Part 6

"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista", vastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun hymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys muistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan suuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet yhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman kirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni! Oliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä polvieni ympäri ja kuiskasi:

"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran ennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan päällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä paikassa, jonne minä -- oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi -- olin lähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä lämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä, hermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja juovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni suurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun kilpakosijani -- me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta -- ja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani kohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu sukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi loisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli toinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa ajatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että isäsi myöntymyksen.

"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa kuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja tricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen ruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta kuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä huoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa unelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin sinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni astuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka sinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista kaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet ja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla reunustetulle puvullesi?

"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat huuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana päivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa! Lähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni kadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä kallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi minut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen kuin olin elänyt kauneinta päivääni!"

"Jegor", huudahdin minä, "Jegor, sinä puhut mielikuviasi, herää toki elämään ja todellisuuteen!"

"Erna, rakkaani, sen tein jo aikoja sitten, tein sen tuona mieltäkiinnittävänä toukokuun päivänä, jolloin minä vainajain saaren edessä näin ensi kerran ihanat kasvosi. Kuinka innostunut ja samalla niin naisellinen onkaan niiden ilme, mikä hyvyyden, sävyisyyden ja hellyyden loiste ympäröikään tätä ilmeikästä päätä! Minä tunsin heti, että sinusta lähti voima, joka otti valtaansa sisäisen ihmiseni, joka nosti minua ja pakoitti minut muuttumaan paremmaksi. Ja jälleen olit sinä, jonka minä tunsin entuudestaan, pelastanut minut siitä synkästä virrasta, jälleen puhdistit sinä sieluni loasta ja ravasta, ja vielä kerran heräsin minä sinun sydämesi vierellä kaameasta unesta."

"Runoilija, runoilija", sopersin minä ja suutelin hänen kaunista uljasajatuksista otsaansa; tällöin sekoittuivat vaaleat hiukseni hänen tummiin hiuksiinsa, mutta hän pusersi minua lujemmin ja kuiskasi:

"Rakastettuni, älä anna jälleen tuon vääjäämättömän asettua välillemme, ajattele, kuinka kaukana huulet ovat pikarista. Minusta tuntuu kuin minä olisin liian joutuin kulkenut eloni taipaleen ja täysin yhdessä siemauksessa nauttia lopun elämästäni sinun seurassasi Alpeilla ja sitten Roomassa, tuossa ainoassa, pyhässä kaupungissa! Tule, seuraa minua jo tänään!"

Oi, hänen silmänsä lausuivat vielä enemmän kuin hänen huulensa! Minä en kuitenkaan saanut kallistaa korvaani sille. Minähän olin luvannut hänen lääkärilleen ja Voldemar-sedälle totella kaikkia niitä määräyksiä, joita he pitivät Jegorin terveyden tilalle tarpeellisina, eikä ainoastaan nyt vaan koko syksynä ja talvena. Ja minä rukoilin häntä sydämestäni, ettei hän vaikeuttaisi minua velvollisuuksieni täyttämisessä häntä ja toisia kohtaan, minä muistutin häntä siitä vaivasta jolla minä olin taistellut itselleni suloisen oikeuden jäädä hänen luokseen jos hänen terveytensä jälleen huononisi, minä toistin myös lupaukseni, että jos hän toipuisi niin olisin valmis jo keväällä seuraamaan hänen kutsuaan.

Silloin teki Jegor jotakin kauheaa. Hän sipasi atlaspukuni hian ylös kyynäspäähän asti ja painoi hampaansa keveästi suurta valtimoa ympäröivään lihaan.

"Jos tietäisin", sanoi hän, "että minulta jälleen riistettäisiin oikeuteni, surmaisin paikalla itseni, mutta viimeisessä hetkessä purisin poikki valtimosi, joten voisimme kulkea yhtä aikaa sen tumman portin läpi. Minussa ei ole miestä jättämään sinua tänne jälkeeni ja jo ajatuskin, että sinä elät toisille ihmisille, on minusta kuolemaa vaikeampi!"

Minä värisin vastoin tahtoani. Hänen kasvoissaan näkyi julma, kalsea piirre, joka kenties kuului Bajaen roomalaisille. Kun Jegor sen huomasi lauhtuivat hänen kasvonpiirteensä ja hän kuiskasi tyynnyttävästi:

"Pelkäätkö villisi rakkautta? Ole huoletta. Sinun läsnäollessasi ei minulla ole mitään tahtoa, sinun takiasi särjen minä koko sisäisen ihmiseni."

Ja sitten seurasi hyvästijättö. -- Emme enää puhuneet toisillemme mitään. Jegor ei edes suudellutkaan minua, hän painoi ainoastaan päänsä polvelleni ja sulki silmänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat kuten kuolevan kasvot.

"Tätä kauheaa eroa", mutisi hän, mutta kohosi sitten äkkiä ylös, painoi suutelon huulilleni ja oli jo oven ulkopuolella ennen kuin minulle selveni että se oli hänen hyvästijättönsä.

En seurannut häntä, sillä minä tiesin kuinka hän vihasi hyvästijättöä toisten läsnä ollessa.

Nyt on jo juna vienyt rakkaani kauas, mutta minä en vieläkään kykene riisumaan morsiuspukuani pois. Kaikki ympärilläni tuoksuu ruusuille, sillä Jegor oli tuhlaamalla koristanut huoneeni mitä valituimmilla ruusuilla. Hänen mielestään kuului sellainen ruusuneitsyelle. Sormessani oleva vihkimäsormus tuntuu niin oudolta ja painavalta, mikä osoittaa etten minä vielä ole tottunut tuohon suloiseen kahleeseen. Oi, kuinka rakastan tätä sormusta, joka antaa minulle oikeuden sairaudessa, hädässä ja kuolemassa seisoa Jegorin vierellä. Kuinka tulisesti suutelenkaan sitä sen takia. Laillisuus on kuitenkin hyvä asia.

_Berlini 3 p. syyskuuta 1886_.

Olen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä viikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva yleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut edelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen mukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle joutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua omaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi rakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.

Oi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä aivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi vetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten seurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja jokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella minä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan rannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin kertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta -- hän voi jo olla kävelylläkin joitakin tunteja -- mutta myöskin päivä päivältä lisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin päiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana että minä voisin tulla liian myöhään.

"Myöskin tänä hiljaisena aikana", kirjoitti hän minulle kerran, "on tärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan sisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa. Kun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua, niin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin kauniimmalta, usein alakuloiseksi."

Ja toisella kerralla:

"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä ruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon voimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa minulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka viheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli elämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo, että se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin voivani luoda -- mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä ajatellaan toisin kuin yöllä."

Heti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin vanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen jälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin velvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan yksinäisyyteen?

Parhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä, jonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon perusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole vapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi meritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista henkeänsä.

Siitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken aaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka virta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan rauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai katselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran punaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin tutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja uudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä tuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät mieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä hän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta saada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida käsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi nämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin seurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän kehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista, jotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä ja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.

Aluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan idealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen maailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei ole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan ainoastaan oliolla itsessänsä, "ikuisissa aatteissa", kuten Plato, "elämän halussa", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset sanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua, jatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja paikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan keskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän minulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen tajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei itse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se ryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa lapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä salli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen muotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.

Voldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista ajattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen ja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa aina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa yksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna toisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan päästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.

Kysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen epäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me suuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla luonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön uudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun ihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy välttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan kuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden edelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen uudistetussa muodossa.

Myöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo "ihmissuvun kasvatuksessaan":

"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä ensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa herra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja." Järjen kehityksen kautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen lainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman persoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä olemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea vastuunalaisuutta.

Saadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki selvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä muistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun onnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima, kuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein minua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten vaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni -- niin, vieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu, että ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa herätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja ylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun. Kuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen verraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän aikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen olevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin olevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän vajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että eteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien kysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana nähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.

Millaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden asettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään hänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen henkien suurille ajatuksille.

_20 p. marrask. 1886_.

On omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä kokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa mukaan lausui mielilauseensa: "emme me ihmiset ole ajassa, vaan aika on meissä", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin tarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella kiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa ja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä muuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.

Jegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään lääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi. Vasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja maanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan minun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että se on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani. Minä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin kanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon paremmin.

"Älä luule", sanoi hän silloin minulle, "että minä milloinkaan voin tulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei ole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni palaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi sydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja tuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä parilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä lapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda vähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin kunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on ollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen sillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle, vaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin siemauksin."

Ja samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden aikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman ihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon sille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan on kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun tehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis, jossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me vapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon pienen sanan "loppu". -- Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi kaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.

Erään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää rakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon ulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten hankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä, mutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää kauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta huonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita varjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa elämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni ulkonaisen elämän.

Minä en kuitenkaan ole ajatellut yksinomaan meitä ja meidän lyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt asiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten jälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää yhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä kyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei ole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita, niin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa koko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille. Voldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa suunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja selvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka voivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin hänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan voisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten, kun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän. Me olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen muotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan lahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin tunsin omituisen tunteen.

Sen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja keskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä useammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen vieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä huomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari venäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt minulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä yksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista, joka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa sanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa alistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen aavistus. -- --

_26 p. helmik. 1887_.

Eikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja iankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan liiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti nauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän. Mutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun minä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni, kuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen läheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut kokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi yhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun nuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan kanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa vaikeasti sairaalle miehelle kätensä -- se on heiltä oikea hulluus. Mutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?

Voidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa mitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen manttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka omanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä, jota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten itse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii, kaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut mahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi ennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä pyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi maailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon järjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset aitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen päättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.

Rakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi unhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena tehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua teeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla jonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä taidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt Jegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani, mutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut iloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en voinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin syvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen kuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi jo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään onnettomasti rakastuneelta.