Part 9

Nähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä, kuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu melkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on kumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! -- -- --

Minä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä -- minähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin atoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.

_Rooma 30 p. toukok. 1887_.

Tunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan poveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena ruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden omistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme sulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi häneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen minä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat koristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.

Minä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin kosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. -- Tämäkin on nyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva. Sellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin palautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen takia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.

Villa d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor minua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion pääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen toivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon rasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.

Sama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen vaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli "vainajain saari" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat aallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren laulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta venheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen sijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja itsekseni.

Rakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että lopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla matkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta korkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja heittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä kuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän ja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin tavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi sieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat minua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä kaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor katseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat kyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset kyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.

Sen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui useita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa. Kysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti, että tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi haava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja lepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri sellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei muka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen viimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes me tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka leveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä alhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille suojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri verivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen kasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan kuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta minä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen kerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran tervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain minua varten. "Lopussa on jo tuo suloinen laulu", kuiskasi hän. "Se ei saanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä myöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua -- sinun täytyy kestää loppuun asti -- kasva suureksi!"

Ja jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti sanat:

"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?"

"Kyllä, Jegorini", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan vieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran puhua, mutta sai vain sanan "sulje" kuuluville. Minä ymmärsin häntä, suutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen kasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli kuollut. -- -- --

Kauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa vieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa, ruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat puut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion halkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä elementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä kuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin yli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani, tämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.

Vihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka hän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat he hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä tekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos vieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.

Illalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui ensimäisen, "vainajain saaren" luona tapahtuneen kohtauksemme vuosipäivänä...

_Rooma 1 p. kesäk. 1887_.

Minä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen sylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon madonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon kauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi virkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei kuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa tapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi sydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se poissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas kiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! -- --

Mistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia onnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä syvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt ymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat annetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus ja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän tarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman minänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen murtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen tehtävä, keinona siihen -- rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista ihmistä "kuten itseämme". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen eteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan päällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat Magdaleenalle:

"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?" Tiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua toiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus, joka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa olentoraukkoihin? -- -- --

Tuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat. Kulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi kuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa kärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole voimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien vankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus -- kuinka vierailta nämä sanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken merkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en himoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen sanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen arvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen järjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä; suuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen, itsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja himoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä laaksossa Anion vesiputouksen vieressä!...

_Rooma 4 p, kesäk. 1887_.

Taas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan kotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko poltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat jo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin vuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin ohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta; ajattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun asti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas, jonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta katso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus! Ajattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan ja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan, sen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?

Onneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille, jotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea ihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen maailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen häviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa ylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret lukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö minussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen olemassa olomme perusehdon?

Tästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako Voldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän suuria opetuksia?

Oi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän loppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä paloittele minua hitaasti!

Tylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut että aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en tuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien latvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea kirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.

Kirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin kiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen minulle.

"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen rouva", huudahti hän, "ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän aikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle ruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa huvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa ja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä."

Väristys kulki ruumiini läpi.

"Jumalan tähden, rakas tohtori", huudahdin minä, "ette kai mitään sellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta ajatuksissa ollen olen unhoittanut ajan."

Hän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.

"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän siltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas... Ettekä te ole ottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden, nopeammin."

Ja sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin seurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle koskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta. Kuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja omalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken, ikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut todellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua sanaakaan italian kieltä! --

Nämä ovat viimeiset rivit Roomasta... Huomenna tähän aikaan on pikajuna vienyt minut jo kauas pois... Minun on täytynyt kuitenkin käydä levolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta lämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä moniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla tunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani ruumiiton. -- --

Eikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on nukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten jätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat minun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan tajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi. Ulkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén epätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.

Mutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa kuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee polttavaa janoa, sehän en ole minä! -- Ei, tällä vieraalla, kärsivällä oliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman ruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä lähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen avaruuksiin ja odotan Jegoria. -- Missä sitten olet rakkaani? -- Mutta minullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka palvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin kun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla oliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää katsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on tuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy tulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu varmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme kulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman kuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi aurinkoa.

Voi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni heistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle, tohtori Lehdén...!

Nythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot "vainajain saaren" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole mitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka ainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee kuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan äänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja puhtaasti perusääneen...

Jumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy sinne, minun täytyy auttaa. --

_Rooma 10 p. kesäk. 1887_.

Kun minä hetkisen jälkeen, kun Erna oli kirjoittanut nämä sanat, tulin hänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja avoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren praktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa ihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä, jättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen luonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa edullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää kaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan havaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin usein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli siitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle. Silloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän hämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen omituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun kuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain säästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun se valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna Morosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja liikuttavalla tavalla: "Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni."

Minä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies vierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän pois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn, keskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki seljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: "Jegor, Jegor". Sitten hervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.

Murhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää puolisonsa vieressä.

Painostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua päiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen maailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti seurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein rakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään liikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua oikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä yksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren ajatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en ole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä yliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia johtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian todistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa voimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se vähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä puolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja salaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja lopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään tarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me olimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä suurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja Pietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla, harmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:

"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla kohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää toisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden kuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta hänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan."

Silloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta, ihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti muuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun itsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin nyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti. Lopetettuani sanoi hän:

"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen tuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun mielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin juurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä siitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken olevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä enemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen totuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla tämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate sukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen ajanvirtauksen yli."

Me vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja raunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni vielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja katsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki sieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema Julianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.

Ja minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo vainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan ... paavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman päämiehet kumartuivat ... kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta kirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys olivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.

Olin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin herra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen jälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki ottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s. sitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean, aistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen lempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:

"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen puhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa? Luuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano Brunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he tiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka, vaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen sanat:

"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia, että se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi pukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä."

Ave Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä Pietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin usein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän sekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että nämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat jättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä paljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.