Part 1
HAUDANKAIVAJAN KERTOMUKSIA
Kirj.
K. J. Gummerus
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1899.
SISÄLLYS:
Alkulause. Luutnantin tytär. Kilmalan seksmanni. Mörkö-Maija. Hänen kostonsa. Kirje haudasta. Iso-isän testamentti. Papinvaali.
Alkulause.
_Työtänsä hän rakasti. Toimeliaan isännän näköisenä kulki hän kirkkomaalla. Kuinka puhtaana hän sen piti! Hän hoiti vainajien hautoja, kuin olisivat ne tallentaneet hänen omaistensa ruumiillisia jäännöksiä; hän perkasi rikkaruohot kummuilta, ja -- omituista -- niiden haudoilla, joiden kömpelösti tehdyt ristit sanoivat, että lepoon menneet eläissään olivat olleet köyhiä, alhaisia -- niiden luona viihtyi hän paraiten.
Harva oli se päivä, jona ei hänen työtään kysytty, harva se päivä, jona hänen lapionsa ei ollut avaamassa uusia leposijoja maailman myrskyiseltä tantereelta lähteneille. Mutta jos jokin päivä jäi hänen omaan haltuunsa, niin ei malttanut hän sittenkään kauan olla poissa kuolleitten likeisyydestä. Sillä hautaa, minkä hän oli avannut ja jälleen täyttänyt, näytti hän rakastavan.
Siinä oli kirkkomaan itäisellä rannalla paikka, joka enemmän kuin mikään muu veti hänen huomiotaan puoleensa. Siellä oleskeli hän enimmät aikansa. Se antoi hänelle työtä. Se kätki köyhimpien luut. Siinä lepäsivät vierettäin pitkissä riveissä ne, joiden taistelut, surut ja ilot eivät olleet ulottuneet heitä itseänsä etemmäksi ja jotka tuntemattomina olivat eläneet ja vielä tuntemattomampina kuolleet. Siinä oli heidän yhteinen leposijansa. Kuinka itarasti hän kullekin jakoi maata! Arkku makasi siinä arkun vieressä, pienet miltei suurempain peitossa. Pelkäsikö hän, ettei alaa kaikille riittäisi?
Kauimpana, kirkkomaan pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ristiä, ei haudan jälkeä näkynyt, kasvoi yksinäinen tuuhea lehmus ja sen juurella rehevä ruusupensas. Ensi silmäys jo sanoi, että tämä paikka oli muistolle pyhitetty, ettei hoitajan käsi siitä kauaksi aikaa erossa ollut. Niin, jos aamuisin, kun päivä valkeni, sinne silmäsi loit, tahi illoin, kun aurinko mailleen meni, näit siinä vanhan haudankaivajan, näit hänen kastelevan ja vaalivan ruusupensastansa, näit hänen hetkisen aikaa avopäin seisovan, harmaat, tuuheat kutrinsa tuulelle alttiina; näit hänen sitten hiljaan etenevän. Lepäsikö kerran elossa ollut tämän ruusupensaan alla, tämän tuuhean lehmuksen suojassa -- tällä paikalla, johon ei kukaan vapaaehtoisesti vainajiensa jäännöksiä kätkenyt? -- Niin pitkälle, kuin taapäin muistan, oli ukko pitäjän vainajille viimeisen palveluksen tehnyt -- täyttänyt heidän hautansa. Hän oli tuntenut jokaisen, ja jokainen näistä vainajista oli tuntenut hänen. Olisi luullut, että hänen tehtävänsä olisi synkistyttänyt hänen mieltään, karkoittanut kauaksi ilon hänen likeisyydestään; mutta niin ei ollut laita. Hänen suurissa silmissään oli jotakin, joka sanoi, että niiden takana asui puhdas sielu, että hän ja kuolema olivat sovinnon tehneet. Hänen äänensä soi niin ystävälliseltä: koko hänen olennossaan oli jotakin, joka veti puoleensa ja lämmitti, ja hänen käytöksensä ja puheensa ilmaisivat, että hänen sydämessään asui rauha.
Kuha hän oli ja mistä hän oli tullut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt. Mutta puhe, joka oli kulkenut miespolvesta toiseen, tiesi kertoa, että hän oli saapunut seurakuntaan samaan aikaan, jolloin siihen paikkaan, mihin sittemmin tuuhea lehmuspuu ilmestyi, haudattiin nuori tyttö, joka itse oli päivänsä lopettanut. -- Likellä kirkkomaata seisoi pienen koivikon keskellä vanhuksen matala maja, josta aikaisin aamulla ja myöhään illalla kuului kahden ääni -- hänen ja hänen vanhan sisarensa -- mitkä virrellä alkoivat ja virrellä lopettivat päivän.
Oli omituista nähdä näitä molempia vierekkäin. Haudankaivaja oli pitkä, hartiakas ja suora kuin honka, vaikka hänen ihka harmaat hivuksensa, samaten kuin hänen kasvonsakin, jotka aina lempeyttä ilmaisivat, selvään osoittivat, ettei hänellä enää voinut olla jäljellä pitkää aikaa siihen päivään, jona hän itse oli lepäävä vainajien vieressä; sisar taasen oli pieni, köyryinen ja vapiseva nainen, joka tuvassa matalalla rahilla istuen sukkien kutomisella vietti niitä hetkiä, mitkä eivät häneltä menneet koti-askareihin ja ruoan laittamiseen.
Usein kävin vanhusten luona, mutta vielä useammin kirkkomaalla haudankaivajaa tapaamassa. Siellä milloin katselin hänen työtään, milloin kuuntelin hänen kertomuksiansa. Sillä miltei jokaisen haudan hiljaisesta asukkaasta tiesi hän jotakin mainita, ja väliin syntyi siinä hänen kuvailustaan kokonaisia kertomuksia. Oli hyvin omituista, omituisia tunteita herättävää, seisoa kertomuksessa toimivan päähenkilön haudalla ja ajatella, ettei hänestä enää maan päällä muuta jälkiä ollut, kuin hänen toimintansa, mikä vielä ehkä kantoi hedelmiä, että toimiva itse maan povessa makasi, turpeen alla, jonka vieressä seisoimme. Näitä kertomuksia jutellessaan vältti vanhus niin paljon kuin mahdollista puhua omasta itsestään, ja kummakseni luulin huomanneeni, että hän ikäänkuin kammoi sitä paikkaa, missä tuuhea lehmus levitteli oksiansa.
* * * * *
Täten pintapuolisesti esitettyäni kertojan, ryhdyn pitemmittä poikkeuksitta paperille piirtämään niitä hänen kertomuksiansa, jotka enin minua jännittivät ja joista muutamat vielä niin elävinä soivat korvissani, kuin kuulisin vanhuksen juuri tänä hetkenä niitä minulle kertovan._
Luutnantin tytär.
Kirkkomaan »yhteisen hautarivin» alkupäässä seisoi paalu. Jo aikoja takaperin oli se siihen pystytetty. Eräänä päivänä oli se maan rajalta vanhuuttansa niin lahonnut, että se oli katkeamaisillaan. Haudankaivaja kulki hiljaa sen luo, toinen tanakka paalu kädessään, taittoi katkeamaisillaan olevan ja asetti sen sijalle mukanansa tuodun. Sitä tehdessään sanoi hän puolääneensä:
»Kyllä sinä, Vappu parka, tämän ansaitset, koska Laanilan luutnantin kivi vielä on pystyssä... On siitä jo aikoja, kun tähän muutit asumaan... Kyllä et uskonut kerran, että hautasi tällaiselta näyttäisi...»
Ja seisoen haudalla ja nojaten vanhaa kättänsä uutta, maahan työnnettyä paalua vastaan, kertoi ukko:
»Hän, joka tähän pitäjän vaivaisena haudattiin, oli syntyessään mahtavan herran ainoa tytär. Loistossa syntyi hän, loistossa kasvoi hän, loistossa kukoisti hän. Hänen kirkkaat silmänsä, hänen lumoavan kauniit kasvonsa vetivät Laanilaan perhosia, kuten niitä kukka kentällä luokseen vetää; paarmoja veti toiselta puolen sinne luutnantin rikkaus. Kuinka siellä elettiin! Vappu oli keväimen lempeä, isä kylmä kuin sydäntalvi, joka säälimättä pakkasellaan kaatoi kaikki, mikä hänen tahtoonsa ei mukaantunut. Hän oli ylpeä tyttärestään, jota hän jumaloi, sen verran kuin hänen kaltaisensa voi mitään jumaloida; ylhäisyyttä, loistoa rakasti hän, yhä suurempaa loistoa halusi hän lapselleen. Perhosista ei ollut kirjavinkaan kylläksi ylhäinen Vapulle. Ja Vappu hymyili isälleen, sillä hän rakasti kylmää, ylpeätä miestä. Kuinka siellä elettiin, kun Ahteelan paroni sinne tuli, Ahteelan vanha paroni! Hän kelpasi vävyksi Laanilan luutnantille, hän, vanha ijänikuinen leskimies, jonka pää heilui edestakaisin kuin tapulin kello. Mutta Vapun kirkkaat silmät alkoivat siitä päivästä himmentyä, kukoistus hänen poskiltansa alkoi kadota, ja viimein kulki hän oman itsensä varjona Laanilan loistavissa saleissa. Silloin se taistelu tuli; suvi ja talvi taisteli, tytär ja isä. Oi nuoria sydämiä! Oi vanhaa itsekkäisyyttä! Vavisten, kalpeana ja kuolemaan asti ahdistettuna astui Vappu isänsä luo ja tunnusti, ettei hän tahtonut ruveta tutisevan elinkumppaliksi, että hänen sydämensä oli valinnut toisen. -- 'Ja kenen?' kysyi isä. Tytär kääri vapisevat kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi: 'Kyllä tiedät sen, isä!' Ja Laanilan ylpeä luutnantti sen kyllä tiesi. Hän oli jo kuukausia takaperin eroittanut Ruotsista kutsumansa nuoren, mielittelevän pehtorin palveluksestansa; mutta Vapun sydämestä ei hän voinut häntä eroittaa. Luutnantti seisoi siinä korkeana ja kylmänä, ja -- niin kerrotaan -- hän työnsi tyköään sen, josta hän oli ylpeillyt, sillä hänen sydämensä ylpeyden tieltä täytyi lemmenkin väistyä; hän luuli sillä voittavansa. -- 'Olkoon, niinkuin tahdot', sanoi hän; 'mutta samana päivänä, jona pappi sinut häneen yhdistää, olet lakannut olemasta minun tyttäreni. Valitse!' Ja vapiseva tyttö valitsi. Hän kuunteli sydäntänsä; hän meni sille, jonka tämä sydän oli valinnut -- muutti pois, kauas pois lapsuutensa leikkien tanterelta...
»Siitä päivästä ei enää eletty Laanilassa. Kevät oli kadonnut: halla, hyinen halla oli kaikki härmällä verhonnut. Sydäntalven hongan kaltaisena, kun lumi sen valkoiseen vaippaan kietoo, seisoi luutnantti. Ei tiennyt kukaan, mitä tämän lumen alla piili, kunnes eräänä päivänä kuolema terävän kirveensä iskulla sen kaasi. Ja kaukaiset sukulaiset tulivat, ottivat haltuunsa hovin, ja -- minä kaivoin haudan kylmälle, tykyttämästä lakanneelle sydämelle. Silloin taasen elettiin Laanilassa. Kauniita puheita siellä pidettiin ... ruumis kätkettiin maan poveen, ja rikas perintö jaettiin. Sitten pystytettiin tuo suuri hautakivi luutnantin haudalle, ja kultakirjaimilla kiinnitettiin siihen hänen nimensä. Mutta Vappua, hänen ainoata lastaan, ei kukaan maininnut.
»Kului sitten vuosia. Tuohon ylpeään hautakiveen ilmaantui jo sammalen täpliä. Silloin muutti seurakuntaan seitsenhenkinen perhe: kunnoton isä, kuihtunut, harmaa vaimo ja viisi lasta. Ja jokainen tiesi, että harmaa vaimo oli Laanilan entinen Vappu ja että hän oli uhrannut itsensä ja kaikki, mitä hänellä maailmassa oli, muukalaiselle, vieraasta maasta tulleelle kunnottomalle miehelle, joka ei lakannut kiroillen kertomasta kaikille, jotka kuulla tahtoivat, kuinka kauheasti häntä oli petetty, kuinka Laanila ja luutnantin muut rikkaudet olivat häneltä ryöstetyt. Kyllä siihen aikaan moni suri Vapun kohtaloa, vaikka oli niitä semmoisiakin, jotka päätään pudistaen tuumailivat, että niitto tulee kylvöönsä ja että Vappu oli ansainnut kohtalonsa. 'Kuka käski hänen mennä miehelle, joka toi mukanansa isän kirouksen ja lapsen perinnöttömyyden?' Niin, niin! Kuka käski... Minä arvelen, että sydän oli se, joka käski. Sillä Vapun sydän pysyi viimeiseen saakka uskollisena kunnottomalle miehelle. Minä arvelen, että suru, sydämen suru se oli, joka pusersi kyyneliä, noita kuumia kyyneliä riutuneen himmeistä silmistä, kun kunnoton mies eräänä päivänä tietämättömiin karkasi ja jätti kurjuuteen rakastavan vaimon ja lapsensa...
»Sitten vuotivat kauan Vappu paran kyyneleet, vuotivat kuivuaksensa vasta silloin, kun viimeinen hänen lapsistaan oli äitinsä unhottanut. Silloin oli noiden ennen niin kirkkaiden silmien vesi juossut kuiville. Kun kauheita kärsinyt äiti seisoi yksin maailmassa, kun hänen kättensä työ ei enää voinut häntä elättää, kun hänen täytyi sokeana elää muiden armolahjoista, silloin ei hänellä enää kyyneliä ollut. Mutta hänen erämaaksi muuttuneesta sydämestään huusi lakkaamatta ääni: 'niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään?' -- Kauan hänen ei enää tarvinnut odottaa. Eräänä iltana oli sokeaa vanhusta kutsuttu Laanilaan ja siellä kun lapset ympäröivät lempeää 'sokeaa Vappua', saavutti hänet viimein kauan odotettu kuolema.
»Ja tähän» -- lopetti kertoja -- »tähän kaivoin minä hänen hautansa, ja siinä odottaa sokea Vappu ylösnousemisen suurta päivää.»
Kilmalan seksmanni.
Eräänä päivänä tulin kirkkomaalle, juuri kun vanha haudankaivaja oli lähdössä sieltä. Hän seisoi keskellä käytävää katsellen ympärilleen, ikäänkuin tarkatakseen, oliko kaikki kunnossa, vai vaadittaisiinko jossakin vielä hänen huoltansa. Äkkiä lähti hän kulkemaan oikealle, mutta vaan seisahtuakseen erään vanhan puuristin viereen, joka näytti taapäin kallistuneen. Hän asetti sen paikallensa, itsekseen mumisten siinä: »Saan toiste tuoda mukanani suuteita, muuten kaatuu seksmannin patsas. Se jo näyttää hyvin lahonneelta.»
»Kuka tuon patsaan alla lepää?» kysyin.
»Kilmalan seksmanni vainaja», vastasi ukko yksitoikkoisesti.
Äänestä huomasin, ettei vanhus ollut oikein kertomatuulella tahi että Kilmalan seksmanni oli niitä, joista hän ei kirkkomaalla tahtonut mitään puhua. Ukon omituisuuksia oli, näetten, muiden muassa se, ettei hän mielellään puhunut haudalla seisoessaan vainajasta, jonka elämä ei hänen mielestään soveltunut haudan vakavuudelle. Kysymättä sen enempää seurasin häntä sitten kirkkomaalta.
Ääneti kuljimme vieretysten, kunnes tulimme hänen asuntonsa kohdalle.
»Tahdotteko kuulla Kilmalan seksmannista?» kysyi hän siinä äkkiä, pieni hymy huulillansa, juuri kun olin hänestä eroamaisillani. Oli hyvin harvinaista, että hän hymysuin muisteli vainajiansa. Se herätti uteliaisuuteni, ja minä seurasin häntä hänen asunnolleen. Päivä oli erinomaisen kaunis. Taivaan sininen laki ja lintujen viserrys koivikossa käski välttämään tuvan yksitoikkoisuutta. Istuuduin sentähden huoneen rappusille ukon viereen ja odotin saavani kuulla jotakin, joka oli yhteydessä tuon pienen hymyn kanssa. Mutta hymy katosi, ja vakavana, kuten ainakin, kun hän kertoi, alkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen kertomuksensa.
* * * * *
»Sinne, sinne ne vihdoin kaikki kokoontuvat, maan poveen. Sinne se päättyi Kilmalan seksmanninkin pitkä kulku. Ei huikase enää hänen silmiänsä kullan loiste, ei kutkuta enää hänen korviansa setelien rapina, ei enää hänen poskiansa kalvenna kauhea viha, joka hänen hautansa avasi.
»Olette Kilmalassa käynyt: olette nähnyt rikkaan talon vanhanpuoleisen, hyvänsävyisen isännän kulkevan viljavilla vainioillansa: olette nähnyt hänen emäntänsä hymysuisena, iloisena askaroivan kotitoimissansa; olette kuullut heitä kiitettävän... Selailkaamme muutamia kymmeniä vuosilehtiä taapäin heidän elämänsä muistojen kirjaa. Luokaamme silmäys Kilmalaan semmoisena kuin se oli kolmekymmentä vuotta takaperin...
»Se sijaitsee siinä, missä nytkin, mutta hiukan toisella tavalla on se asuttu. Harmaa, vanhuuttansa kallistuva rakennus seisoo mäen törmällä. Ei ole sitä koskaan laudoitettu, ei sen homeisia seiniä edes punamaalilla pyyhitty. Mutta sen katto on uusi, on vasta ikään talven kuluessa kotona kiskotuista päreistä laadittu. Kauas järvelle, kauas alankoon hohtaa se -- valkoisen silkkiliinan kaltaisena ryysyihin puetun kerjäläisen päässä! Se tietää jotakin. Pellot kasvavat viljaa, mutta aidat, jotka niitä ympäröivät, ovat kaatumaisillaan, ovat pönkityt milloin milläkin, ovat paikatut laudanpalasilla ja risuilla. Rappiolla on kaikki -- ulkonäköään. Ja kumminkin on kartanon asuja, vainioiden omistaja rikas. Hän, Kilmalan isäntä, tallentaa kirstuissansa summia, joiden suuruutta ei kukaan osaa edes arvata. Hän on pitkä, laihanläntä mies: hänen huulensa ovat ohuet, hänen nenänsä suuri ja käyrä, hänen poskensa kuivettuneet, kellahtavat, hänen silmänsä harmaat ja kylmät kuni härmä syksyn kentällä. Sanottiin, että kirstut hänen kammarissansa vetivät rahaa puoleensa, niinkuin rauta salamoita.
»Aamusta varhain myöhään iltaan oli hän toimissaan; mutta näistä hänen toimistaan ei ulkojälkiä näkynyt. Ajanhammas sai kenenkään estämättä tehdä työtänsä. Missä sen nakerrukset liian syviä reikiä söivät, siinä parsittiin, paikattiin -- sillä korjauskin maksaa rahaa, uudistuksista puhumattakaan. 'Vähällä voi toimeentulla', oli Kilmalan seksmannin alituinen sananparsi. Ja tuota sananparttansa hän koko elinaikansa toteutti.
»Kylmää, kolkkoa -- mielisinpa sanoa kurjaa -- oli kaikki Kilmalassa, ja kumminkin viihtyi siellä. Varhain aamuisin kuului karjapihalta säveleitä. Aini lauleli -- Aini, seksmannin kuudentoista vuotinen, hentovartinen, sinisilmäinen holhotti. Hän lauleli sydämensä lauluja, ja tunne, mikä sävelten takana piili, sanoi että hänen sydämensä eli. Seksmanni seisahtui väliin näitä lauluja salaa kuuntelemaan, ja hänen ohuet huulensa vetäysivät omituiseen hymyyn; hänen harmaissa, kylmissä silmissään välähti kummallinen leimu -- joka ei hyvää merkinnyt, sanoivat ne, jotka häntä likemmin tunsivat; sillä se semmoinen leimu tiesi, että hänen raha-aistinsa oli -- vaaninut varoja.
»Jo aikaisimmasta lapsuudestaan oli Aini asunut seksmannin luona. Hän oli asunut Kilmalassa aina siitä saakka, kun hänen vanhempansa saivat asuntonsa vainajien vahvassa linnassa. Vierteen rusthollin, Kilmalan naapuritalon nuori isäntä ja emäntä olivat kuolleet saman vuoden kuluessa, jolloin vielä Aini, heidän ainoa lapsensa, puolen vuoden vanhana pienessä kätkyessään uinaili... Orpo sai kotinsa Kilmalassa. Oikeudessa oli näet Lauri, seksmanni, määrätty hänen holhoojakseen.
»Kilmalassa kasvoi Aini; siellä viihtyi hän. Kilmalan emännästä sai hän uuden äidin, joka jakoi äidillisen rakkautensa hänen ja oman ainoan poikansa Laurin välillä. Mutta seksmanni yhdisti Vierteen viljelykset omiin viljelyksiinsä, ja sehän soveltui mainiosti; rajatustenhan tilat olivat. Ei tietänyt aivan moni, että pieni Aini antoi holhoojansa hoidettavaksi koko suuren omaisuuden. Sitä paremmin tiesi sen seksmanni, joka alusta aikain oli ottanut pitääksensä tämän omaisuuden omanaan. Hänen luonansa Aini kasvoi, kehkeytyi kuni kukka nupustaan; ja Ainin vieressä kasvoi Lauri, seksmannin ainoa poika. Yhdessä leikkivät he lapsuutensa ajan; toisilleen uskoivat he viattomia havaintojaan. Mutta sillä välin oli tytöstä tullut -- Laurin huomaamatta -- neito, Laurista -- Ainin huomaamatta -- nuorukainen. Tämän onnellisen ajan kuluessa oli yksi ainoa, mutta katkera suru heitä kohdannut. Kilmalan kunnollinen emäntä oli saatettu lepoon vainajien majoihin. Yhdentoista vuotinen Aini seisoi itkien hänen hautansa reunalla, ja Ainin vieressä seisoi kyynelissä silmin kuudentoista vuotinen Lauri. He näkyivät sydämessään tuntevan, kenen he olivat kadottaneet. Mutta kylmänä kuin patsas seisoi heidän takanaan seksmanni. Ei sanonut väräyskään hänen kasvoissansa, kenen hän maan poveen kätki...
»Aika huojentaa surun, uusi päivä hoivan tuo. Kilmalassa meni kaikki entistä menoaan, joskin kohta huomattiin, että emännän käsi ei enää ollut toimimassa, että seksmannin järjestelmä 'vähällä voi toimeen tulla' yhä suurempaa alaa voitti. Vaimonsa eläessä oli seksmanni hyvin vähän kajonnut lasten kasvatukseen; nyt kajosi hän siihen vieläkin vähemmän. Hän ei nähnyt, ei huomannut muutosta, minkä aika lapsissa oli tehnyt, ei ennenkuin eräänä päivänä muuan naapuri sattui viittaamaan siihen, että Aini kohta oli naima-ijässä. Silloin heräsi seksmanni. Hän näki viittauksen todeksi, ja ajatus, että Vierteen rustholli oli Ainin perintö, että tilinteon päivä lähestyi, että hänen oli antaminen pois -- toiselle -- suurin kirstunsa, se ajatus iski salamana hänen mieleensä. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen ohuet huulensa vetäysivät kokoon, hänen kellahtavissa poskissaan näkyi omituisia väräyksiä, ja hänen kylmät silmänsä näyttivät vielä kylmemmiltä. Hän rupesi pitämään lapsia silmällä, ja siinä silloin tapahtui hänessä hyvin omituinen muutos, joka ei jäänyt huomaamatta kotiväeltä yleensä, vielä vähemmin Laurilta ja Ainilta. Nuo kylmät, harmaat silmät kääntyivät, näet, usein hyvin omituisella katseella poikaan ja tyttöön. Näytti siltä kuin olisi seksmannilla ollut jotakin mielessä. Hän seurasi heitä silmillään, missä hän heidät näki; saattoipa vielä keskellä pihaakin jäädä heitä katselemaan. Tuota kesti jonkun aikaa, ja se antoi jo kotiväelle aihetta kaikenmoisiin miettimisiin. Aini ei tästä kaikesta ollut millänsäkään. Jonkunmoisella arkuudella kohteli hän yhä edelleen holhoojaansa, tämä kylmyys kun häneen jo hänen lapsuudessansa oli pelkoa vaikuttanut. Mutta arkuus ei hänen iloisuuttansa häirinnyt. Lauri-poikaa taasen, joka paremmin tunsi isänsä salaperäisyyden ja itaruuden, arvelutti alussa isän muutos. Lauri oli nyt yhdenkolmatta vanha, ja hänellä oli jo joku aika ollut selvillä, mitä laatua ne tunteet olivat, jotka hänen Ainiin sitoivat, vaikka siinä aina oli jotakin tiellä, joka esti hänen näitä tunteita suoraan Ainille tunnustamasta. Kun isä tähän aikaan salaa tähysteli poikaansa ja holhottiansa, niin hakivat nuorukaisen silmät kaikkialta vaan Ainia. Ja kun eräänä päivänä se kumma tapahtui, että isä -- kasvoillaan jotakin hymyn tapaista -- taputteli Ainin päälakea ja lausui: 'sinä olet kaunis ja kiltti tyttö!' niin osoitti vaikutus, minkä jörön ukon käytös nuoriin teki, heidän kehityskantansa eri asteita. Aini purskahti nauruun ja huudahti iloisella, veitikkamaisella äänellä: 'olenko todellakin!' Lauri taasen, joka tässä hyväilyssä näki hyviä enteitä, loi kiitollisen silmäyksen isäänsä. 'Saadaanpa vaan nähdä, että seksmannin Laurista tulee Vierteen isäntä', sanottiin kaikkialla, ja taisipa tämä tuuma todellakin asua ukko Laurin mielessä; siihen luuloon antoi aihetta ainakin hänen käytöksensä nuoria kohtaan.
»Mutta äkkiä tapahtui seksmannissa uudelleen muutos, ja tämä oli paljoa omituisempi, paljoa huomattavampi kuin edellinen. Mikä lieneekään uusi ajatus pölähtänyt ukon päähän. Alussa näytti hän taistelevan oman itsensä kanssa. Niinpä käski hän eräänä päivänä poikansa kahdenkeskiselle puheelle, mutta vaan lausuaksensa -- ettei hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa.
»Kyllähän seksmannin nytkin kuultiin käyttävän vanhaa sananparttansa 'vähällä voi tulla toimeen;' mutta suureksi kummakseen huomasi talonväki, että hän alkoi tehdä yhä suurempia poikkeuksia tuosta lempilauseestaan. Tähän aikaan sai vanha asuinrakennus tuon uuden pärekaton, josta jo puhuin. Sitten maalautti seksmanni -- tosin vaan vesivärillä -- oman kammarinsa ja Ainin kammarin seinät, vaikka -- 'kyllähän ne maalaamattakin olisivat kelvanneet.' Kummallisemmaksi muuttui kuitenkin hänen käytöksensä poikaansa kohtaan. Näytti siltä kuin olisi tämä aina ollut hänen tiellään, kuin isä ei enää olisi poikaansa suvainnut. Jos oli mitä asiaa pappilaan, kirkonkylään tahi kaupunkiin, sai Lauri-poika ne toimitettavikseen.
»Niin, isä Lauri ei näyttänyt enää suvaitsevan poikaansa likeisyydessäänkään. Hän lähetti hänet ulkotöihin jos jonnekin, näyttipä oikein erinomaisella huolella estävän hänen ja Ainin yhdessä-oloa, samalla kun hän itse pyrki Ainin likeisyyteen.
»'Mikä seksmannia riivaa?' sanoi eräänä kesäkuun lauantai-aamuna Karja-Kaisa, kun näki ukon pyhäpukuun puettuna kepein askelin kulkevan poikki etehisen Ainin kammariin. 'Eihän vaan se vanha kanto itse...'
»'Niin, kukapa noita seksmannin nykyisiä vehkeitä ymmärtää', vastasi Matti, muonamies. 'Näitkös, Kaisa, kuinka kiireesti hän äsken lähetti poikansa myllylle?'
»Ei ollut kukaan kuulemassa, mitä seksmanni Ainille tuona lauantai-aamuna puhui; mutta kylläpä pian saatiin vihiä siitä, millä asialla hän oli ollut. Synkkänä ja ärtyisänä palasi ukko Ainin tyköä ja meni sitten suoraa päätä valjastamaan hevosen, johonkin lähteäkseen. Että holhoojan ja holhotin kesken jotakin ikävää oli tapahtunut, sen ilmaisivat sitten Ainin kalpeat kasvot, kun tyttö seksmannin lähdettyä tuli kammaristaan. Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti talonväessä nuoren Laurin toimenpiteet, kun hän myllyltä kotiin tultuaan oli Ainin luona hetkisen viipynyt. Kiireesti juoksi hän luhtikammariinsa, tuli pian sieltä, pyhäpukuun puettuna hänkin, kävi pikimältään vielä kerran Ainin luona ja lähti jalkapatikassa seksmannin jälkeen.
»Mitä palkolliset ja Muona-Matti tästä kaikesta tuumailivat, se jääköön heidän kesken; mainitsen vaan, että he kyllä eivät aprikoimisissaan suuresti erehtyneet ja ettei sanottavaa työnjälkeä tämän lauantain osalle tullut.
»Iltapuoleen saapui seksmanni kotiin, iloisena kuin kiuru keväällä. Eikä tämä hänen iloisuutensa näyttänyt suuresti lannistuvan siitäkään, että kuuli Ainin naapuriin johonkin lähteneen. Näytti siltä kuin olisi ukko kymmeniä vuosia nuorentunut. Poikaansa ei hän kysynyt. Tapahtuiko tuo muistamattomuudesta vaiko muusta syystä? Sananpartensa 'vähällä voi toimeen tulla' oli hän niinikään unhottanut, sillä suureksi kummaksensa sai Karja-Kaisa käskyn iskeä juottovasikka penkkiin, sillä välin kun muut piiat siivoisivat ja pesisivät pöydän ja lavitsat puhtaiksi.»
* * * * *
»Pysyi se lauantaipäivä kilmalaisten muistissa!
»Miltei koko yön kesti mitä ankarinta hommaa. Ei siinä paljon nukuttu.