Part 5

"Te ajattelette kaikkea, rakas tohtori, te olette niin hyvä", sanoin minä ojentaen hänelle käteni. Hän pusersi sitä lyhyeen ja kuumeisesti, mutta laski sen pian irti.

"Älkää sellaista luulko, Erna neiti, sillä minä kannan rinnassani pohjatonta kuilua."

"Oi tohtori, tehän viette minua kuolevan luo", ja ensi kertaa purkautuivat kauvan pidätetyt kyyneleet silmistäni.

"Mutta te rakastatte tätä kuolevaa", sanoi hän hiljaa, "ja te tulette rakastamaan kuollutta vielä enemmän. Jospa aavistaisitte kuinka tämä ajatus minua raatelee, kuinka kernaasti minä näiden kyyneleiden takia olisin hänen sijassaan. Niin, vaikkapa hän jo _tänään_ kuolisi niin on hän kuitenkin niin rikas, niin kadehdittava minuun verraten!"

"Hiljaa, rakas tohtori", sanoin minä, "me kärsimme kaikin maailmassa, mutta kuka olisi niin röyhkeä ja väittäisi oman tuskansa suurimmaksi? Se ajatus antaa minulle rauhan, että me emme itse kehrää kohtalomme lankoja, vaan ainoastaan näyttelemme osamme näytelmässä, mikä oli valmiiksi kirjoitettuna paljon ennemmin meidän esiintymistämme, kuten rakas setäni on minulle opettanut."

Meidän vaunumme vierivät pitkin Berlinin kesäisiä, vähäliikkeisiä katuja, emmekä enää vaihettaneet sanoja. Tohtori Lehdén ohjasi minut sitten sedän toimistoon, mutta seisahtui kuitenkin itse ulommaiseen huoneeseen, kun taas minä menin kaikkein pyhimpään, työhuoneeseen. Parissa minuutissa oli kaikki sanottu; Jegorin paperi, jota minä yhä pidin kouristuksen tapaisesti kädessäni, julisti päätöksen; vajaan puolen tunnin kuluttua olimme kaikin kolme hänen asunnossaan Hendelkadulla. Tohtori Lehdén meni ensiksi sisään valmistusta tekemään, mutta palasi jo muutaman minuutin kuluttua, ja ilmoitti sairaan olevan hieman paremman ja että minä sain mennä yksinäni sisään. Hän pyysi ainoastaan minua vakavasti, että minä sallisin Jegorin puhua mahdollisimman vähän. Pamppailevin sydämin, mutta kevein askelin menin minä silloin huoneen läpi, missä ei ollut edes pianoa suljettu ja avasin varovasti, keveästi suljetun oven. Kuin sumun läpi näin minä pitkän laihan, harmaapukuisen nunnan nousevan ylös, tekevän ristinmerkin Jegorin yli ja käden ja pään liikkeellä osoittavan minulle tuolia Jegorin vierellä sekä sen jälkeen poistuvan huoneesta.

Sumu silmistäni häipyi ja minä näin hänen makuusijansa; kalpeana mutta entistä kauniimpana taivutti rakastettuni hiljaa päätään tervehdykseksi kuten ainoastaan hän sen voi tehdä ja ojensi molemmat kätensä minua kohti.

Mykkänä vaivuin minä alas vuoteen viereen ja painoin poskeni hänen poskeensa. Vasta nyt huomasin kuinka paljon olin kärsinyt viime viikkona, vasta nyt huomasin luonnottomuuden erossamme. Hän siveli hyväillen toisella kädellä päätäni ja kuiskasi:

"Nyt on kaikki, kaikki hyvin taas, rakkaani, sillä sinun mukanasi on tullut vapaus ja onni. Kuinka voisi minun kohtaloni olla raskas kantaa kun sinä vielä olet minun."

Nämä sanat toivat minulle mieleen kaiken sen, mitä minulla oli sanottavaa hänelle ja kuinka kalliit ne minuutit olivat, jotka meille suotiin. Minä istuuduin sen takia tuolille, pyysin häntä olemaan oikein levollisena ja kuuntelemaan hiljaa minua ja esitin sitten suunnitelmani hänelle. En vielä koskaan ennen ole nähnyt niin loistavia, niin onnen kirkastamia kasvoja kuin hänen kasvonsa olivat minun puhuessani.

"_Niinkö_ sinä tahdot, Erna, tehdä, _niinkö_? Jumalat olkoot ylistetyt, vielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa kokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!"

Minä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin itsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna vietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta seisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun Jegor hyvästellessään sanoi:

"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle sinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki: kevään, elämän, kuoleman ... itseni."

Kuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen elämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan sisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin käsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen pitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat vastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä niin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.

Tohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei hänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan päinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin vähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti tuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.

Oli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla tunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä. Ei mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään vastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle kallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen paljoudella -- ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa "sillä, mutta, kuin, kuitenkin" toinen toisensa selkään -- laulaa litanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan, mutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä tuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen sohvalle.

"Rakas poloiseni", sanoi hän, "kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä tänään ja vieläkin kärsit."

"Niin", vastasin minä, "mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole lopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan koetukseen."

Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla silmillään.

"Mitä tarkoitat, Erna?"

"Että minulla, kypsän harkinnan jälkeen, on aie mennä naimisiin Jegor Morosoffin kanssa ja sen teen mahdollisimman pian."

"Mutta rakas lapsi, sehän on sulaa hulluutta, eihän kuolevan kanssa naimisiin mennä!"

"Kyllä, Voldemar-setä, jos ainoastaan siten voidaan saada maailman silmissä oikeus olla hänen läheisyydessään hoitamassa ja lohduttamassa häntä ja voida seistä hänen vieressään hänen viimeisellä hetkellään", sanoin minä varmasti. "Jumalani, olethan sinä ennakkoluuloton ihminen, joka et anna arvoa totutuille tavoille, etkä salli ulkonaisten pikkumaisten näkökohtien asettua kahden voimakkaasti tuntevan sydämen väliin. Sinun täytyy toki ymmärtää minua. Kun oli kysymyksessä tämän miehen elämän sulostaminen estivät sinun perustellut syysi minut siitä, mutta kuoleman edessä pidän minä kiinni oikeudestani."

"Avioliiton valmistukset eivät käy niin joutuin, kuin luulet, Erna, vaikkapa kiirettäkin pitäisi. Ennenkuin olemme päämäärässä, voi Jegor olla jo aikaa sitten kuollut!"

"Voldemar-setä, asian sikseen jättäminen sellaisen syyn takia ei olisi täysin johdonmukaista."

Hän hymyili vasten tahtoaan. "Totta tosiaan, sinä olet erinomainen opetuslapseni -- silloin kun sinun omat etusi ovat kysymyksessä. Niin painavaa päätöstä tehtäessä täytyy toki katsella asiaa joka puolelta ja tarkoin harkita kaikki mahdollisuudet. Otaksuhan, että käy kuten haluat, menette naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta Jegor Morosoff voimistuu tällä välin ja parantuu vielä kerran tästä kohtauksesta. Uskotko sinä silloin löytyvän maailmassa lääkäriä, joka pitäisi toivottavana, niin, edes suotavana, että sinä seuraisit häntä ilmaparantolaan, vaan sen sijaan määräisi täydellisimmän levon miehellesi ja pakoittaisi sinut jäämään kotiin? Mitä sinä siinä tapauksessa olisit voittanut rohkealla askeleellasi?"

Minä nousin ylös hehkuvin poskin.

"Setä rakas", sanoin minä tuntien ääneni väräjävän, "sinulta olin kaikkein vähimmän odottanut kuulevani tällaista. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei kukaan sellaisissa tapauksissa mieluummin seuraisi lääkärin määräyksiä. Mutta mitä minä toivon tämän rohkean askeleen, kuten sinä suvaitset sitä kutsua, minulle tuovan, on seuraava: Minä haluan olla laillisesti oikeutettu Jegorin ollessa hädässä, silmänräpäyksessä voida rientää hänen luokseen ja jäädä sinne, ilman että minua sen takia pidetään siveettömänä ja häveliäisyytensä unhoittaneena tyttönä. Minä olen laiton ja sen vuoksi valitsen sen ainoan keinon, joka vie minut suoraan päämäärään, ja valitsen myös täysi-ikäisyyteni nojautuen, jos niin surullisesti kävisi, että sinä, rakas setä, olisit toista mieltä. Mutta minä en saa hukata aikaa, sillä Jegor on kuoleman kielissä, ja minä tiedän myös aivan hyvin että syynä siihen on osaksi minun edellinen kieltävä vastaukseni."

Voldemar-setä sulki minut äkkiä syliinsä ja suuteli minua hellästi poskille.

"Tee, kuten sydämesi käskee, sinä ainoan veljeni tytär, sinä sieluni rakastettu", sanoi hän. "Usko minua, minusta on ollut kovin vaikeaa nähdä sinun kärsivän, mutta minun täytyy kuitenkin ennen kaikkea täyttää velvollisuuteni. Ole myöskin vakuutettu, että täysin käsitän menettelysi ja osaksi itsekin tunnen sitä tenhovoimaa, jota on Jegor Morosoffissa. Mutta juuri sen takia tiedän ettet kenenkään miehen takia maailmassa tule siinä määrin kärsimään kuin hänen. Samassa määrin kuin saat kokea sanomatonta onnea tämän ylhäisen sielun rakkauden kautta, olet sinä myöskin siten oppiva tuntemaan rajatonta tuskaa, rajatonta kieltäytymistä ja hehkuvaa halua. Ja kun ajattelen sinun luonnettasi niin ilmenee eräs seikka, joka saa minut erittäin levottomaksi. Sinä olet naisellinen sanan parhaassa merkityksessä, mutta et mukautuva, sinulla on voimakas vapaudenkaipuu ja sisäinen itsenäisyys, sinä voit hyvin antautua mutta et koskaan olla itseäsi vailla. Mutta kun ei mikään voimakas intohimo voi olla ilman suurta tyranniusannosta, niin pelkään sinun myöskin tässä suhteessa saavan maksaa lunnaasi. Mutta nyt on jo kylliksi sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä välttämättömyyden edessä. Luota minuun, minä aloitan jo huomenna yhtymisesi valmistavat toimenpiteet."

Ja ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta ja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki hän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua lapsekseen, Ernakseen.

Yö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen yhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen ne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta rinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän saa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.

Oi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä tulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin voivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää salaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen luonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen ihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan armosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä olentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat jääneet ainoastaan köyhälistöksi.

_3 p. heinäk. 1886_.

Ihme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta yhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin, mutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua ulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja lyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu siinä sama asia -- kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa lauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää. Vihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu kuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. -- Tosin on meidän laitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on edessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole tekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia, ei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva toimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor erään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian järville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä olevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun kanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään tulevaisuutta, niin, -- minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella että minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin selvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia edeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä epäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen kirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen vuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan toinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä elämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.

Askel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin henkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen käyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella persoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja sen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan minä voida -- jos niin tahtoisinkin -- vastata itselleni, jos minä, ihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani, jättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä sydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen, nauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin ääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin tekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain ei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.

_15 p. heinäk. 1886_.

Jos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat ihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta asiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen hääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää iltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein lähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta liian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää luutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten osanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen typerät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka myöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen hänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen, käsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan palauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se pakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä sietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän pyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat soittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin olimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.

"Rakkaani", kuiskasi hän korvaani, "sellaiseen kokeeseen et sinä saa minua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua toisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä, viimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä onneton oikku sietämättömyyden rajoille."

Minä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin poskillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi ja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen otsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa. Kun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui hän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan:

"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata villiä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se kuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan."

Mutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen kuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin norsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin soitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen, yksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni sisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää putoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan ja sanoi:

"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani eroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä, ja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni toisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?"

Yksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen lopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan elämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista tuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten muuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat hänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät hengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota tuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään ovat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa kirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin uhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että kohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin puolinaista.

Huoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva ylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen satu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas sydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän sitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko mikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva, terve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä luottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: "ei". Jotakin itsekästä on tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee lapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan tarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä salaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen molemmat sukupuolet.

Mutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani? Enkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi, että hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen vierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on vihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin tiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille voimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen takia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen väsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä salaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden kohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin rakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä väkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään Ifigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen, joka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä tahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen valkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren kaltaiseksi ja sanoa: "Minä omistan elämäni vapaehtoisessa palveluksessa sinulle".

_16 p. hein&k. 1886_.

Säteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen lämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni aurinkoinen.

Todellakin on päiviä, jolloin suru ja tuska, sairaus ja kuolema tuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin Jegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo, näytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka sairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa vietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen kanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma ensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat mieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti koristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että hattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä kohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli tulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs vanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:

"Kas, kuinka kaunis nuori pari!"

Voldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa siviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi kaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti määrätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa läpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan ja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä, niin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo kauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka vapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen luota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin valkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni tulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin vierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka pappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen, kärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta tunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima, ettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava henkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.

Tänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen omalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui nyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:

"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on sydämeni melkein haljeta."

Minä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa, siroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle anteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin nähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät kasvot, -- tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se vaikutti kuin sanaton syytös.

Meidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen, missä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor enkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä monellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan arvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin, vihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun omaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa kuiskasi Jegor minulle:

"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että hänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi", mutta hän vaikeni äkkiä astuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja palmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän kirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat selvästi punaista samettialustaa vasten.