Part 10

Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut. Adventtisunnuntaina se tapahtui -- kirkossa, juuri kun saarnavirttä veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon. Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema. Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori saarnatuoliin noussut.

Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen, silmänräpäyksellinen kuolema.

Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi; siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle, ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen, pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään. Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla peittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä minulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»

Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen kuolema koski toiseen?

Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän, joka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se vanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän, jonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti sotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta... Ihmeelliset ovat Herran tiet.»

* * * * *

Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:

»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»

»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»

»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»

»Kävipä kyllä -- ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan kertaa aivan yksimielisiä oltu.»

»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä, että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa. Ainakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla -- ja vieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan -- riidelty ja torailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan asti. Ja sitten -- hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo kiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään kotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua oikein», -- lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan oikeassa -- »ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia, joissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan sellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja siitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät intohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin olevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien kerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien sopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.»

Näitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita takkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan kuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan kaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen eteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:

»Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos se ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän seurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne valittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut kukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin -- ensimäisen ja kolmannen. En kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän lopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä se herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra itse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä vaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa seurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä vaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan pienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta vaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen... Siitä nyt on liki neljäkymmentä vuotta.

»Niin», jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä muistojansa lukenut; »niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän neljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna, kuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' -- vaikka ei hän niinkään peräti vanha ollut -- oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän loppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan sairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän oli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin useimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin menevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja ääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja vetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat -- ihka samat. Joka oli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli jonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta sanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna. Tarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten sanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.

»Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta hän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies; totia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten lukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät saarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu virkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren viikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun synneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen -- niinhän neuvoi häntä hänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut, saattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja selittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet soveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä, semmoinen tautinsa alkuaikoina.

»Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi hän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen herätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti Tarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi, silloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen; se kuului näin: 'kun ihminen _on tehnyt, mitä on voinut_, niin tekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto ja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä, sillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja -- _tekojensa_ mukaanhan jokainen tuomitaan.'

»Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet kääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat pastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja -- silloin kuoli pastori. Armovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen kevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta halunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja seuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä 'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään -- semmoiseen kuin sitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä pappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset. Jokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista kahdeksan -- 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa hallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen kaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan edusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.

»Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin puuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii ajatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa hienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan sievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan tuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat näetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle toverilleen kirjoitti -- nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä kymmenellä.

»Maisteri ei sentähden oikein ottanut viihtyäksensä naisten parissa, mutta sitä paremmin herrojen. Näillä oli näet omat 'merkkipäivänsä' joka toinen pyhä-ilta, jolloin he kokoontuivat toistensa luo korttia lyömään ja juomaan rommitotia. Ja että he puolestaan mieltyivät maisteriin -- kummako se? Olivathan nyt taasen saaneet pelipöytäänsä 'neljännen miehen', jommoisesta oli ollut syvä kaipuu aina siitä saakka, kun Tarkki-pastori ei enää voinut ottaa osaa heidän huvi-iltamiinsa. Ja tämä 'neljäs mies' ei pannut vastaan, kun kamreeri ehdotti, että kokoonnuttaisiin, kuten ennen muinoin, lauantaisin, Tarkki-pastorin mielestä olivat näet lauantai-illat vähän sopimattomat, hänen kun oli pyhänä saarnaaminen ja -- 'aamu tuli usein liika aikaisin.' Kamreeri oli kyllä väittänyt vastaan, sillä olihan pyhäpäivä -- lepopäivä: ei tarvinnut silloin Pileenin olla pitäjällä eikä kapteenin eikä hänen, kamreerin, komentamassa työväkeä. Pastorilla tosin oli työpäivänsä silloin, mutta -- se työ! Kun kumminkin kapteeni ja Pileen myönsivät, että pastorilla oli 'kohtuus' puolellansa, oli kamreerin, vaikka vastahakoisesti, täytynyt myöntyä, ja niin oli peliseura päättänyt pitää kokouksensa pyhäiltoina. Mutta nyt! 'Tusuuri mies, tuo nuori maisterimme!' huudahti kamreeri iloisesti, johon maisteri hymyillen vastasi: 'minusta on joka päivä yhtäläinen, ja kun sedälle paremmin sopii lauantai, niin aivan kernaasti minun puolestani.'

»Ja nuori sielunpaimen pelasi korttia ja joi rommitotia lauantai-iltoina. Alussa eivät tuota panneet pahaksi muut kuin kerettiläiset -- olihan Tarkki-pastorikin ollut korttimies, ja semmoinenhan se tapa oli herroissa; mutta kun maisteri lopulta ei tyytynyt lauantai-iltoihin, vaan usein sunnuntaisin kohta kirkosta päästyään lähti muualle hakemaan 'viikkoseuraa' ja väliin tuli kotia vasta myöhään lauantaisin, niin rupesi yksi ja toinen 'surutonkin' seurakuntalainen sitä ottamaan pahaksi; kiivasluontoinen kamreeri ärjäsi sellaisten tapausten sattuessa, kun neljättä miestä ei hänen pelipöytäänsä kuulunut: 'maisteri juo, se sika!'

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että kirkkoon saapui yhä vähemmän sanankuulioita -- usein niin vähän, ettei maisteri luullut maksavan vaivaa mitään jumalanpalvelusta pitää. Toiset nauroivat, toiset surkuttelivat; ja kyllä olisi kaikki mennyt päin seiniä, ellei juuri kirkkomme onnettomasta tilasta 'uusi oppi' olisi saanut yhä enemmän vauhtia. Tätä 'uutta oppia' tulee meidän kiittää siitä, että henkinen elämä itse asiassa vaurastui, vaikka kirkko joutui ylenkatseen alaiseksi. Yksi ja toinen vakavampi seurakuntalainen uhkasi jo tehdä kannetta maisteria vastaan, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään; tiedettiinhän, ettei hänen aikansa tulisi pitkälliseksi, ja 'jaksaisihan nuo pari vuotta kärsiä.'

»En oikein osaa sanoa, onko se kansamme kunniaksi, vaiko päinvastoin, että se anteeksiantavaisuudella kohtelee virkamiestensä vikoja ja paheita. Niin on se tehnyt kaikkina aikoina, jotta kyllä jokaisen, joka on joutunut sen kanteeseen, on täytynyt hankkia itselleen tavallista kiivaampia mieskohtaisia vihollisia. Sitä paitsi oli toinen asia, joka vei huomion pois maisterin irstaasta elämästä -- kysymys, kuka tulisi Tarkki-vainajan jälkeen pastoriksi.

»Tavallisessa järjestyksessä oli, näet, Tarkki-vainajan virka julistettu haettavaksi. Papinviran asettaminen herätti siihen aikaan paljon suurempaa huomiota kuin nyt. Toukokuun loppupuolella tuli tieto, kutka olivat vaalisijat saaneet. Ne olivat meille jotenkin tuntemattomia. Kului sitten niin sanottu valitusaika, ja kun todellakin tehtiin valitus, saimme odottaa monta kuukautta, ennenkuin lopultakin kirkossa ilmoitettiin, kutka olivat ehdolle asetetut. Born -- Pummiksi häntä sanoimme -- oli ensimäiselle sijalle pantu, Linsteeni toiselle ja Maleeni viimeiselle.

»Suu auki kuuntelimme heidän ansioluettelojaan luettavan. Jo sitä ennen oli tietysti heistä paljon puhuttu, ja mielet olivat alkaneet vähin kallistua Pummin puolelle, kamreeri kun sanoi tuntevansa hänet ja kehui häntä hyväksi ja kunnon mieheksi. Mutta lukkari oli kerran maailmassa tavannut Maleenin, ja lukkarin mielestä oli Maleeni valittava. Maleeni sai sitäpaitsi kannatusta jo siitäkin syystä, että konsistori oli muka vääryydellä sulkenut hänet pois ensi vaalista. Maleeni oli valittanut ja sillä seurauksella, että korkea esivalta antoi hänelle vaalisijan, mutta piispalle ankaria nuhteita -- kerrottiin. Linsteenistä, joka oli ijältään vanhin, vaikka vain toisella vaalisijalla, ei puhunut kukaan.

»Tuli sitten vaalisaarnojen aika. Kirkko oli täpösen täynnä näinä sunnuntaina. Oikein tuntui se oudolta. Eivät mahtuneet kaikki penkkeihin, kun oli ulkoseurakuntalaisiakin kuulemassa. Pummi saarnasi niin, että seinät paukkuivat, ja messussa lähti hänestä ääntä vielä enemmän kuin ennen Tarkki-pastorista. 'Tuomitkaa oikea tuomio!' -- siitä hän pauhasi. Mitä muuta hän puhui, en usko, että monikaan olisi osannut selittää. Hän ei saarnannut kartasta; sanat tulivat kuin koskesta, mutta minä ainakaan en saanut tolkkua niistä pienintäkään. Yhteen ääneen sitä kumminkin itkettiin, ja kun kirkosta tultiin, niin kuultiin kaikkialla: 'siinä se meidän pastorimme!'

»Linsteeni oli pieni, kalpea mies. Matala oli hänen äänensä, ja kartasta hän luki; mutta sisältöä oli saarnassa, sen myönsi jokainen, joka kykeni sitä kuulemaan. Tuli sitten Maleenin vuoro, ja parastansa hän teki. Hän puheli kirkkomäellä ämmien kanssa, kiitti seurakuntaa, johon hän oli tullut hakeneeksi, kun oli kuullut sen kunnollisista asukkaista puhuttavan, taputteli lapsia poskille ja kysyi heidän nimiään, antoipa vielä muutamille lakeriakin. Lauluääni hänellä oli erinomainen. Hän messusikin, mitä vaan suinkin kävi päinsä messuta. Saarna sitä vastoin oli niin imelä, että ainakin minua iletti. Me olimme kaikki taivaan lapsia -- ei muuta kuin astua sisään vain. Jospa kaikki seurakunnat olisivat semmoisia kuin meidän! Tuollaista saimme kuulla, -- ei tosin suoraan, mutta kiertelevillä ja kaunopuheisilla sanoilla, jotka olivat helposti ymmärrettävät.

»Pummi tahi Maleeni siis! Lukkari oli kohta laittautunut viimeksimainitun ystäväksi, ja että Maleeni tiesi tuon hyväksensä käyttää, sen ymmärtää. Pummi kävi saarnan jälkeen illalla tervehtimässä vanhaa tuttuansa kamreeria, joka hänen kunniakseen oli kutsunut luoksensa säätyläiset. 'Tusuuri mies, se Pummi!' Maisteri vain ei ollut iltaansa oikein tyytyväinen, sillä kun viidettä miestä ei pelipöydässä tarvittu, sai hän vain olla katsojana. Linsteeni tuli ja meni -- 'kävi näyttämässä itsensä', sanoi Pileeni. Maleenin kunniaksi piti lukkari iltakekkerit, joissa laulettiin virsiä. 'Ääni semmoinen sillä pastorilla, että oikein sydän heltyy', sanoi lukkari, ja siihen yhtyivät seksmannit ja Joosalan lautamies, ja heidän mielestään oli Maleeni valittava -- hän, eikä kukaan muu. Oli siis olemassa kaksi puoluetta seurakunnassa: Pummin eli kamreerin ja Maleenin eli lukkarin. Herrojen hännysteliöitä on kaikkina aikoina ollut, ja näistä tällaisista oli kamreerin puolue pääasiallisesti muodostettu, jos kohta löytyi niitäkin, jotka Pummin pauhaavan vaalisaarnan vaikutuksesta olivat siihen yhtyneet. Kamreeri oli sentähden aivan varma vaalin tuloksesta. Mutta lukkari oli enemmän tekemisissä seurakuntalaisten kanssa, ja kun hän nyt oli ottanut oikein tarmonsa takaa ajaakseen Maleenin asiaa, niin ei Pummin tulevaa voittoa pitänyt kovinkaan varmana se, joka kykeni näkemään, miten tätä voittoa hiljaisuudessa uurteli salassa kulkeva, mutta yhä kasvava vastarinta.

»Kysymyspäivänä oltiin yksimielisesti tyytyväisiä vaalipappeihin, ja siinä tuli samassa kylläkin selvästi näkyviin, että kysymys vain olikin Pummista ja Maleenista -- ettei vaalissa Linsteeni tulisi kysymykseenkään. Kysymystoimituksen loputtua jäin seisomaan kirkkomaalle muutamien naapurien ja tuttavien kanssa. Vaihdoimme siinä mielipiteitä noista kahdesta ehdokkaasta, ja minä olin uskaltanut lausua sanasen kolmannenkin hyväksi, kun yht'äkkiä sakaristosta kuului toraa ja riitaa, kamreerin ääni ylinnä. Lienee ukko siellä saanut jonkinlaista vihiä siitä, ettei seurakunta ollut niinkään yksimielisesti hänen kannallansa ja ettei Pummin voitto ollut niinkään varma kuin hän oli luullut. Kamreerin mieltä oli vuosikymmeniä kaikissa seurakunnan asioissa noudatettu; nytkö uskallettaisiin häntä vastustaa -- häntä, joka vielä oli luvannut viran Pummille? Sehän oli jotakin kuulumatonta! Ja sitä paitse, eihän Pummin rinnalla semmoinen mies kuin Maleeni paljoakaan painanut. Kuulimme äänestä, että kamreeri oli kiivastunut, ja tiesimme hiukan kukin omasta kokemuksesta, että silloin oli leikki kaukana. Oma keskustelumme taukosi. Kuuntelimme. Kas vaan! Lukkarihan se olikin joutunut kamreerin kynsiin. Emme tosin kuulleet lukkarin lausuvan montakaan sanaa, hän kun puhui hyvin hiljaa ja sävyisästi, mutta ymmärsimme, että häntä kamreeri tarkoitti, koska 'lukkarin pitäisi tietää huutia ja muistaa, kuka se oli, joka hänelle oli lukkarin kapat toimittanut' -- johon purkaukseen kamreerin tora loppui.

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että puolueet käyttivät kysymys- ja vaalipäivän välillä olevaa viikkoa miten parhaiten osasivat. Kamreeri ei tosin nähnyt arvonsa mukaiseksi itse kulkea ääniä keräämässä, mutta sen sijaan oli hänellä kätyreitä, ja kapteeni ja nimismies tekivät myöskin parastansa. Seurakunnan kaukaisimmissakin kolkissa kulki äänten ottajia ja valtakirjojen kokoojia; Pummia ylistettiin ja Maleenia parjattiin. Annettiin siinä lupauksiakin -- puhumattakaan siitä, ettei kamreerin luona 'suunavaajaisia' puuttunut, kun joku äänivaltainen kävi hänen tykönään.

»Pileenin toimitustapa oli sittenkin ehkä tepsivämpi. Nimismies, joka muuten ei juuri mistään välittänyt, saatikka papeista ja kirkollisista asioista, oli nyt tavattomasti kiihkoontunut, ja pitäjällä hän oleskeli tuon merkillisen viikon maanantaista aina lauvantaihin. Hänellä oli mukanaan suuri kasa noita vaarallisia papereita, jotka, jos ei niitä ajoissa lunasteta, saavat aikaan paljon häiriötä, ryöstöä ja häviötäkin, ja näitä papereitaan tiesi hän tarkoitukseensa käyttää. Sutelan isännälle, jonka talo oli huutokaupalla myytäväksi tuomittu, lupasi hän odotusaikaa ainakin siihen saakka kuin Pummi oli valtakirjan saanut -- kentiesi vielä pitemmäksikin -- ja Annalan muori saisi pitää lehmänsä keväimeen, j.n.e. Sitä paitse teki hän pieniä viittauksia niille, jotka olivat tavalla tai toisella kamreerista riippuvaisia, kuinka vaarallista olisi loukata mahtavaa herraa. Kamreerska, kapteenska, pappilan kuuro rouva ja neitoset, Liina mamsellista vanhaan Liisa mamselliin saakka, olivat niinikään touhussa Pummin hyväksi, ja ettei rouvilla ja mamselleilla ollut niinkään vähää sanomista, sen ymmärtää.

»'Nyt luulen, että olemme voiton puolella', sanoi kamreeri, kun lauantai-iltapäivällä 'ystävät' olivat kokoontuneet hänen luokseen; 'vai miten luulet veli?' lisäsi hän kääntyen naapuriseurakunnan pastoriin, joka oli vaalinpitäjäksi määrätty ja jonka kamreeri oli omalla hevosellaan noudattanut pappilasta luoksensa iltaa viettämään. Pastori V. oli vanhanpuoleinen, hiukan huonokuuloinen, hajamielinen ja heikkosilmäinen, mutta erittäin miellyttävä ukko, joka kamreerin mielestä kyllä olisi ollut mukiin menevä, jos hän vain olisi osannut bostonia pelata. Pastori oli jo puolenpäivän aikaan saapunut pappilaan, saadaksensa hiukan levähtää ja rauhassa miettiä vaalipuhetta, jolla hän seuraavana päivänä aikoi alkaa tärkeän toimituksensa. Hän olisi mielellään pysynyt poissa kamreerin illanvietosta, mutta sävyisä kun oli, pelkäsi hän loukkaavansa kiivasluontoista Jokelan herraa, semmenkin kun hän oli hylännyt hänen kutsunsa kysymyspäivän toimituksen jälkeen. -- Kamreerin kysymykseen ei hän suoraan vastannut, sanoi vain kuulleensa, että erimielisiä oltiin vaalipappeihin nähden.

»'Oltiin, niin juuri, se on oikea sana, tahi paremmin: on oltu', huudahti kamreeri vähän närkästyneenä; 'nyt ei toki enää olla. Minä olen varma siitä, ettei Maleeni saa kovinkaan monta ääntä -- vai mitä luulee maisteri?'

»'Minä olen aivan samaa mieltä kuin setä', vastasi nuori pappi, jonka pastori V. oli ottanut notarioksi, -- 'paremman puutteessa', kuten Pileeni oli mumissut, kun sen kuuli. Maisterin katseessa oli kumminkin omituinen hymy, joka ei oikein ollut sopusuhteessa hänen vastaukseensa ja joka sanoin tulkittuna olisi kuulunut jotenkin tähän tapaan: 'ei kyllä kovinkaan monta ääntä, mutta aina muutamia enemmän kuin Pummi.' Että maisteri saattaisi valittavan suhteen olla toista mieltä kuin kamreeri, ei tämä viimeksi mainittu osannut silmänräpäystäkään aavistaa, semmenkin kun yleisesti tiedettiin, etteivät maisteri ja lukkari vetäneet yhtä köyttä. Löytyy kumminkin syitä tässä maailmassa, jotka saavat kaksi vastustajaa ajamaan samaa asiaa, joskaan tuo asia ei voi saattaa heitä likemmäksi toisiaan. Niin oli laita maisterin ja lukkarin. Kummallakin oli omat etunsa siitä, että Maleeni tulisi valituksi.