Part 2

»Mutta niinpä olikin jo aikaisin aamulla tupa siivottu; juottovasikka oli teurastettu ja nuorta voita kirnuttu. Kiirettä oli pidetty semmoista, että tuskin oli ehditty edes ihmetellä, mitä tämä kaikki tiesi. Ainoastaan silmänräpäykseksi oli homma tauonnut, kun illalla myöhään Aini tuli kotiin. Oli nähty hänen omituisella tavalla luoneen silmänsä seksmanniin, mutta sen ohessa välttäneen hänen läheisyyttään. Ukko itse taasen oli puoleen yöhön asti ollut kaikkialla mukana. Omin käsin oli hän kiillottanut suurta hopeista maljaa, joka vuosikausia oli kirstun pimeydessä tummentunut. Sitten oli Lauri-seksmanni heittänyt laitoksiin viime silmäilyn, nyykäyttänyt tyytyväisenä päätään ja antanut luvan muutamille palkollisille ja Muona-Matille mennä huomenna kirkkoon, '_jossa saisivat kummia kuulla_.' Tuon oli hän sanonut kammarinsa kynnykseltä ja samalla sulkenut oven. Pari kertaa oli hän, Ainin kotiin tultua, tähystellyt kujaa, joka Kilmalasta vei valtatielle: mutta poikaansa hän ei ollut kertaakaan kaivannut.

»Hommattiin Kilmalassa vielä sittenkin, kun seksmanni oli vetäynyt kammariinsa -- hommattiin vieraita varten. Mutta keitä vieraita? Sitäpä siinä nyt mietittiin. Muona-Matin vaimo jo tuumaili, että viimeinen päivä oli tulossa; sillä ei miesmuistiin oltu Kilmalassa mitään tällaista nähty. Ja missä Lauri viipyi? Entäs Aini sitten! Mikä häneen oli mennyt? Ja tekipä sitä paitse jokainoan mieli kirkkoon, kuulemaan noita seksmannin 'kummia.'

»No niin. Hommaa kesti Kilmalassa, kesti aina puoleenpäivään saakka. Silloin nähtiin ensinnä yksityisten kirkkomiesten seisahtuvan valtatiellä, sitten koko parvien, kaikkien silmät käännetyt Kilmalaan päin. Ukko seksmanni hymyili tuota nähdessään ja hieroi tyytyväisenä kämmeniänsä, peukalot pystyssä, kuten ainakin!

»Vihdoin tulivat talon omat kirkkomiehet kotiin, Muona-Matti ensimäisenä. Ja uutisia, suuria uutisia, tiesivät he kertoa. Oli kirkossa kuulutettu avioliittoon seksmannin Lauri ja Aini.

»'Niin, semmoista sitä tapahtuu maailmassa, eikä tuo niin aivan odottamatonta ole', tokaisi uutiseen Karja-Kaisa; 'johan sen jokainen tiesi ennaltaan. Ovathan ne ikäänkuin luodut toisilleen, Lauri ja Aini. Mutta missähän Lauri viipyy? Eihän ole sulhasen tapana olla kotoa poissa kuulutuspäivänään.'

»'Terveisiä kirkosta, seksmanni!' sanoi Muona-Matti, kääntyen isäntään, joka samassa tuli pihalle. 'Kylläpä osasitte sen salassa pitää! Koko seurakunta ällistyi, vaikka eihän siinä mitään kummaa ollut.'

»'No, mitä siellä sitten tapahtui?' kysyi seksmanni ihmetystä teeskennellen.

»'Eihän muuta kuin ilmoitettiin että saamme uuden emännän.'

»'Vai niin, vai ilmoitettiin?' kertasi seksmanni, tyytyväisyydestä hymyillen. 'Kauan onkin jo emäntää Kilmalassa kaivattu... Kumpi se tänään saarnasi, kirkkoherrako vai maisteri?'

»'Maisteri, ja hän piti oikein kauniin onnentoivotuspuheen; hän rukoili kaikkea hyvää nuorille kihlatuille. Saattekin aika hyvän miniän, seksmanni!'

»'Miniän! Minäkö miniän saan?'

»'Niin kaiketi, koska Aini menee Laurillenne.'

»'Laurilleni! Mitä höpiset, mies? Olet kai taasen istunut Lekkeri-Rietun mökissä kirkonajan.'

»'Minäkö Lekkeri-Rietun mökissä!... Kävittehän itse eilen pappilassa kuulutuskirjaa teettämässä, seksmanni, ja kutsuitte sitten, kuulin kirkolla, tänne kuuliaiskesteihin papit, lukkarin ja vieläpä muitakin juhlavieraita.'

»'Kyllä, mutta...'

»Samassa näkyi muutamia ajopeliä kääntyvän valtatieltä Kilmalaan. Ensimäisissä istui kirkkoherran nuori apulainen ja lukkari sekä taka-istuimella seksmannin Lauri; toisissa muutamia kirkonkylän isäntiä.

»'Puhu suusi puhtaaksi, mies!' ärjäsi seksmanni, keskeyttäen itseänsä ja heittäessään silmäyksen lähestyviin vieraisiin, 'Olitko kirkossa ja keitä siellä kuulutettiin?'

»'Keitäkö kuulutettiin?' tuumaili Muona-Matti kummissansa. 'Johan tuon olen sanonut. _Poikaanne ja Ainia_ siellä ensi kerta kuulutettiin; kuulinhan tuon omilla korvillani. Se kyllä huomiota herätti, sen saatte uskoa, vaikka kyllä se ei mitään odottamatonta ollut. Ja näinhän omilla silmilläni maisterin kirkkomäellä puristavan poikanne kättä, kun hän hänelle uudelleen onnea toivotti.'

»Seksmanni seisoi siinä, Muona-Matin vakuutuksen kuultuansa, niin puusta pudonneen näköisenä, että tuskinpa olisivat vieressä seisojat voineet olla kysymättä, mikä häneen oli mennyt, jollei vieraiden tulo samassa olisi vienyt koko heidän huomionsa.

»Jo kaiketi aavistatte asian oikean laidan.

»Seksmanni oli edellisenä aamuna ollut Ainin puheilla ja siinä suoraan pyytänyt häntä vaimokseen. Ukko oli kerskaillut suurista rikkauksistaan ja luvannut Ainille jos jotakin, vaikka 'vähällä voi toimeen tulla.' Mitä Aini, joka suurimmalla kummastuksella ja hämmästyksellä oli kuunnellut ukon tarjousta, tästä kaikesta ajatteli, kun hän huomasi, että hänen holhoojallaan oli täysi tosi mielessä, ei meidän tarvinne kertoa. Inholla työnsi hän tyköään vanhuksen, joka kumminkaan ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään, hän kun sanoi tietävänsä, miten itsepäisiä tyttöjä saataisiin taltumaan. Sen enempää ei siinä oltu asiasta keskusteltu, mutta erotessaan oli seksmanni tullut ilmaisseeksi, mitä hänellä Ainin kiellon johdosta oli mielessä; oli sanonut suoraa päätä lähtevänsä pappilaan kuulutuskirjaa teettämään, ja 'huomenna ei Ainin enää sopisi potkia tutkainta vastaan, kun oli kuulutettu.' -- Pappilassa oli asia päättynyt seksmannille mieliksi; vanha kirkkoherra oli kirjoittanut kuulutuskirjan, tosin muistuttaen, että Aini paremmin olisi sopinut _nuorelle_ Laurille, seksmannin pojalle, mutta 'koska seksmanni itse vielä näytti olevan parhaimmassa miehuuden voimassa ja koska Ainikin, seksmannin sanojen mukaan, ei ollut vastaan tätä avioliittoa, joskin vähän kainosteli, niin sopihan se.' Tämä viimeinen lausunto oli niin erinomaisesti miellyttänyt seksmannia, jotta hän siinä, Vierteen rustholli mielessä, oli päättänyt tehdä poikkeuksen tuosta 'vähällä voi toimeen tulla' ja pitää kuuliaiskestit. --

»Ja nyt kun vieraat tulivat -- kenenkä kuuliaiskesteihin tulivat ne? Ukko seksmanni tointui viimein siihen määrään, että sai raapituksi korvantaustaa ja itsekseen päätetyksi, että Matti oli joko kuullut väärin tahi että hän tahtoi laskea pilkkaa, ja jos niin olisi asian laita, niin -- 'saisi hän sen vielä tietää', uhkasi seksmanni itsekseen. Hän meni tässä mielessä vieraitansa vastaan, mutta ei taasenkaan tiennyt mitä ajatella, kun näki poikansa maisterin ajopelien taka-istuimelta hyppäävän maahan. Näytti siltä kuin olisi hän nyt vasta häntä muistanut. Hänen harmaista silmistään leimusi viha, ja hänen ohuet huulensa olivat yhteen puristetut. Mutta eihän siinä käynyt kiukkua näyttäminen, vaikka täytynee tunnustaa, että seksmannin nykyisessä asemassa ei liene moni ollut. Kuuliaisia vietettiin, mutta sulhasta rupesi jo aavistuttamaan, ettei hän -- ollutkaan oikea sulhanen.

»Vesivärillä maalattuun kammariinsa saattoi hän kumminkin nuoren pastorin, joka siinä käytti tilaisuutta kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa, sillä seurauksella, että seksmanni sulki tupaan vievän oven. Kahden kesken jäivät he sitten kammariin. Mitä siellä he toimittivat, se on jäänyt heidän salaisuudekseen. Mutta kaiketi oli se jotakin vakavaa, koska jonkun ajan kuluttua heidän luokseen kutsuttiin ensinnä Aini ja sitten nuori Lauri, ja koska, kun vihdoin viimeinkin kaikki neljä astuivat sieltä ulos, jokaisen kasvojen juonteissa oli nähtävänä varsin erilaista mielenliikutusta.

»Mutta tahdotte kaiketi tietää, kuka tässä todellinen sulhanen oli, vaikka olen varma siitä, että sen jo itsekin arvaatte.

»Kun nuori Lauri tuli kotiin myllyltä ja tapasi Ainin, uskoi tämä tuskissansa ja pelossansa hänelle, mitä hänen ja seksmannin välillä oli tapahtunut. Ja siinä -- siinä tuli myös selville, mitä tunteita Ainissa vallitsi lapsuuden leikkitoveria kohtaan. Lauri tunsi isänsä ja tiesi, ettei tämä koskaan heittänyt keskentekoiseksi, minkä kerran oli päättänyt, ja ettei hänellä myöskään ollut tapana keinoista välittää. Tuo tieto kauhistutti häntä, samalla kuin tieto, että Aini hänestä piti, täytti hänen sydämensä ilolla. Seksmannin itsekkäiset tuumat olivat tyhjiksi tehtävät. Lauri pukeusi pyhävaatteisiinsa kiiruhtaaksensa pappilaan, sittenkuin hän oli sopinut Ainin kanssa, että tämä myöhempään myöskin tulisi sinne. Muuta keinoa eivät nuoret keksineet. Suoraan tahtoivat he kirkkoherralle puhua, miten asia todellisuudessa oli. Ainakin toivoivat he voittavansa aikaa.

»Sill'aikaa, kun seksmanni oli kutsumassa vieraita Kilmalaan kuuliaisiin -- onnekseen ei hän ollut sanonut kenen -- kuunteli kirkkoherra nuorukaisen valitusta säälillä; hänen oli vaikeata uskoa löytyvän isää, joka sokeassa itsekkäisyydessä, petoksella ja väkivallalla tahtoi tallata jalkoihinsa lastensa onnen: hän kyllä tunsi Kilmalan seksmannin, mutta tällaiseksi ei hän toki ollut häntä ajatellut. Nuorukainen voitti kohta, mitä alussa oli tarkoittanut: ettei huomispäivän kuulutuksesta tulisi mitään. Mutta kammarissa, jossa tätä asiaa keskusteltiin, oli ollut kolmaskin, joka ei ollut puheeseen sekaantunut: kirkkoherran nuori apulainen. Tämä, joka keskustelun kestäessä oli selaillut kirkonkirjaa, ikäänkuin ei hän olisi kuullut mitään koko keskustelusta, nousi äkkiä, kun Lauri vihdoin jäähyväiset kirkkoherralle sanottuaan lähti, ja seurasi häntä ulos. Hänen kävi sääliksi nuorukaisen kohtalo. Hänkin oli tullut tuntemaan Kilmalan seksmannin, tuntemaan lyhyessä ajassa paremmin kuin vanha kirkkoherra vuosikymmenien kuluessa. Hän oli ollut samassa tilassa kuin Lauri nyt -- vielä kovemmassa, sillä hänen armaansa oli pakoitettu menemään toiselle. Hän antausi puheeseen Laurin kanssa. Hän sai tältä tietää, että Aini odotti läheisyydessä, saadaksensa pikemmin kuulla, mitä kirkkoherra oli vastannut. Hän kulki Laurin rinnalla miettien ja ääneti, kunnes nuorukainen poikkesi polulle, jonka varrella pienen kuusen suojassa Aini häntä vartosi. Ja kun hän siinä ujon tytön suusta kuuli, millä siteillä nuoret olivat toisiinsa sidotut, näyttivät hänen mietteensä kypsyneen päätökseksi. Hän katseli hyvin omituisella katseella nuoria, jotka siinä seisoivat ja ujostellen tirkistelivät maahan, sitten kun Lauri oli tehnyt tilin käynnistänsä kirkkoherran luona. Vihdoin sanoi hän, kääntyen Lauriin: 'Sinä olet Lauri, isäsi on Lauri, ja iso-isäsi oli myös Lauri', ja kun Lauri tämän myönsi, lisäsi maisteri, alussa hiukan hymyillen, mutta sitten vakavana: 'Minä luulen, että löytyy keino, joka pikemmin voi viedä asian perille kuin kaikki keskustelut, rettelöt ja kentiesi vielä käräjänkäynnitkin. Joka kuopan toiselle kaivaa, langetkoon itse siihen... Minä tahdon _teidät_ huomenna kuuluttaa. Tosin on seksmanni Ainin holhooja ja siis isän sijainen, mutta isä, joka tällä tavalla käyttää valtaansa, ei ole isä.' Lauri ja Aini ensinnä hyvin hämmästyivät tätä puhetta, mutta sitten, ajattelematta sen enempää asian mahdollisuutta ja luottaen nuoreen pappiin, puhkesivat he yksin suin hiljaisiin kiitoslauseisiin. Ja juuri samassa ajoi seksmanni heidän ohitsensa, osaamatta mitään pahaa aavistaa, varmana voitostaan, kuuliaiskestit mielessään. Nuoret, jotka seisoivat vähän matkaa tieltä, näkivät hänen, hän onneksi ei heitä. -- Ja seuraavana päivänä kuulutettiin: _nuori mies Lauri Laurinpoika Kilmala ja nuori neiti Aini Vierre_.»

* * * * *

»Ja nyt tuli maisterin vastata työstään.

»Miten hän siinä suoriutui -- mitä hänen ja seksmannin välillä puhuttiin, kun he tuossa vesivärillä maalatussa kammarissa kahden kesken olivat, sitä ei tietäne kukaan muu kuin asianomaiset. Arvelen vaan, ettei nuori pappi juuri ihan huvikseen siellä ilmaissut, minkä kepposen hän oli seksmannille tehnyt. Ja minä tiedän, että hän silloin suuresti katui asiaan ryhtymistänsä.

»Me, seksmannin kuuliaisvieraat, joiden joukossa minäkin olin, emme nähneet mitään kummaa siinä, että maisteri ja seksmanni sulkeusivat kahden kesken kammariin, eikä aivan paljon siinäkään, että Lauri ja Aini sinne käskettiin; mutta sitä suurempaa kummastusta herätti meissä heidän katseensa, kun he kaikki neljä sieltä astuivat tupaan. Ja siihen lisäksi oli jo Muona-Matti ja Karja-Kaisa ehtineet antaa pieniä viittauksia... Seksmannin silmistä leimusi tuli, joka pelästytti; siinä ei ollut enää tuota entistä jääkylmää katsetta: siinä kuvastui -- sen näki selvään -- häädetty viha. -- Lienee maisteri asettanut ukon eteen kuvastimen ja siinä antanut hänen nähdä oman itsensä oikeassa karvassaan; oli miten oli, maisteri ei sillä voittanut muuta kuin että seksmanni näki parhaaksi antaa asian jäädä semmoiseksi, jommoiseksi se oli muodostunut, nostamatta siitä mitään melua. Kaiketi ymmärsi hän, ettei hän käräjöimälläkään voittaisi muuta kuin ivaa ja häpeää, vaikka saisikin maisterin edesvastaukseen.

»Ikävät olivat nämä kuuliaiskestit, ikävimmät kaikista, missä olen ollut. Seksmanni ei puhunut sanaakaan päivällispöydässä, otti vaan hopeamaljasta aimo kulauksia -- hän, joka aina oli tyytynyt veteen ja kaljaan -- mutta ei tullut sen puheliaammaksi. Mitä hänessä liikkui, se näkyi silmäyksistä, jotka hän silloin tällöin heitti maisteriin ja kihlattuihin, ja vieläpä siitäkin, että hän, tuntematta kipua, pureksi ohuet huulensa verille.

»Ei auttanut maisterin kaunis puhekaan, jossa hän muun muassa muistutti kihlatuita siitä kunnioituksesta, jota he olivat velvolliset osoittamaan seksmannille, ja jonka johdosta Lauri nuorempi vastasi, että hän ja Aini aina tulisivat kohtelemaan isää niinkuin lasten tulee kohdella vanhempiaan ja että he kykynsä mukaan koittaisivat tehdä hänen vanhat päivänsä iloisiksi.

»Tämän päivän perästä ei seksmanni enää tullut entisellensä. Hän pysyi enimmäkseen kammarissaan, eikä kärsinyt nähdäkään poikaansa ja tämän morsianta. Häpesikö hän, katuiko hän vai kaiveliko salainen, sammumaton viha hänen mieltään? Hän ei ryhtynyt mihinkään, ei puhunut tuskin sanaakaan, ei komentanut edes Karja-Kaisaa. Ja eräänä aamuna -- nuorten toisena kuuliaispäivänä -- istui hän halvattuna kammarissaan. Kynttilä paloi pöydällä ja sen vieressä oli suuri velkakirja- ja setelikasa, hiukan palanut, mutta ei pilalle. Ukko oli tahtonut -- polttaa ne kaikki. Mutta mammonan orjaan lienee tämä tällainen kosto -- jolla hän itse omat epäjumalansa hävitti -- koskenut liian kovasti. Kun hän vuoteelleen kannettiin, oli hänen vasemmassa kädessään Vierteen talonkirjat, ja kun niitä tahdottiin siitä ottaa, öyhki ukko ja ärisi. Hän oli kadottanut puheenlahjan ja hänen ruumiinsa oikea puoli oli tunnoton.

»Tuossa tilassa eli hän viikon päivät. Karja-Kaisa ruokki ja hoiti häntä niinkuin pientä lasta; muita hän ei sietänyt nähdä. Ja kädessään piti hän kaiken aikaa Vierteen talonkirjoja. Jos ken koitti niitä häneltä ottaa, silloin näkyi, että ukko eli.

»Tapana on, että kihlatut kolmantena kuuliaispyhänään ovat kirkossa kuuntelemassa, kun heidän nimensä saarnatuolista mainitaan. Lauri ja Aini eivät tätä tapaa noudattaneet. He olivat olleet kovin suruissansa siitä tosin sanattomasta, mutta kumminkin silminnähtävästä vastenmielisyydestä, vieläpä tuskastakin, jota seksmanni osotti, kun hän heidät näki. Nyt olivat he luulleet löytäneensä keinon, joka masentaisi ukon vihan. Aini kurkisteli ovenraosta kammariin ja viittasi kiireesti Laurille. Seksmanni oli muuttanut oikeaan käteensä Vierteen paperit. Oliko halvaus antaunut?

»Lauri avasi oven ja laskeusi, Aini vieressään, polvilleen vuoteen viereen, pyytäen että isä vihdoinkin leppyisi ja antaisi heille siunauksensa. Vierteen, Kilmalan talot -- kaikki olisi isän; Lauri ei pyytänyt muuta kuin että isä laskisi kätensä heidän päälaelleen...

»Ja seksmanni ojensi kätensä -- oikean. Ja Lauri ja Aini odottivat, että tämä käsi heidän päälaelleen laskeutuisi. Turhaan odottivat he. Kun he vihdoin loivat silmänsä seksmanniin, oli tämä -- kuollut. Mutta käsi oli auennut ja Vierteen paperit makasivat Ainin helmassa...

»Lauri ja Aini ovat vielä sitä mieltä, että seksmanni siunasi heitä. Ja hyvä on, että he niin luulevat. Minä olen vähän toista mieltä, sillä minäkin tunsin Kilmalan seksmannin... Mutta tuossahan on hirrenpää, josta saan suuteita hänen kaatumaisillaan olevan ristinsä tueksi.»

Mörkö-Maija.

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan ruisvainiota, jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat; hiljaisesta yölevostaan nousee talonväki ja valmistautuu leikkuuseen.

Aamu on kaunis. Taivas on sininen. Hiljaista, yksitoikkoista lirinäänsä lirisee puro, johon vainio päättyy.

Niin, yhdeltä taholta rajoittaa vainiota tuo pieni, lirisevä puro, toiselta, Koskelaa vastapäätä olevalta puolelta metsä, joka pieneksi kukkulaksi kohoutuu ja jonka puitten välistä mahtava talo ja sen tilukset -- sen laajat tilukset -- näkyvät.

Siinä, metsäisellä kukkulalla, istuu lahonnutta kantoa vastaan nojautuneena vanha vaimo. Kuinka ryppyinen on hänen otsansa, ja hänen poskensa -- kuinka kurttuiset ja keltaiset! Juomuinen huivi, joka hänellä on ollut päässään, on valunut alas hänen ahavoittuneelle, tumman ruskealle niskalleen; hiljainen tuuli pörröttelee hänen harvoja, lumenvärisiä hapsiaan. Hänen pienet, harmaat silmänsä ovat käännetyt Koskelaa kohden, ja näistä silmistä lentää salamoita. Ojennettu on hänen paljas, laiha käsivartensa, jonka väri vetää vertoja lehmänsienelle, mikä kasvaa hänen kurttuisen jalkansa vieressä. Ja hajallaan ovat käden sormet.

Äsken vielä seisoi hän kantonsa vieressä, ja silloin olivat hänen molemmat käsivartensa ojennetut. Aamuruskon koittaessa laskeusi hiljaa vasempi. Kun auringon terä alkoi näkyä, vaipui vanhus istumaan, mutta oikea käsi ei ojennettua asemaansa muuttanut.

Hän istuu siinä sitten kauan liikkumattomana. Hän on miltei alasti. Ei verhoa hänen ruumistansa muu kuin repaleinen, sammalen värinen paita ja lyhyt punertava hame. Hän on kauhean näköinen.

Hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaa hänen suustaan ei ole hiljainen aamu kuullut.

Hänen silmänsä eivät räpähdä. Hän katsoa tuijottaa yhä Koskelaa kohden.

Vihdoin viimeinkin huomaa hän, että talon väki on herännyt; ja kun hän sen huomaa, vetäytyvät hänen keltaiset, ryppyiset kasvonsa kokoon, ja hänen silmistään lentää säkeniä, jotka näyttävät tahtovan sytyttää tuleen koko talon. Yhä nopeammasti liikkuvat hänen huulensa, ja hänen ojennettu kätensä vapisee.

Jo kuulee hän, että talon väki on liikkeellä, ja hän nousee. Hän ojentaa nyt vasemmankin käsivartensa taloa kohden, ja hajallaan ovat vasemmankin käden sormet.

Jo näkee hän talon emännän astuvan ulos huoneesta; ja kun hän sen näkee, oikoo hän ruumistaan. Hän nostaa kolmasti kätensä taivasta kohden, ja kolmasti laskee hän ne alas. Sitten huutaa hän täyttä kurkkuaan kolme kertaa peräksyttäin:

»Kirottu ... kirottu ... kirottu...!»

Ääni on kimakka, mutta ei se kauas kuulu; heikot ovat vanhuksen voimat.

Kun sen viimeinen värähdys on kajahtanut, laskeuvat jälleen hänen kätensä; huulet avautuvat nauruun, kamalaan nauruun, ja hän kääntyy kiireesti. Oikea käsi tarttuu kannon nojassa seisovaan sauvaan, vasempi pieneen, maassa makaavaan myttyyn. Ja eukko katoaa hiljaa kulkien metsään. -- Kuka on hän? Mitä tietävät hänen kamala käytöksensä ja hänen kauheat sanansa? -- Koskelan emäntä on äkkiä seisahtunut. Kuuliko hän kirouksen? Mahdotonta! Kukkula on siksi kaukana ja sen lisäksi tuuli vastainen. Mutta kumminkin seisahtuu hän.

»Mikä se?» kysyi hän itseltään. »Kuinka nyt juolahti mieleeni Mörkö-Maijan eilinen uhkaus: '_Muistat minua huomenna_!'... Niin, jopa muistan... Mutta mitä tarkoitti hän tuolla lisäyksellään: '_ja joka päivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_?'»

* * * * *

Hiljaa keinuttelee lämmin länsituuli Koskelan suurta ruisvainiota, jonka täyteläiset tähkät, maahan päin kallistuneina, rikasta satoa lupaavat. Vainio odottaa leikkaajaansa.

Ja leikkuuväkeä kokoontuu Koskelan tupaan, miehiä ja naisia. He eivät ole iloisen näköisiä. He asettuvat kukin pöytään, joka on laihalla ruoalla katettu.

Pienessä vuoteessaan herää Liili, Koskelan isäntäväen ainoa lapsi, sinisilmäinen, punaposkinen, iloinen, isän ihastus, äidin kaikki. Hänen heleä naurunsa soi. Lapsen ilo on tarttuva. Leikkuumiesten nurpeat kasvot kadottavat nurpeutensa; hymy asettuu heidän huulilleen.

Koskelan isäntäväki on saitaa, ja siitä se on tullut pahaan maineeseen. Palkolliset eivät siellä tahdo viihtyä: palkka on huono, ruoka vielä huonompi. Mutta sen sijaan vaaditaan heiltä paljon. Karsain silmin katsoo varsinkin emäntä heidän päivällisuntaan; ennen aikojaan häiritsee hän sitä. »Isännän kanssa tulisi toki toimeen», sanovat palkolliset; »mutta emäntä... Vaivainen hänen kynsiinsä joutuu!»

Tänään, kun leikkuu on aljettava, on työväki luullut saavansa suun avajaiseksi kahvia. Vaarasen Kaisa tietää, että viime vuonna sitä annettiin. Mutta nyt, kun väki tupaan tulee, ei tultakaan ole takassa.

Kylmää ruokaa: leipää, silakoita pöydällä.

»Ei minua monta päivää täällä nähdä», sanoo tovereilleen Lassi, vanha loismies, joka ei tiedä kahvia parempaa.

»Ennen muinen sitä ryypyllä aljettiin», mumisee Tahvana, vanha loismies hänkin, jonka pääherkkua väkijuoma on.

»Saas nähdä, annetaanko puuroon silmääkään!» utelee Kaisa-Liisa, joka koko leikkuu-ajaksi on taloon pestattu.

»Ei vallesmannissakaan tällaista kurjuutta», valittaa Silmäpuoli-Mikko, ja sitten lisää hän: »vaikkei sielläkään kaksista; parempaa toki kuin täällä. Tulevalla viikolla siirryn sinne.»

Niin murisee työväki. Kukin saa vapaasti purkaa sydämensä. Isäntä on ulkona pellolla, emäntä on mennyt aittaan.

Silloin herää Liili.

Hän, pieni kolmivuotinen tyttö, on kaikkien lemmikki. Häneen kääntyvät kaikkien silmät. Hän hosuu ympärilleen. Kärpäsiä puhuttelee hän pikkulintusiksi; hän tavottelee niitä pienillä käsillään. Sitten kurottaa hän kätensä leikkuuväkeä kohti, mutta kätkee ne kiireesti peitteen alle, kun joku tahtoo niihin tarttua. Hän nauraa ääneensä: »Piilosilla, piilosilla!» Hän vetää peitteen päänsä päälle: »Sokkosilla, sokkosilla!»

Leikkuuväki katselee häntä mielihyvillään. Se ei muista äskeistä kiukkuansa; se kuuntelee pienosen pakinaa ja hymyilee hänen kujeilleen. Nurina on hälvennyt.

Yhä uutta väkeä astuu tupaan.

Silloin samoo emäntä sisään. Hän on kalpea vihasta; tyhjä kaljatuoppi on hänellä kädessään. Hän tulee kellarista. Joku on siellä käynyt. Kaljatynnyrin tappi on poissa; tynnyri on tyhjä, ja lattialla -- mikä siivo! Kuka on ilkityön tehnyt?

Kysyä saa; mutta eipä tekiä ole tynnyriin puumerkkiään piirtänyt. Emännällä on kellarin avain. Ei sinne pääse muut kuin hän; lienee hän itse illalla höllästi pannut tapin kiinni!

Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Hän oli sen lujaan painanut. Hän on itse varma siitä... »Ah, Mörkö-Maija!»

Mutta miten hän oli kellariin päässyt? Lukossahan oli ovi, ja avain emännän avainkimpussa. »Ah, noidan vehkeitä!»

»Onko Maijaa nykyjään näillä seuduin nähty?» kysyi Vääräsuu-Jussi.

»Kävihän se retkale täällä eilen; pyysi leipää, pyysi jauhoja, perunoita ja voitakin, mutta minä hänelle passin annoin.» Ja emäntä viittasi ovea.

»Kyllä ei Maijan kanssa ole hyvä leikkiä laskea», tuumaili Jussi. »Mutta olen kuullut, ettei hän kosta omasta puolestaan... Oliko hän yksin?»

»Mitä se sinuun koskee? Ihan yksin hän oli.»

»Oli kyllä, se on tosi», tokasi siihen Kaisa-Liisa, sama, joka koko leikkuu-ajaksi oli Koskelaan pestattu; »mutta tuskinpa olitte ajanut hänet tuvasta, niin tulihan Hölöpän-Matin Miina sisään pienen raajarikkoisen tyttärensä kanssa ja pyysi Jumalan tähden illallista, muistattehan, emäntä!»

»Ole vaiti! Jos minä kaikkia Miinoja ja kakaroita syöttäisin...»

»Ja sitten -- kuulittehan sen -- uhkasi Mörkö-Maija teitä, -- puhui jotakin huomisesta. Ja kohta sen jälkeen menitte te kellariin.»

»Niinhän tein», myönsi emäntä ja kävi hiukan ajattelevaksi. Hänen mieleensä johtuivat taasen Maijan sanat: »_muistat minua huomenna, ja jokapäivällä on huomisensa, aina viimeiseen asti_...» Olisiko Maija?... Hyvin mahdollista. Hän on tietäjä, suurikin tietäjä; kaukaahan ihmisiä hänen luonaan käy. Viime talvenakin -- niin ainakin puhuttiin -- pakoitti hän varkaan viemään takaisin Suurpään Kallen kellon...

Emännän ajatuksenjuoksua keskeytti äkkiä ääni:

»Äiti!»