Part 3

»Kah, joko sinäkin olet herännyt, Liili?»

»En, äiti, minä vielä nukun, minä näen unta.»

»Vai niin; mitä unta sinä näet?»

»Tuo ruma akka on täällä, mutta hän ei tee minulle pahaa... Hän taputteli poskiani ja sanoi: 'se oli oikein, että tahdoit antaa voileipäsi tuolle pienelle tytölle'... Äiti, miksi en saanut antaa?»

»Kuka ruma akka, kuka pieni tyttö? Kenestä sinä puhut, lapseni?»

»En tiedä, äiti... Hän sanoi myös, että minä olen hyvä tyttö ja että sinä olet paha. Mutta minä sanoin, että sinä olet niin hyvä, niin hyvä -- Liilille.»

»Lapsi on nähnyt unta Mörkö-Maijasta ja Hölöpän-Matin Miinan tytöstä», kuiskasi Kaisa-Liisa puoliääneen. Emäntä sen kyllä kuuli, mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan. Lapsen sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Liili oli jo nukkunut, kun Mörkö-Maija ja Matin-Miina Koskelassa kävivät; eihän hän voinut niiden käynnistä mitään tietää. -- --

»Voi, voi sentään!»

Kaikkien silmät kääntyivät oveen päin.

Siitä ryntäsi sisään Karja-Lotta, silmät selällään. »Halki se on, ihan halki: voi, voi sentään!»

»Mikä on halki? Oletko tullut hulluksi?» huudahti emäntä.

»Pata on halki, muuripata, tiedänmä! Vesi juoksee pesään... Menen tekemään haudetta Mansikille, joka on sairas ja ähkää; menen kotaan, vinttaan vettä pataan, rupeen laittamaan tulta... No, ei tässä maailmassa! Pesä on yhtenä järvenä, ja pata on tyhjä... Se on halki, ihan halki, sanon ma; ei se pidä vettä, ei! Ja...»

»Onko muuripata halki -- uusi muuripata?» keskeytti häntä emäntä hämmästyneenä. »Kuka sen on halaissut? Sinä, tietysti, sen mokoma! Mutta saatkin maksaa sen: viime markkinoiltahan Manne padan osti.»

»Minäkö? Maksaa! E-ei, siitä nyt ei lähde mitään! Pata on halki, se on varma, se...»

»Mutta minä sanon, että sinä maksat sen! Sinä jätit eilen tulta pesään, etkä huomannut, että padassa oli vesi kiehunut kuiviin...»

»Vai niin, vai sekö sen padan halkaisi; sillä halki se on, siitä ei pääse... Mutta, emäntä hyvä, kukahan kodassa eilen viimeksi kävi, minäkö vai te? Vai ettekö tahdo muistaa?... Mörkö-Maija teitä vielä pihalla manasi, ja Matin-Miina kuljetti pois ontuvan kakaransa... Te pistäysitte humalistossa, hyppäsitte sitten kotaan ja sieltä kellariin... Minä näin sen luhdin ovelta; olin juuri maata menossa... Ja kyllä sen Mörkö-Maijakin näki... Niin sen asian laita on. Vai minäkö maksaisin padan!... Se on nyt halki, siitä ei pääse! Ja... Voi, voi sentään! En muistanut sitä sanoa: koko lammaslauma on kauramaassa... Kai jätitte veräjän auki, kun humalistossa kävitte...»

Isännän tulo keskeytti Karja-Lotan sanatulvan. Koskela, kookas, keski-ikäinen mies, oli käynyt ruisvainiolla katsomassa, mistä parhaiten sopisi leikkuuta alottaa. Palatessaan oli hän nähnyt lampaat kauramaassa, ja sisään astuessaan ärjäsi hän suuttuneena: »Kuka roisto on humaliston veräjän auki jättänyt? Ennenkuin leikkuulle lähdetään, ovat lampaat kauramaasta pois ajettavat. Joka mies!»

Silmänräpäyksessä toteltiin isännän käskyä; eikä aikaakaan, niin oli tupa tyhjä ihmisistä. Ei kumminkaan ihan tyhjä. Pikku Liili makasi vielä pienessä vuoteessaan. Häntä ei ollut kukaan nyt muistanut, ei äitikään, jonka täytyi kiiruhtaa katsomaan muuripataansa.

Ja Liili makasi siinä hetkisen rauhassa. Padan onnettomuudesta hän ei ymmärtänyt mitään, mutta lampaat olivat hänelle tutut -- olihan hänellä niissä pieni oma karitsansakin. Hän ei oikein käsittänyt, miksi niitä kauramaasta ajettaisiin: mutta ei hän sillä päätänsä vaivannut. Hän katseli pieniä sormiansa, ja vasemman kätensä sakarisormi oli hänestä hänen pikkukaritsansa, iso sormi suuri sarvipää pässi, jota hän pelkäsi. Hän koetti matkia karitsan ja pässin ääntä. Ja kun kärpäset lentelivät hänen vuoteensa ympärillä, veti hän suunsa kurttuun: »Sys, sys, sanoo pikku lintu.» Sitten rupesivat kädet piilosille. »Hae, hae!» Mutta viimein kyllästyi hän leikkeihinsä. »Äiti, äiti!» huusi hän.

Mutta kun ei äitiä kuulunut, kömpi hän vihdoin vuoteeltaan, ja nyt näki tuvan haltia, jos semmoista on olemassa, pienen, lihavan tyttötassukan paitasillaan hyppivän lattialla. Se oli Liilistä niin hauskaa. Hän marssi siinä »niinkuin isä;» hän pisti peukalon suuhunsa ja oli tupakoivinaan; hän torui »niinkuin äiti Karja-Lottaa.» Hän leikki nukkien kanssa ja asetti ne makaamaan vuoteeseen, josta hän itse vasta oli noussut. Se oli niin hauskaa, niin hauskaa!

Mutta viimein kyllästyi hän ja rupesi lähemmin katselemaan ympärilleen tuvassa. Siinä oli iso kasa sirppejä suuren kellokaapin vieressä penkillä. Liili meni niiden luo. Ne olivat hänestä pieniä viikatteita. Hän rupesi niitä käsittelemään; niistä sai hän uusia leikkikaluja.

Sillä välin oli leikkuuväki saanut ajetuksi lampaat kauramaasta. Isäntä, joka oli kulkenut vainion perukkaan saakka, ollaksensa varma, ettei ainoakaan eläin aitaukseen jäänyt, palasi sieltä viimeisenä. Äkkiä seisahtui hän humaliston takana ja päästi kovan huudon:

»Tuokaa puukko tänne!»

Käskyn kuuli väki ja myöskin emäntä, joka oli kodassa käynyt ja mieliharmikseen nähnyt uuden padan peräti tärvääntyneeksi sekä päänpäätteeksi, aittaa tarkemmin katsellessaan, huomannut valloilleen päässeen kaljan tunkeuneen suola-laariinkin.

»Mikäs on nyt taasen hätänä?» kysäsi hän, kun isännän käskyn kuuli.

Humaliston takana oli pieni kumpu, ja siihen oli perunakuoppa talven varalle kaivettu. Isäntä, kun kuopan ohitse oli kulkenut, oli sattumalta luonut silmänsä siihen. Mikä se? Kuopan esiinpistävässä, rattimaisessa ilmatorvessa oli jotakin outoa. Liikkuihan siinä lampaan saparo. Niin oikein! Torveen oli takaa-ajossa yksi lampaista vajonnut; hypyssään olivat sen molemmat etujalat aukkoon joutuneet. Eläin parka oli taittanut niskansa. Ja niin lujasti oli se reikään tarttunut, ettei isäntä saanut sitä siitä hinatuksi. Ällistyneenä seisoi hän siinä, saparo kädessänsä. Sitten huomasi hän, että lampaassa vielä oli vähän henkeä, ja hänen mieleensä juolahti, että se kohta olisi pistettävä.

»Tämäpä päivä vasta onneton!» valitti emäntä, kun paikalle ehti.

»Jumalan kiitos!» kuiskasi Silmäpuoli-Mikko Kaisa-Liisalle: »nyt saamme väkisinkin lampaan paistia. Nyt jään minä tänne vastaiseksi enkä menekään vallesmannille vielä.» Ja kun sitten yhdistetyin voimin lammas oli hinattu ahdingostaan ja se kummulla nurinniskoin makasi, veti Mikko puukon tupestaan ja tarjosi sitä Karja-Lotalle, joka Koskelassa teurastajan tointa hoiti. Mutta silloin siinä tapahtui jotakin aivan odottamatonta.

»No, sen saan sanoa, olipa se koko tupsaus!» huusi Vääräsuu-Jussi.

Kummulle oli kokoontunut enemmän väkeä kuin kuopan katto kesti. Se romahti liiallisesta painosta sisään, ja siinä makasi nyt kattopuiden, turpeiden ja mullan keskellä Koskelan isäntä, emäntä ja leikkuuväki, allansa lammas, joka oli niskansa taittanut. Pölyä ja tomua nousi, ettei siinä alussa mitään eroittanut. Kyllä se oli naurettavaa, mutta kyllä ei kuopassa makaavien hauskaa ollut. Kuinka he potkivat ja ponnistelivat! Karja-Lotta, joka oli kyyristynyt lammasta kohden, kun romaus tapahtui, makasi siinä melkein samassa asennossa kuin lammas äsken ilmatorvessa, ja hänen päällään, multaa ja lautoja välillä, Silmäpuoli-Mikko, koivet suorana ylöspäin; eikä kummallakaan nyt ollut mitään sanomista. Vaarasen Kaisan päätä näkyi nenään asti, mutta suun kohdalla oli suuri multamöhkäle, ja se nyt Kaisan kielen kurissa piti. Isäntä itse oli jotenkin helpolla päässyt: hän istui hävityksen reunalla: jalat vaan olivat mullistuksen peitossa. Emäntä ja Tahvana taasen seisoivat sorassa kainaloita myöten, naamat niin likitysten, jotta melkein koskettelivat toisiaan. Vääräsuu-Jussi ja Lois-Lassi eivät olleet vielä kummulle ehtineet, ja siitäpä syystä he eivät yhteiseen pulaan joutuneet.

Niin aivan; kyllä Vääräsuu-Jussi oli oikeassa, kun hän sanoi, että se oli koko tupsaus, eikä Lassikaan ollut niin aivan väärässä, kun hän tapauksen johdosta tuli miettineeksi, että vajoomiseen menee tavallisesti paljoa vähemmän aikaa kuin ylöspyrkimiseen. He ryhtyivät kumminkin molemmat, niin kiireesti kuin heidän oli mahdollista, auttamaan tovereitaan.

Siinäkös mylläkkää, pölyä ja huutoa, ennenkuin kaikki taasen seisoivat omilla jaloillaan! Isäntä kyllä pian saatiin hinatuksi aukon reunalta, mutta eipä hänestä tänään näyttänyt olevan työnjohtajaksi -- yhtä vähän kuin leikkuuseen Silmäpuoli-Mikosta, joka sitten saatiin korjuuseen. Isäntä liikkasi, näetsen, kovin pahasti, hän oli kenties taittanut jalkansa; ja Mikko ukolta oli nenä mennyt aivan väärään ylöspäin ja venynyt niin pitkäksi, että sen huippu silmää kosketteli, ja sitä paitse oli hän pahasti satuttanut päänsä. Hän öhki ja voihki ja tunnusteli jäseniään, kun tukevalla maalla taaskin seisoi, ja oli aivan oikeassa, kun tuumaili, että kuopan katto oli ollut liian heikko, tahi että puuainekset olivat olleet pilalle lahonneet. Sillä välin tiuskui ja riiteli emäntä, että Tahvana oli asettunut häntä liian likelle ja vaati, että hän korjaisi pois tupakille haisevan suunsa vähän kauemmaksi, johon Tahvana nöyrästi vastasi, että hän aivan mielellään sen tekisi, jos se vain kävisi päinsä. Vaarasen Kaisa räpytteli ja mulkoili silmiään, kun ei mullalta saanut mitään sanotuksi: epäilemättä pyysi hän tällä ainoalla mahdollisella tavalla, että häntä autettaisiin; mutta Mikon mielestä oli Karja-Lotta ennen muita saatava ylös, hän kun varmaan oli pahimmassa vaarassa, ja samaa mieltä olivat Jussi ja Lassi. Mutta Lottaapa ei ollut niin helppo auttaa. Hän oli saanut raskaimman kuorman kannettavakseen -- miltei koko katon -- jotta ison aikaa kului, ennenkuin hän tuli näkyviin. Jussi ja Lassi kaivoivat ja heittivät ylös kiviä ja lautoja, minkä ennättivät, vaikkei tuo heiltä aivan kiireesti käynyt. He eivät näyttäneet olevan millänsäkään emännän ja Tahvanan riidasta ja avunhuudosta, eikä kentällä makaavan isännän kirouksista ja voivotuksesta. Heittiväthän vain väliin heihin silmäyksen ja lohduttavaisen: »kyllä, kyllä, odottakaa hiukkasen!» Tähän Mikko, joka verta vuotavaa nenäänsä piteli ja väliin kosketteli korvantaustaansa, mistä iso pala oli lähtenyt, vihdoin, juuri kun Lotan jalat tulivat esille, pisti mietteensä: »kyllä; niin, kyllä on Lotta roteva ja vahva, mutta saas nähdä, mitä hän tästä puuskasta sanoo!» Ja sitten hän huudahti: »kas vaan!» kun Lotta äkkiarvaamatta potkaista tokaisi Vääräsuu-Jussia vasten suuta, niin että hampaat helisivät, »kas vaan, vielä on ämmä entisellään!»

Ja kyllä Lotta oli entisellään, kentiesi vielä entistänsä enemmänkin entisellään. Kun hän viimein saatiin ylös, oli hän tosin vähän typertyneen näköinen. Hän oli vähällä ollut tukehtua ahdingossaan; lampaan villoja oli hänellä suussa, ja musta ja pölyinen oli hän kuin nokikolari. Mutta pian hän siitä virkosi, varsinkin kun hän huomasi, että hänen hameensa ja vielä paitansakin oli kappaleen matkaa sivulta ja selän kohdalta aina alas asti halki -- melkein liepeisiin saakka -- ja vielä pahemmasti halki kuin muuripata kodassa. Ja sepä Karja-Lottaa harmitti. Ja Mikon syy se tietysti oli, sillä olihan Mikko hänelle ojentanut puukkonsa juuri kun romaus tapahtui. Eukko pudisti itseään niinkuin piehtaroinut hevonen, korjasi kouraansa halenneen hameensa reunukset ja torui samalla täyttä suuta Mikkoa: »sillä ei ole koskaan maailmassa kuultu, että kukaan paljastaa puukkoa, juuri kun romaus tapahtuu!» Mikko koetti puolustaa itseään. Hän sanoi, ettei kukaan ollut tietänyt romausta aavistaakaan, eihän Lotta itsekään, ja että Lotan sopisi kiittää Jumalaa, kun niin vähällä oli päässyt. »Sillä olisihan puukko voinut pahempaakin jälkeä tehdä, kuin ratkoa vanhaa hamerepaletta.» Sitten hän lopulta kysyi, mihin Lotta oli puukon pannut, vieläpä näytti tahtovan ruveta likemmin tarkastamaan Lotan rikkinäistä vaatetustakin, sieltä sen ehkä löytääksensä. Mutta silloinkos eukko oikein suuttui, ja sen sai Mikko onnettomuudekseen niin perinjuurisesti tietää, ettei sitä ikinä unohtanut. Kyllä hän joskus ennenkin oli Lotan kouria kokenut, mutta nyt sai hän kipeälle korvalleen aimo sutkauksen ja kuuli samalla jotakin revenneestä nenästään mainittavan: ja se oli tyynen Mikon mielestä liikaa. Ärjyen kivusta tempasi hän lautapalasen, sillä kuitatakseen saamansa korvapuustin, ja aika tappelu olisi kaiketi siinä syntynyt, ja tiesi kuinka kauan emäntä ja Tahvana vielä olisivat saaneet seisoa ja katsella toisiaan suusta suuhun ja Vaarasen Kaisa harjoitelle silmiään mulkoilemaan, jolleivät Lassi ja Jussi viimeinkin olisi raivostuneiden väliin menneet ja saaneet heidän tulisimman vihansa ainakin vähäksi aikaa asettumaan. Lotta oli torunut suulakensa kuiviin; häntä janotti kovasti. Mikon korvallisesta juoksi verta, jota paitsi hänen nenäänsä, joka oli suureksi pahkulaksi turvonnut, kovasti pakotti. Tiesihän sen, että vettä he kaipasivat, Lotta ja Mikko. Molemmat palasivat sen tähden kartanolle, Mikko pidellen nenäänsä ja Lotta hamettansa. Ja vielä pihalta saakka kuului heidän toransa, vieläpä kaivon kanneltakin.

Emäntä ja Tahvana olivat tällävälin ponnistelleet voimiansa ylös päästäkseen. Siinä sattuivat heidän kasvonsa monta kertaa yhteen, ja että tuo aina kovasti suututti emäntää, sen kyllä kuuli. Vihdoin sai Tahvana jonkun verran multaa ja romua syrjäytetyksi, ja Jussin avulla emäntä ja hän viimeinkin pääsivät pintehestään juuri parahiksi nähdäksensä, miten Lassi hinasi ylös Vaarasen Kaisaa, joka valitti olleensa aivan kuoleman kynsissä, kun multa oli estänyt häntä hengittämästä suun kautta, ja nenäkin oli ollut melkein kokonaan tukkeessa. »Koettakoonpas toinen, miltä se tuntuu!»

»Tupsaus» oli kumminkin päättynyt onnellisemmasti kuin olisi voinut uskoa: »sillä olisivathan kaikki voineet taittaa niskansa, samaten kuin lammas, joka hyvän esimerkin näytti» -- sanoi sittemmin Vääräsuu-Jussi. Mutta lukuunottamatta Silmäpuoli-Mikon haavoja ja Karja-Lotan halaistuja vaatteita ei ollut kukaan muu sanottavaa vahinkoa saanut kuin isäntä, joka ei kyennyt jaloilleen ja joka varsin pahaa ääntä piti, kun Jussi ja Lassi hänet taloon kantoivat ja hän sillä välin huomasi, että lampaat, jotka hetken aikaa olivat takapihalla seisoneet, auki olevasta veräjästä olivat palanneet takaisin vainioon.

Ei onnettomuus tule kello kaulassa, sanotaan, eikä yksi paha toiselta tietä sulje. Olisi sopinut odottaa, että koskelaisten koetukset tähän olisivat loppuneet, mutta -- mitäpä vielä. Kun emäntä avasi tuvan oven miehille, jotka isäntää kantoivat, oli siinä hänen edessään näky. joka vähällä hänet kokonaan tyrmistytti. Pikku Liili istui verisenä takan vieressä ja itki, ja pankolla istui Karja-Lotta paraikaa käärien riepuja oikean jalkansa ympärille. Ja koko lattia oli miltei yleensä veressä. -- Karja-Lotta oli huoneeseen samotessaan astunut sirppikasaan, minkä Liili oli oven kynnyksen eteen koonnut.

Ehtimättä kuulla Lotan kirouksia ja toraa säntäsi kovin pelästynyt emäntä tyttärensä luo. Liili kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja sai kyyneliltään tuskin nyyhkityksi: »Pikku viikate on paha, se puree.»

Äiti repäsi silmänräpäyksessä paidan pienosen päältä. Ei Liilissä mitään haavaa näkynyt. »Mihin puri paha viikate Liiliä?»

»Ei Liiliä, mutta Lottaa.»

»Jumalan kiitos!» huudahti emäntä, kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei mitään onnettomuutta ollut Liilille tapahtunut. Ja hänestä tuntuivat nyt kaikki entiset onnettomuudet hyvin pieniltä. Mutta toisilla silmillä katsoi Karja-Lotta asiaa. Hän ei vihaltansa muistanut voivottaakaan.

»Vai Jumalan kiitos! Vai ... vai... Olisitte kai suonut, että olisin astunut molemmat jalkani... Vai Jumalan kiitos!» Ja vihan vimmassa repi hän pois siteen haavalta ja ojensi jalkansa emäntää kohden. »Siinä sen näette, mitä tyttökakaranne on aikaan saanut!» -- Jalkapöytä oli miltei kahtia leikattu; haava oli kauhea, ja verta siitä pillinään ruiskusi lattialle.

»Tervaa, missä on tervasanko?» huusi Jussi.

»Tervaa sinä suusi, vääräsuu!» ärjäsi Lotta yhä kieltänsä pieksäen ja rupesi taasen sitomaan haavaansa. Mutta lienee hän viimeinkin huomannut, ettei hän muiden avutta voinut toimeen tulla, sillä äkkiä katkaisi hän sanatulvansa ja lausui maltillisemmalla äänellä: »Mene noutamaan vettä kaivosta äläkä siinä töllistele, niinkuin et olisi sirpin puremaa ennen nähnyt!»

Isännän kivut olivat vähän helpottaneet, kun hän omalla vuoteellaan makasi. Hänkin oli kovin pelästynyt, kun näki Liilin verisenä. Mutta pian käsitti hän koko tapauksen. Liili oli seisonut sirppikasan vieressä, kun Lotta siihen astui. Koskelaa harmitti kovin aamun tapaukset, ja kipu, minkä hän tunsi jalassaan, ilmaisi hänelle, että se joko oli sijoiltansa, jollei poikki. Hän oli juuri lähettämäisillään Vaarasen Kaisan lukkaria noutamaan, kun Jussi astui sisään vesikiulu toisessa kädessään. Hän oli hiukan kalpea ja hieman vapisi käsi, kun hän asetti kiulun Lotan viereen.

»Käykäähän veräjällä katsomassa! Kuusen havuja siinä on ja risti maahan piirretty. Onpa siinä vielä tuohivirsutkin, käret tänne tupaan päin...»

»Enkös minä sitä sanonut!» keskeytti Jussia Kaisa-Liisa. »Mörkö-Maija se tämän kaiken on aikaansaanut; ja kyllä emäntä on siihen syypää, kun ajoi pois ja manasi Hölöpän-Matin Miinaa. Risti ja havut tietävät varmaankin kuolemaa ja virsut, että täältä se ruumis kannetaan, koska käret tännepäin viittaavat... Kyllä sinä nyt taidat lähtöä tehdä, Karja-Lotta; kovinpa ovat poskesi kelmeät! Oletkin vuodattanut jo verta niin paljon, ettei luulisi ihmisessä niin paljon löytyvän... Tahi tarkoittaisiko risti isäntää ... niin, kukapa sen tietää?... Kyllä tässä ei taida muuta neuvoa olla, kuin että emäntä kiireesti menee Mörkö-Maijan luo ja nöyrästi pyytää häntä peruuttamaan kovat kirouksensa.»

»Samaa mieltä minäkin», mumisi Vääräsuu-Jussi.

Kaisa-Liisan sanat olivat valtaavasti vaikuttaneet kaikkiin, itse isäntäänkin, joka ei kumminkaan ollut taikauskoisimpia. Häntä pelästytti kauheasti Kaisa-Liisan arvelu, että tuo risti ja havukasa kentiesi häntä itseään tarkoitti. Karja-Lotta puhkesi ääneensä itkemään, tunsi jo kuoleman kopristavan sydäntä. »Voi, voi, ja kun vielä syyttömästi pitää kärsiä toisen syntien tähden!»

»Kyllä se ei taida vähemmästä käydä», lisäsi Jussin sanoihin Silmäpuoli-Mikko. Hänen nenäänsä pakotti ylön kauheasti, ja kun hän sitä tunnusteli, niin eipä hän ollut ihan varma, ketä tuo risti ja havukasa oikein tarkoittivat.

Jos olisi asia riippunut Kaisa-Liisan, Vääräsuu-Jussin ja Silmäpuoli-Mikon päätöksestä, niin olisi kaiketi emäntä paikalla lähtenyt Mörkö-Maijan luo. Mutta eipä häntä itseään, emäntää näet, ollut muu vahinko kohdannut kuin tuo kodassa ja kellarissa -- ja olipa siinä jo vahinkoa kerraksi. Mannen jalka oli kentiesi vaan nurjahtanut...

»Minäkö lähtisin noidan luo? En ikipäivinäni!» huudahti hän.

»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä!» valitti Karja-Lotta ja antoi vastustamatta jalkansa Lois-Lassin hoidettavaksi. Ja Lassi ponnisteli miltei kaikin voiminsa, saadaksensa käärityksi oikein lujaan köyden nilkasta ylöspäin Lotan jalan ympäri, jotta veri viimeinkin taukoisi juoksemasta. Hän muisti joskus kuulleensa, että niin oli meneteltävä tällaisissa tapauksissa.

»Voi, voi sitä paatunutta sydäntä! Ja minun viattoman... Oletko riivattu, mokoma! Tahdotko vielä kuristaa poikki jalkanikin...»

»Älä sinä ole milläsikään...»

»Vai ette lähde, emäntä!» huudahti Kaisa-Liisa, joka suuresti mieltyi siihen, että Vääräsuu-Jussi ja Silmäpuoli-Mikko pitivät hänen puoltaan. »No, sama se! Mutta jos oikein tarkoin katselemme tuota ristiä veräjän luona, niin olenpa varma siitä, että siinä on toinen hyvin pieni vieressä, vaikkei Jussi sitä kiireessä huomannut; ja se varmaan tietää jotakin. Pieni risti ... ketäpä täällä pientä on, muu kuin Liili, ja että risti häntä juuri tarkoittaa, senhän me kaikki näimme. Sillä minkätähden hän muuten olisi niin verinen ollut, kun tupaan astuimme... Varoitus ... varoitus! Niin, menkää jos tahdotte, emäntä, se on teidän asianne, mutta muistakaa sanani: ei Lottaa täältä yksin kanneta.»

»Voi, voi!» valitti Lotta, joka Kaisa-Liisan ennustaessa oli pistänyt käärityn ja kauheasti pakottavan jalkansa Jussin tuomaan vesikiuluun.

»Mihin Lotta kannetaan, äiti?» kysyi Liili, joka oli saanut uuden paidan yllensä ja nyt kummastellen katseli outoa näköä tuvassa.

»Hautaan, lapsi, hautaan!» sanoi Kaisa-Liisa juhlallisesti.

»Ja sinne taitaa sinunkin tiesi käydä, ennenkuin tiedätkään, Liili parka!... Niin pieni, niin herttainen, ja katkaistaan kuin kukkanen kentällä kuoleman viikatteella... Mitenkä se virsikirjassa kuuluukaan?» -- tokasi Kaisa-Liisan puheeseen Vaarasen Kaisa, joka kaiken aikaa oli päivitellyt, kuinka hän vähällä oli ollut tukehtua, ja nyt viimein huomasi, että hänenkin tulisi asiain menoihin sekaantua.

»Ole vaiti ja mene noutamaan tänne lukkari!» ärjäsi isäntä, jota Vaarasen Kaisan ennustus kovin peloitti. »Eikä tuo taitaisi pahemmaksi olla, jos pistäytyisit Maijan luona» -- lisäsi hän, heittäen silmäyksen vaimoonsa.

Emäntään oli niinikään kovasti koskenut Kaisa-Liisan ja Vaarasen Kaisan ennustukset. Liilihän oli hänen ainoa lapsensa. Mutta nöyryyttää itseään siihen määrään...

»Kävisihän päinsä, että Kaisa, kun lukkarin luota palaa, pistäytyy Maijan luona ja ... vaikka käskee hänet tänne», sanoi hän vitkallisesti, mieheensä kääntyen.

»Kyllähän se juuri kävisi päinsä, mutta pelkäänpä vain, ettei Maija minusta välitä», tuumaili Vaarasen Kaisa; »Maijalla on omat meininkinsä asioista, eikä hänen puheilleen kaikki pääse.»

Emäntä, joka oli kaapannut Liilin syliinsä, rupesi nyt uudelleen tutkimaan, eikö tyttöä todella ollut mikään kohdannut; hän ei näkynyt olevan varma asian oikeasta laidasta. Häntä alkoi yhä enemmän kauhistuttaa ajatus, minkä leikkuuakkojen yhteinen ennustus oli hänessä herättänyt. Eikä hän rauhoittunut sittenkään, vaikka hän ei tytössä mitään outoa huomannut. »Jos hänen tähtensä Liiliä kohtaisi joku onnettomuus ... se olisi kauheaa!... Jos hän voisi tuon onnettomuuden estää menemällä Mörkö-Maijan luo...» Kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä kiireemmästi rupesi hänen sydämensä tykyttämään... Ihan varmaan ei Liili ollut niin punaposkinen nyt kuin aamulla. Ja miksi ei hän pakissut ja nauranut niinkuin ennen...

Tällä välin oli Kaisa-Liisa äkkiä pistäynyt ulkona, ja kun hän sitten palasi tupaan, oli hämmästys nähtävänä hänen kasvoillaan. »Menkäähän vaan tieveräjälle katsomaan!» huusi hän jo ovelta. »Niin on kuin sanoin: kaksi ristiä siinä on, suuri ja pieni, onpa hiukan kolmattakin.»

Ja hänen huutoansa säesti Karja-Lotan surkea: »voi, voi; voi sentään!»

Mutta jo on aika meidän palata sen luo, joka Koskelaisten mielestä oli kaikki nämä onnettomuudet aikaan saanut.

Mörkö-Maija -- kuka oli hän?

Aamulla näimme hänen kauhistuttavassa asennossa Koskelan vieressä olevalla metsäkukkulalla seisovan ja sitten kamalasti nauraen sieltä lähtevän. Puolenpäivän aikaan, jos astumme pieneen, yksinäiseen mökkiin, joka sijaitsee noin 5-6 virstaa Koskelasta, pienen Ummetlammen rannalla, näemme hänet uudelleen.

Hänen ulkomuotoansa olen jo koettanut kuvata. Mutta -- nyt ei säkenöitse pieni, harmaa silmä, eikä käsi ole vihaan ojennettu. Lempeään hymyyn ovat kurttuiset, keltaiset posket vetäyneet. Nytkin, niinkuin aamulla, liikkuvat hänen huulensa, mutta tällä kertaa ei kiroussanoja lausuaksensa.

Mökki, jossa hän asuu, on pieni. Köyhyys puhuu siellä äänetöntä kieltänsä, jos minne silmänsä luo. Mutta lämmin hohde loistaa vanhuksen katseesta, ja tunteellinen on hänen äänensä.

»Niin, niin!» lausuu hän vanhalle, ryysyiselle miehelle, joka istuu pankolla takan vieressä, piippunysä suussaan; »kyllä sen muistat, Samuli! Yhdessähän palvelimme vallesmannissa, joka ei silloin ollut kova kuin nyt. Vasta sitten muuttui hänen mielensä, kun hyvä rouva kuoli. Silloin olit sinä kunnon poika, eikä minua silloin noituudesta syytetty.»

Samuliksi sanottu ei puhunut mitään, veteli vaan savuja piipustansa.