Part 13

»Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin toimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän piti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin siirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei kohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi laatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka nimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään 'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa persoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin asiaa -- mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli itsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja että hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen lievennetyksi.

»Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän kestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen vinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta parhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa. On siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee silloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa ja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista puhetta -- niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka häntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle mielentilalleen.

»Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa. Kamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen peitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita, jotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan lopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos isäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta. Matkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan korkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee kamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen: 'Jumalan kiitos!'

»Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme uskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.' Vastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet katosivat tupaan.

»Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen ajatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan minuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä huoneesta.

»'Olette kutsuttaneet minua luoksenne; miten on laitanne?' kuuli hän syvän äänen kysyvän. Hän asettausi tuon äsken niin suurella ylönkatseella kohdellun kirjakaapin viereen paremmin kuullakseen.

»'Huonosti, herra pastori', vastasi heikko ääni; 'kyllä nyt taitaa lähtö tulla!'

»'Ah, sairas ja pappi!' sanoi kamreeri itselleen ivallisesti hymyten. 'Jokin taikauskoinen narri, joka turvaa niin sanottuun sielunpaimeneen, saadaksensa passin suoraa päätä taivaaseen. Sitä todella ei maksa vaivaa kuulla.' Ja kamreeri vetäysi kirjakaapin tyköä, niisti kynttilää ja istuutui pöydän viereen.

»Mutta sinnekin kuuli hän, kuuli sanan, joka teki häneen omituisen, selittämättömän vaikutuksen.

»'Mihin?' kysyi tuo syvä ääni; 'mihin tulee lähtö?'

»Kamreeri heritti korviaan itse sitä tietämättä.

»Kului pitkä, äänetön minuutti. Kysyjä odotti kaiketi vastausta. Kun ei semmoista kuulunut, uudisti hän kysymyksensä.

»Kamreeri oli sillä välin noussut ja taaskin lähestynyt kirjakaappia. Mitä varten? Hän varmaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Hän kuuli syvän huokauksen, hän kuuli sairaan sanovan sanoja, joista hän ei selvää saanut.

»Silloin rupesi pappi puhumaan. 'Olette lähdössä', sanoi hän, 'ettekä tiedä mihin. Eikö se ole järjetöntä? Matka, joka on edessänne, on kumminkin kaikista tähän saakka tehdyistä matkoistanne tärkein; siltä ei ole mitään palajamisen mahdollisuutta. Te pelkäätte kumminkin tätä lähtöä. Te kauhistutte sitä. Pelkonne on luonnollinen. Luonnollinen ihminen pelkää kuolemaa; hän ei näe siinä muuta kuin hävitystä. Kristitty ihminen ei sitä pelkää; hän näkee siinä oven, joka avaa hänelle taivaan. Hän _tietää_, mihin hän lähtee, kun kuolema sanoo: tule! Hän _tietää_ sen silloinkin, kun pimeys ympäröi häntä, kun saatana koettaa kääntää hänen silmänsä pois Kristuksesta, syytää hänen eteensä hänen pahat tekonsa ja syntinsä ja huutaa: muistatko näitä? Hän tietää sen, sillä hän _uskoo_ Herraansa. Tärkeätä on, rakas ystävä, että tässä valossa tutkitte sielunne tilaa. Uskotteko Kristukseen vai onko Hän teidän hengellenne vieras? Onko hän Vapahtaja, josta olette kuulleet puhuttavan, mutta jonka tuttavuutta ette ole tehneet? Menkää itseenne; asettakaa sydämenne, sielunne, eletty elämänne, koko ihmisenne taivaallisen isän eteen; kuulkaa: _isän_! Menkää, niinkuin lapsena menitte maallisen isänne luo; menkää täydellisellä luottamuksella! Tunnustakaa tälle taivaalliselle isällä _kaikki_ syntinne vilpittömästi, koettamatta mitään salata. Huutakaa hänelle: Tässä olen, Herra, armahda minua, tuhlaajapoikaa, armahda minua isänimesi tähden; pelasta minua minun omasta itsestäni, luo minuun uusi sydän, tee minusta uusi ihminen, anna anteeksi kaikki ajatukset, sanat ja työt, joilla olen sinua pahoittanut, sinun mieltäsi rikkonut! Lähtöni lähestyy; jokunen hetki, ja minä olen astuva sinun tuomiosi eteen. Ota vastaan katuva, onneton, synnissä pitkän elinaikansa viettänyt lapsesi! Yhdennellätoista tunnilla tulen Sinun luoksesi. Sinä olet käskenyt minun tulla. Sinun Poikasi on käskenyt minun tulla. Herra, minä tulen; Herra, tässä olen, armahda minua Jeesuksen tähden!'

»Tähän tapaan puhui pappi. Saamalla sairaan mielen kääntymään uskossa Kristuksen puoleen, koetti sielunpaimen valmistaa häntä matkaan. Että hän siinä puhui toisellekin sairaalle, puhui miehelle, joka ei ollut välittänyt Jumalasta eikä sielunsa autuudesta mitään, miehelle, joka oli pitänyt kaikkea tällaista puhetta taikauskon keksimänä hullutuksena, sitä ei pappi tietänyt aavistaa.

»Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan hänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas -- hän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu. Niin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa. Mitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja hänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet ulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus tahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen kanssaan.

»Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä, mitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla osalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin sykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan hiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli pitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut ehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli syrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen ehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko hänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat tuntuivat tutuilta -- kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!

»Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä hiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri havahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään kirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle karrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?

»Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen viimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut sitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka kummallista...

»Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa. Siellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän teki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.

»Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra, ota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa Kristuksessa.'

»Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun haavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia muita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä teki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon jäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.' Kamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla kaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma kyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan ollut.

»'... Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'

»Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko olennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin olisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.

»Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä. Pastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.

»Jokapäiväisyyteen oli siis palattu.

»Kamreeri heräsi haaveiluistaan, heräsi vastenmielisesti. Mitä viereisessä huoneessa oli tapahtunut, oli häneen tehnyt vaikutuksen, joka ainaiseksi oli painautunut hänen sieluunsa, painautunut sitä syvemmälle, kun hän ei ollut mitään nähnyt.

»Pyydettiin ettei pastori toki näin yön selässä lähtisi. Eihän enää ollut pitkää aikaa aamuun; hän tarvitsisi lepoa; tuvassa hänelle valmistettaisiin vuode, sillä, ikävä kyllä, vieraskamarin ainoassa sängyssä makasi matkustavainen.

»Kamreeri oli tuskin saanut selville, mistä nyt oli kysymys, kun hän ryntäsi ulos ja äkkiarvaamatta seisoi kuolinhuoneen kynnyksellä, siinä ilmaisten kuulleensa, mitä oli puhuttu, ja tarjoten kamarinsa pastorille.

»Siten tapasivat he toinen toisensa ensikerran eläissään -- pastori Linsteen ja Jokelan kamreeri.

»Ihmeelliset ovat Herran tiet. Hän se oli heidät näin odottamattomasti yhteen ohjannut; Hän se oli avannut kamreerin sydämen, valmistanut sitä evankeliumille. Kuinka lieneekään kiivasluontoinen herra hämmästynyt, kun hän sai tietää, että hän sittenkin oli kuunnellut Linsteenin saarnaa, jota kuulemaan ei ollut hänen mielestään maksanut vaivaa kirkkoon mennä, kun pastori siellä vaalisaarnaansa piti.

»Ei sinä yönä Mäkelän kestikievarin vierashuoneessa nukuttu! Väliseinän takaa oli kamreeri kuullut herätyksen ja kehoituksen sanoja; -- seinä, joka eilisiltaan saakka oli ollut hänen ja hänen Jumalansa välillä, oli nyt poistunut, ja katuvasta sydämestä lähti huuto: 'mitä pitää minun tekemän, että minä autuaaksi tulisin?'

»En osaa kertoa, mitä tuossa pienessä, matalassa kamarissa näinä aamuyön tunteina puhuttiin. Tiedän vaan sen, että tuo syksyinen yö oli kamreerin uudestasyntymisen yö, että hän aamun tullessa seurasi pastoria pappilaan, ja että hän, kun hän seuraavana päivänä sieltä lähti, 'meni iloiten tietänsä myöten', kuten muinoin Aitiopian kuningattaren kamaripalvelia Filippuksesta erottuansa.

»Kamreeri jatkoi matkaansa Turkuun, ja siellä sai hän kuulla, että Pileeni oli ollut arvelussansa oikeassa haasteeseen nähden. Tuomiokapituli oli todella aikonut panna vireille haasteen, mutta sitten esimiehen neuvosta päättänyt olla kirjeessä lausutuista solvauksista mitään välittämättä. Me muistamme, että kamreeri oli jotakin tällaista aavistanut ja että se oli kovasti suututtanut häntä. Nyt oli hän siitä hyvillään, ja vanha kunnon Melartin, arkkipiispa, jonka luona kamreeri useita kertoja kävi, oli myöskin hyvillänsä siitä, ettei haastetta oltu tehty.

»Jonkunmoisella uteliaisuudella odottivat varsinkin nimismies ja kapteeni kamreerin kotiintuloa. Edellinen oli usein sanonut pelkäävänsä, että Jokelan herra, kiivasluontoinen kun oli, pilaisi koko asian. Sitä suurempi oli sentähden hänen hämmästyksensä -- hänen, kapteenin ja meidän kaikkien -- kun kamreeri palasi mieleltään ja sielultaan aivan muuttuneena. Tämä nyt antoi aiheita puheisiin, sen saatte uskoa. 'Kamreeri on tullut herätykseen; hänestä on tullut kerettiläinen!' Suusta suuhun kulki ihmeen nopeasti tuo sanoma. 'Ystävät' olivat kuin puusta pudonneet; mutta heihin se kamreerin 'Turunmatkan viisaus' ei ottanut pystyäkseen. Lauantain peliseuroista tuli tietysti loppu, eikä kortteja enää pyhäaamuina nähty, kuten ennen, kamreerin pöydällä. Sen sijaan nähtiin tuolla samaisella pöydällä Uusi Testamentti. Se oli todella jotakin uutta.

»Jokelan vanha herra oli kadonnut; hän, jota me kamreeriksi sanoimme, ei enää ollut tuo vanha entinen. Hänen luonteensa kiivaus kyllä vieläkin tuli näkyviin, mutta ennenkuin se ehti saada hänestä voiton, oli hän kukistanut sen. Ettei se taistelutta tapahtunut, sen huomasi selvään. Kun näin kamreerin tuollaisissa tilaisuuksissa innostuvan ja kiihtyvän, mutta siinä samassa äkkiä vaikenevan ja väliin kiireisesti lähtevän ulos huoneesta, muistui mieleeni Herran sanat Nikoteemukselle: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: niin on jokainen, kuin hengestä syntynyt on.' Jos olisi joku, joka tiesi, mimmoisena kamreeri lähti Turkuun, sanonut meille, mimmoisena hän siltä matkaltaan palaisi, niin kyllä olisi semmoiselle puheelle naurettu. Vanha kamreeri Paavo Ruotsalaisen miehiä! Kukapa olisi mitään sellaista osannut ajatellakaan? Vähimmän kaikista ainakin kamreeri itse.

»Tuo ihme oli kumminkin tapahtunut, ja meistä -- ainakin minusta -- tuntui, että jotakin uutta oli tullut seurakuntaan. Mutta jos olisi joku kysynyt: 'mitä uutta?' en olisi osannut sitä selittää.

»Sillä välin menivät ulkonaiset asiat tavallista menoaan. Vaalivalituksen johdosta vaihdettiin kirjoituksia ja tehtiin selityksiä. Seurakuntaa kuulusteltiin, vaalipappeja ja vaalinpitäjää. Näissä kuulusteluissa ja selityksissä tuli nyt kamreerin toimesta ilmi paljo sellaista, joka oli omiansa pilaamaan sitä asiaa, jota 'ystävät' ennen olivat ajaneet. Että Pileeni ja kapteeni siitä kovin närkästyivät, sen kyllä ymmärrätte. Siinä kesken kaikkea siirrettiin maisteri yhtäkkiä kauas pois meidän seutuvilta. 'Sen hyvän sai toki Jokelan herra toimeen kirotulla Turunmatkallaan', sanoi tämän johdosta nimismies, ja samaa mieltä oli maisteri itse, joka kumminkin näytti olevan uuteen määräykseensä tyytyväinen -- 'jos sillä ei vain ole muita seurauksia.' Maisterilla oli syytä tuollaisiin aprikoimisiin, sillä uuden määräyksensä ohessa oli hän -- vaikka hän meiltä sen salasi -- saanut kutsun tulla Turkuun arkkipiispa Melartinin puheille. Hän lähti matkaansa, emmekä sen jälkeen ole hänestä mitään kuulleet. Hän olisi kyllä piankin unohdukseen joutunut, ell'ei kauan olisi puhuttu kepposesta, jonka hän tuona vaalipäivän edellisenä iltana oli tehnyt Pileenille. Sillä, nähkää, maisteri se todellakin oli, joka silloin anasti nimismiehen laukun ja kätki sen ynnä siinä olevat tärkeät paperit Jokelan veräjän suuhun hankeen -- jotteivät Rajakyläläisten äänet joutuisi Pummin hyväksi. Maisteri oli kerran 'eräässä iloisessa tilaisuudessa' tullut tuon ilmaisseeksi kertoessaan mitä kaikkia hän oli 'kiittämättömän Maleeni lurjuksen' hyväksi tehnyt; olipa hän vielä ilmaissut senkin, että hän vaalipäivän aamulla asiansa menestymisen varalle oli ehdottanut lyijykyniä vaalitilaisuudessa käytettäviksi -- voidaksensa tarpeen vaatiessa mukavammin muuttaa ääniä sekä omassa että pastori V----n vaaliluettelossa. Neljättä vuotta kesti vaaliriitamme, johon kamreeri yhä edelleen otti osaa, mutta toisella tavalla kuin ennen. Linsteeni oli nyt hänen miehensä, sen ymmärtää. Mutta jotta Linsteeni voisi tulla kysymykseen, oli uusi vaali aikaan saatava. Oli omituista kuulla kamreerin puhuvan tuon ennen niin ylönkatsotun vaalipapin puolesta. Ei hän siinä säästänyt itseään. 'Minä halusin syntitoveria, hauskaa syntitoveria', sanoi hän eräässäkin tilaisuudessa, jossa oli koolla suuri joukko isäntiä; 'että me tarvitsimme pappia oli ajatus, joka ei silloin juolahtanut mieleenikään. Nyt -- onko kummaa että soisin saavani sielunpaimeneksi hänen, joka Jumalan kädessä oli välikappale kääntymiseeni synnin tieltä.'

»Nämä tällaiset puheet ja tunnustukset vaikuttivat hyvin moneen -- nimismieheen, kapteeniin ja lukkariin ne vain eivät pystyneet. Lukkari oli riidan kestäessä päässyt mahtiin, niin luuli hän ainakin itse, ja kyllä oli siinä perää, että häntä 'kanaparvi seurasi', kuten Pileenillä oli tapana sanoa. Varsinkin yltyi lukkari mahtavaksi, kun vihdoin viimein pitkällinen riita tuli lopulliseen päätökseen ja 'hänen meininkinsä oli saanut voiton', asia kun lykättiin uuteen vaaliin.

»Oli omituista nähdä kamreeria, kun tieto tuli siitä, että edellinen vaali oli mitättömäksi julistettu. Arvaa sen, kuinka hän olisi riehunut, jollei tuota suuren suurta muutosta olisi hänessä tapahtunut. Nyt kirkastuivat hänen kasvonsa, ja ikäänkuin olisi hän ollut varmana siitä, miten asia toisessa vaalissa tulisi päättymään, huudahti hän: 'Kiitos Jumalan!' Mihinkään vaalipuuhiin hän ei osaa ottanut, mutta mielipiteitään hän ei myöskään salannut. Toisin oli nimismiehen ja lukkarin laita. 'Uudestaan he alkavat vanhaa rallia', sanoi Sutelan isäntä, joka ei enää ollut äänivaltainen. Niin kyllä -- uudestaan! Ja kovaa siinä pantiin kovaa vastaan. Intohimoja kiihotettiin, ja -- niin sitä mentiin kirkkoon sielunpaimenta valitsemaan! En huoli kertoa, mitä vehkeitä siinä oli pidetty ja miten Maleenin ja Pummin puoltajat yksissä mielin olivat parjanneet Linsteeniä -- hänen vuoronsa oli, nähkää, nyt tullut -- samassa kun he ylistivät oman puolueensa ehdokasta ja koettivat mustata toisen.

»Vaalipäivä tuli. Kirkko oli reunojaan myöten täynnä ihmisiä. Uusi maisterimme, nuori herttainen mies, jota kumpikin puolue kaiken mokomin oli koettanut pauloihinsa kietoa, piti pontevan saarnan, ja vielä pontevamman puheen piti vaalitoimitusta alkaessaan uusi vaalinpitäjä. Tällä kertaa oli Pileeni saapuvilla -- laukkuinensa. Tarvitsi vain luoda silmänsä häneen, lukkariin ja kapteeniin, huomataksensa, millä mielellä he vaaliin osaa ottivat.

»Nyt se alkoi. Rajakylä n:o 1. Liisa Matintytär Tuohikoski huudettiin. Eukko oli itse saapuvilla, ja Linsteeniä hän äänesti. Rajakylä n:o 2, n:o 3 -- Linsteeniä hekin äänestivät. Tuli sitten n:o 4, n:o 5 j.n.e. Verkalleen astui nimismies esiin, kädessään valtakirjoja Pummin hyväksi. Heinämäkeläisten äänet menivät jakoon jotenkin tasan Pummin ja Maleenin välillä. Koikkalaiset huusivat kaikki Linsteeniä. Viimalaisista oli Haaran isäntä ainoa, joka Maleenia äänesti; muut kaikki menivät Linsteenin puolelle, vaikka vielä aamulla olivat lukkarin luona kirkkoryyppyjä ottaessaan luvanneet pysyä entisissä äänissänsä. Kun vielä Kirkonkyläkin -- lukkaria ja muutamia muita lukuunottamatta -- kallistui Linsteenin puolelle ja samaten suurimmaksi osaksi Koski-, Metsä- ja Ylikyläläiset, niin on selvää, että Linsteeni oli saanut suuren enemmistön äänet. 'Miten on se mahdollista?' oli Haaran isännällä kyllä syytä nytkin kysyä, hänelle kun -- kuten lukkarille -- hyvin moni niistä, jotka sittemmin äänestivät Linsteeniä, vielä vaalipäivän aamulla oli sanonut äänestävänsä Maleenia. Jos Haara olisi ollut kuulemassa, mitä kamreeri vaalitoimituksen päätettyä puhkesi sanomaan, niin olisi hän saanut vastauksen kysymykseensä. Kamreeri oli sanonut: 'Jumalalta on se tapahtunut, ja se on ihmeellinen meidän silmiemme edessä.'

»Niin saimme Linsteenin pastoriksemme», lopetti vanha haudankaivaja verkalleen pitkän kertomuksensa. Sitten lisäsi hän vielä hiljaisella äänellä: »Vanha pastori on nyt tilinteolle kutsuttu Herransa ja mestarinsa eteen. Me, me saamme valmistautua -- uuteen vaaliin; mutta tuskinpa enää saamme vainajan kaltaista; sillä harvassa on semmoisia.»