisi vielä jotakin pelännyt, uudelleen Samuliin ja kysyi: »Se on siis totta, ihan totta; sinä jäät minun mökkiini, ja me otamme tänne Miinan ja hänen lapsensa ... ja Hölöpän Matin, kun hän kuritushuoneesta palaa.»

Syvältä, ikäänkuin sydämen sisästä lähteneenä kuului vanhuksen vastaus: »niin, Maija!»

* * * * *

Seuraavana pyhäaamuna kerrottiin kirkkomäellä kummia. Siinä puhuttiin Mörkö-Maijan käynnistä Koskelassa ja niistä onnettomuuksista, jotka tämän käynnin johdosta siellä olivat tapahtuneet. Tiesihän sen, ettei Vaarasen Kaisa eikä Kaisa-Liisa suutansa tukkineet, kun kenenkään keskeyttämättä saivat kerrankin oikein halusta piestä kieltänsä. Tuskinpa koskaan oli eukkoja niin uteliaasti kuunneltu. Eri joukoille he siinä juttelivat. Ja olipa Vääräsuu-Jussilla ja Lois-Lassillakin miesten kesken yhtä ja toista sanottavaa. Koskelan isäntää ei kirkkomäellä nähty, ei myöskään Karja-Lottaa eikä Silmäpuoli-Mikkoa. »Heillä on poissa-oloonsa lailliset syyt», sanoi Lois-Lassi. Emäntä oli kyllä aamulla ollut aikeessa lähteä kirkkoon, mutta syystä tahi toisesta oli hän muiden lähtiessä nähnyt hyväksi jäädä kotiinsa.

Kirkkomäellä saatiin seikkaperäisesti tietää, mitä kaikkia oli Koskelassa tapahtunut ja miten -- saatiinpa tietää hiukkasen enemmänkin. Kaisa-Liisa oikein sai kuuliakuntansa kauhistumaan, kun hän puhui noista »kahdesta rististä ja -- vähän kolmannesta»; hän oli ne itse nähnyt niin selvään kuin »kirkon tuolla», vaikka Mörkö-Maija oli tietänyt ne »konsteillaan» tehdä näkymättömiksi, kun niitä miehissä lähdettiin tutkimaan. »Sillä ei siinä silloin tieveräjällä huomattu muuta kuin ristiin käyneitä pyörien jälkiä, ja tuohivirsutkin olivat hajauneet, jotta niistä vain oli jälellä muutamia käpristyneitä tuohenpalasia. Mutta eivätpä ulottuneet Mörkö-Maijan konstit kuusenhavuihin! Ne olivat siinä aina iltaan asti, jolloin emäntä palasi Mörkö-Maijan tyköä. Ja varmaa on, että kyllä ristit tarkoittivat Karja-Lottaa ja isäntää ja Liiliä: ja kyllä nämä jo olisivat tästä matoisesta maailmasta päässeet, jollei emäntä puolenpäivän aikaan olisi Mörkö-Maijan luona käynyt ja häntä tuomisilla lepyttänyt. Kolme naulaa voita hän hänelle vei...»

»Viisipä», pisti äkkiä Kaisa-Liisan sanatulvaan Vaarasen Kaisa, joka jo oli ehtinyt omalle kuuliakunnalleen suunsa puhtaaksi puhua ja nyt ilmausi Kaisa-Liisan piiriin; »viisi naulaa hän vei...»

»Kolmepa, ja lehmänpaistin...»

»Lampaan takajalan, sanon ma... Mistä se lehmänpaisti keskellä kesää olisi tullut?»

Kaisa-Liisa heitti vihaisen silmäyksen Vaarasen Kaisaan... »No olkoon sitten lampaan ... ja muita tuomisia, tiesi mitä kaikkia. Mutta Maijan mökkiin ei emäntä päässyt. Saunaan, joka seisoo Ummetlammen rannalla, viittasi Mörkö-Maija häntä, ja siellä otti hän vastaan tuomiset. Mutta Maijapa vaan ei leppynyt sittenkään eikä peruuttanut sanojansa, ennenkuin oli jakanut kahtia lahjat ja saanut emännän lupaamaan, että veisi toisen puolen Hölöpän Matin-Miinalle. Silloin vasta hän peruutti kirouksensa, mutta niin kamalilla sanoilla, että ne oikein karsimalla karsivat emännän ruumista. Sen tehtyään jätti hän saunaan saaliinsa ja palasi, taluttaen emäntää kädestä. Ja kun sitten mökin luo tulivat ja Maija avasi oven, sisään mennäkseen, niin saipa emäntä vilahdukselta kurkistaneeksi hänen asuntoonsa. No, sen sanon, että en olisi tahtonut olla emännän sijassa! Siinä istui pankolla itse paholainen, suuret sarvet päässä... Mitä sitten tapahtui ja kuinka emäntä pääsi maantielle, sitä hän ei sano muistavansa -- niin oli häntä kauhistuttanut, mitä hän oli nähnyt...»

Kaisa-Liisa oli puhunut semmoisella vauhdilla, että häntä rupesi yskittämään.

Vaarasen Kaisa käytti Kaisa-Liisan harmiksi tilaisuutta jatkaakseen:

»Eikä hän oikein tointunut, ennenkuin oli juossut pitkän matkaa maantietä; sillä hän luuli, että paholainen oli hänen kintereillään. Mutta silloin onneksi putosi aivan kuin taivaasta hänen eteensä Hölöpän Matin-Miina, jonka Maija varmaan oli tielle noitunut...»

»Etköhän jo pane vähän omiasi?» kysyi Anttilan muori, jonka tilalla Mörkö-Maijan mökki seisoi. --

»Minäkö omiani! Kysykää vaan Kaisa-Liisalta ja Lois-Lassilta ja Vääräsuu-Jussilta... Paholainen siellä Maijan mökissä istui. Olihan emännällä silmät päässä, tiedän mä.»

Tällaista pakinaa pidettiin kirkkomäellä Mörkö-Maijasta ja Rikkaasta Samulista. -- Vielä tänäpäivänä on monta, jotka varmana pitävät paholaisen vierailun Maijan mökissä. Koskelan emäntä oli kyllä siellä käynyt: hänen ne askeleet olivat, jotka Maijan tarkat korvat olivat kuulleet, kun hän Samulin kanssa keskustellessaan äkkiä mökistänsä katosi. Totta on sekin, että emäntä oli vienyt tuomisia Maijalle ja että tämä oli ottanut ne vastaan Kaisa-Liisan mainitsemilla ehdoilla. Mutta kenen emäntä näki pankolla istuvan, kun hän vilahdukselta pääsi kurkistamaan Maijan mökkiin, sen te hyvin arvaatte. Että se oli Rikas Samuli, sitä ei kumminkaan sittemmin, kun asia tuli selville, moni ottanut uskoaksensa. Olisihan juttu siinä tapauksessa kadottanut koko hauskuutensa.

Niin, tällaista pakinaa kirkkomäellä pidettiin, ja varmaan olisi sitä siinä kestänyt vielä kauan, jollei kirkonkellojen kajahdus olisi äkkiä hajoittanut väkijoukon. --

Kaikkialla puhuttiin sitten Koskelaisten onnettomuudesta, Mörkö-Maijan ilkityöstä ja paholaisesta, jonka Koskelan emäntä oli nähnyt. -- Mutta palatkaamme jälleen Mörkö-Maijan luo.

* * * * *

Ilta on rauhallinen; taivas pilvetön. Hiljaa nousee kalpea kuu öiselle radalleen. Ummetlampi on rasvatyyni. Vanhat hongat sen rannalla seisovat vakavina; vanhat koivut eivät liikahuta ainoatakaan lehteä.

Siinä lepää puiden varjostamana noidan mökki. Ovi on auki: syyskesän lempeä ilma pääsee vapaasti tuulehduttamaan vanhan Maijan asuntoa. Ei sieltä nyt kirouksia kuulu. Värisevä ääni veisaa virttä virsikirjasta. Silloin lähestyy kaksi henkilöä. He kulkevat hiljaa. He seisahtuvat mökin edustalle. He eroittavat virren sanoja:

»Siis omas ota huomahas. En joukkoo julman pelkää taas.»

He astuvat sisään. Veisuu taukoo. Vuoteen vieressä istuu Mörkö-Maija.

Hölöpän Matin-Miina, Samulin tytär, on käynyt pastoria noutamassa. Maija on lähettänyt hänet pappilaan, ja nyt ovat he tulleet, noutaja pastorin kanssa.

Noita on taistelussaan oman pelkonsa kanssa päässyt voitolle.

Mökissä vallitsee hämärä, joka pimeydeksi on muuttumaisillaan. Miina kokoo risuja takkaan, ja nyt valaisee vireä tuli pienen huoneen. Siinä ei ole mitään, joka muistuttaisi asujan entisestä elinkeinosta. Maija on hävittänyt ne kaikki. Köyhyyttä, kurjuutta, jos minne katsoo. Ryysyisellä vuoteella makaa vanha mies, jonka sammumaisillaan olevat silmät ilmaisevat, että tässä on kuolema kohta tekevä tehtävänsä.

Samuli oli sairastunut, kun hän pankolla istui, Maijan sanojen viedessä hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Hän huononi huononemistaan. Maija antoi hänelle oman vuoteensa.

Ja tämän vuoteen vieressä istuu nyt pastori ja Maija; taempana takan vieressä Samulin tytär, raajarikko lapsi sylissään.

Mitä siinä puhutaan, ei ole meidän vaikea arvata. Heikolla, murtuneella äänellä, joka ilmaisee, että syvät, todellista katumusta osoittavat sanat tulevat sydämestä, tekee siinä Samuli synnintunnustuksensa. Ja paljon on hänellä tunnustettavaa. Hän on tehnyt kauhean paljon pahaa -- niinkuin jo kuulimme hänen Maijalle sanovan. Hän on nyt viimeinkin herännyt näkemään oikeassa valossa kuluneen elämänsä. Se masentaa häntä. Hän on epäilyksissään. Maija, jonka lempi ja kehoitus on jyskyttänyt hänen vanhaa, paatunutta sydäntään, vuodattaa kyyneleitä, kun kuulee sielunpaimenen vakavia, lohduttavia ja opettavia sanoja. Eukko ei vielä ole päässyt purkamaan, mikä hänen sydäntänsä rasittaa, mutta pastorin puheen pitää hän ihan itsellensä sanottuna, neuvot, mihin murheellisinkin saa kääntyä rauhaa saadakseen, itsellensä lausuttuina. Ja kun hänen vuoronsa vihdoin tulee, kun hän on uskonut elämänsä salaisuudet opettajallensa, kun hän tuntee, näkee ja kuulee, ettei hän ole ijankaikkisesti hyljätty, että hänkin vielä voi armoa saada -- mikä ihmeellinen muutos tapahtuukaan hänen sielussansa! Hänen pitkän elämänsä vaiheet, hänen luultu mahtinsa, hänen kamalat kirouksensa, kaikki hänen tekonsa hamasta hänen elämänsä aamusta asti -- kuinka mustina, kuinka kauheina astuvatkaan ne hänen eteensä! Hän näkee, hän tuntee, että hänen elämänsä on ollut valhetta; mutta -- hänen sydämensä avautuu samalla ijankaikkiselle totuudelle. --

Yötä oli kulunut paljon, ennenkuin pastori vihdoin, syvästi liikutettuna, jätti vanhukset, sanoen seuraavana päivänä palaavansa heidän luokseen rippineuvot mukanaan. Kuinka tämä lupaus ilahutti Maijaa. Niinkuin kerta ennenkin, kun hän ja Samuli vallesmannissa palvelivat, saisi hän nuoruutensa lemmityn kanssa tulla Herran sakramentista osalliseksi! Hän koetti saada tätä iloaan Samuliinkin tarttumaan, mutta synkkänä pysyi vanhan miehen mieli; sitä poltti ja kauhistutti ajatus, mitä varten hän oli Maijan luo tullut. Hän ei saanut tältä ajatukselta rauhaa. --

Pastorin ei tarvinnut kumminkaan palata vanhusten luo, niinkuin hän oli luvannut. Jo aikaisin seuraavana aamuna astui Maija hänen kamariinsa, tuoden sanoman, että Samulin maallinen vaellus oli päättynyt. Ja ääneensä itkien kertoi hän: »Juuri kun aurinko alkoi nousta, puristi hän minun kättäni, ja sanoi: 'Kiitos. Maija ... kaikista!' ja siihen hän nukkui. Hän ei saanut jäädä minun mökkiini asumaan. Nyt ei minulla ole enää mitään maailmassa...» --

* * * * *

Kolme kuukautta Samulin kuoleman jälkeen sai Maijakin laskea päänsä viimeiseen lepoon. Hölöpän Matin-Miina, jonka hän mökkiinsä oli ottanut, hoiti häntä hänen sairastaessaan. Sillä välin palasi Mattikin kuritushuoneesta. Hän oli alussa hyvin vihoissaan siitä, että Miina oli Maijan luona asuntoa. Mutta -- paremman kodin puutteessa jäi hän sinne itsekin, »kunnes ehtisi oikean kodin saada.» Lienee se ollut Jumalan sallimus, sillä sama »noita», joka oli ollut välikappaleena apen herätykseen, tuli myöskin välikappaleeksi vävyn kääntymiseen. Se oli hänen elämänsä työ.

Tuomiot ovat monellaiset tässä maailmassa.

Mitään hyvää eivät pitäjäläiset tahtoneet ottaa uskoaksensa Maijasta; eikä Koskelan emäntä saanut eläissään päästänsä, että heidän »onnettomuutensa» olivat Mörkö-Maijan nostamia. Turhaan koetti pastori hänelle osoittaa, että niihin oli syynä -- hänen _paha omatuntonsa_. -- »Entäs paholainen pankolla?» kysyi emäntä. Hän eli ja kuoli siinä uskossa, että hän oli semmoisen Maijan mökissä nähnyt. Ja muistona tuosta »onnettomasta aamusta» pysyivät alati hänen mielessään Maijan sanat: »Muistat minua huomenna, ja joka päivällä on huomisensa aina viimeiseen asti.»

Hänen kostonsa.

Oli ihana ilta -- Heinäkuun lauantain ilta. Pyhäkellot olivat soineet. Aurinko laskeusi pilvettömällä taivaalla. Kaikkialla luonnossa vallitsi rauha, tuollainen hiljainen, juhlallinen rauha, joka niin omituisesti, viihdyttävästi vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei liikkunut haavankaan lehti; ei kuulunut pienintäkään ääntä. Hiljaisuutta, hiljaisuutta kaikkialla. Tuollainen hiljaisuus -- kuinka juhlallinen onkaan se luonnon suuressa temppelissä!

Me tulimme kirkkomaalta. Siellä oli vanha haudankaivaja vasta-ikään avannut uuden haudan. Syvään kuoppaan, joka huomenna oli saapa asukkaansa, oli aurinko luonut väreileviä säteitään, elämä silmäyksen kuoleman yöhön. Hautaan oli vanha, harmaahapsinen, elämän taisteluissa haaksirikkoon mennyt nainen laskettava ylösnousemisen suurta päivää odottamaan.

Olin kirkkomaalla kysynyt haudankaivajalta, tiesikö hän, kenelle hän viimeisen majan valmisti, tunsiko hän häntä. »Tiedän», oli hän vastannut. »Tunsin hänen, tunsin onnettoman Rannan Mantan.» Sitten emme siellä mitään puhuneet sen enempää. Semmoinen oli haudankaivaja-vanhus: hän ei aina ollut kertomatuulella. Mutta kun maantielle tulimme ja hän huolellisesti oli sulkenut kirkkomaan veräjän, sanoi hän: »Rannan Manta on viimeinkin päässyt lepoon!»

Puhe keskeytyi taasen. Minä seurasin vanhusta hänen likellä olevaan kotiinsa.

Kun vähän aikaa olimme hänen matalan mökkinsä rappusilla istuneet, kohotti ukko päänsä. »Niin, niin», kertasi hän hiljaa. »Manta on päässyt lepoon!»

»Oli aika», jatkoi hän sitten, vähän aikaa vaiti oltuaan, »oli aika, jolloin hänkin oli nuori. Siitä on jo hyvin kauan. Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun viime kerran kuulin hänen heleää nauruansa, kun viime kerran näin hänet kukoistuksessaan... Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Rannan Manta on nyt -- haudan.

»Hän oli kaunis. Ihastuksekseen häntä kaikki katselivat: ihastuksenaan häntä pitivät nuoret ja vanhat, saati me, joiden sydämet olivat siinä ijässä, jolloin kauneudella on erityinen lumousvoimansa. Hän oli kaunis! Puhtaampaa loistetta ei ole naisen silmistä lentänyt kuin hänen; ja tuo puhtauden loiste -- minkä sanomattoman sulouden antoikaan se koko hänen olennolleen! Hänen ruusuiset poskensa, hänen korkea, kirkas otsansa, hänen sysimustat, pitkät kiharansa, hänen suora, solakka vartalonsa...!

»Kun hän rippikoulusta pääsi, liehuivat seudun nuoret pojat hänen ympärillään kuin perhoset kesällä kauniin kukan. Vastustamattomalta näytti se lumousvoima, jolla hän heitä luoksensa veti. Ja kumminkaan ei hän tehnyt mitään sen tähden. Hän oli luonnon lapsi, avomielinen ja suora. Teeskentelyä ei hänessä tavattu; ylpeyttä, joka niin pian sokaisee kauneudesta kiitetyn, ei rahtuakaan. Mutta hyvä, helläsydäminen kaikkia kohtaan hän oli, uhrautuvainen ja ystävällinen. Olisitte nähneet hänet niityllä, kun hän apuansa tarjosi kartanon köyhälle ruoti-ukolle, joka heinätaakkansa alle oli nääntyä -- kuinka siinä kartanon nuoret miehet kilvan kiirehtivät ukon taakkaa kantamaan! Rannan Manta voitti yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla silmäyksellä, mitä eivät muut olisi saaneet aikaan hartaimmilla rukouksillaan.

»Mutta hänellä oli yksi vika, ja se semmoinen, jota moni ihminen ei antaisi taivaan enkelillekään anteeksi. Hän oli köyhä. Rannan Manta oli Kortelan kartanon torpparin tytär. Kuulin sanottavan, että hänen oikea paikkansa olisi ollut ruhtinaallisessa hovissa, mutta -- Luoja oli hänet asettanut asemaan, jossa rikkaus ja ylhäisyys ei ole ihmisen arvoa määräämässä. Hänen kauneutensa, hänen ulkonainen esiintymisensä, hänen sielunsa jalot ominaisuudet -- ne olivat kumminkin sitä laatua, että hyvin moni ei tullut ajatelleeksikaan tätä vikaa, kun hänet näkivät. Mutta niin eivät kaikki. Niitä oli, joiden silmissä Rannan Manta oli kaunis kukka, joka, koska se kasvoi autiolla maalla suojatta ja hoidotta, oli kenenkä tahansa taitettava.