Part 4

Kun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui Jegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä välin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti asuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen jälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan kiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen käteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi minut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla tapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli hänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan tiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen pyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä kysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka voimakastakin.

Sain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta en äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä hiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin kertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän ensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta vaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani, meidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta, missä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain sanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista tunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt kun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle puheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta keskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:

"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole tekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen kanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on luonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin yhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor Morosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana onnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole rakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin puhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin koettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee hallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä sopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle luonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut elämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi."

"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän", keskeytin minä hänet hiljaa, mutta varmasti. "Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka tahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?" Hän hymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.

"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin hyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä päivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni sydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne molemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas, kuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut."

"Senkin tiedän, Voldemar-setä."

"Kuinka, sinä tiedät sen?" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti: "Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että hänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta elinaikaa."

"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin suinkin tänä lyhyenä aikana", sanoin minä.

Voldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin huoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely hänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.

"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman", mutisi hän. "Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni rakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla pakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat tuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!"

Minä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni sohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui tavallista vakavammin:

"Tavallisella nuorten tyttöjen lailla olet sinä luonnollisesti vain ajatellut lähintä tulevaisuutta etkä niitä seurauksia, mitä avioliitto tuo muassaan. Herra Morosoffia vaivaa perinnöllinen tauti, eivät ainoastaan hänen vanhempansa ja sisarensa vaan myöskin hänen isänsä koko suku on kuollut samaan tautiin. Hennoisitko sinä todellakin itsekkään onnen tarpeen takia uudelleen istuttaa tuota vanhaa kirousta saattamalla maailmaan ihmislapsia, joissa itsessään on ennenaikaisen, tuskaisan kuoleman siemen? Morosoff puolsi äskettäin innokkaasti omalta näkökannaltaan Eurotasta ja myrkkymaljaa, niin, hän osoitti että se hoito ja huoli, jolla meidän humaaninen vuosisatamme kohtelee köyhiä ja kurjia itse asiassa on tuskin niin humaanista kuin Eurotas ja myrkkymalja. Täytyykö minun sitten sanoa sinulle mikä erehdys tämä on, sillä se on vain näkyväisten seurausten, eikä suinkaan pahan lähteiden pois nyhtämistä."

Voldemar-sedän sanoista olin ensin lentänyt tulipunaiseksi, sitten kuolonkalpeaksi. Vasta nyt laski hän käteni irti.

"Sinä olet kauhea", sopersin minä.

"Lapsi raukkani", vastasi hän hellästi, "jospa aavistaisit kuinka tämä minuun koskee. Mutta koska sinulla ei ole isää eikä äitiä niin täytyy minun täyttää tämä vaikea tehtävä. Ja siitä syystä haluan minä selittää sinulle ankaran ja armottoman elämänkatsomukseni mikä tykkänään eroaa pintapuolisesta optimismista, joka kokee peittää kaikki haavat pintapuolisella maailman-ihailunsa valkoisella laastarilla. Jos kuljemme sairashuoneissamme ja parantoloissamme, jos lähemmin tarkastelemme avioliittoja ja syitä avioeroihin, niin, jos voimme seurata tuota kauheaa kärsimystä sen lähteille, niin kohtaamme alituisesti tuon armottoman tuomion: 'isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'. On siunausrikas hedelmä, minkä ihmiskunnan kehityshistoria on kypsyttänyt, nimittäin ettei sairaan elämää väkivaltaisesti katkasta, vaan että koetetaan sitä hoitaa ja ylläpitää kaikin keinoin mitä tiede ja ihmisyys voivat tarjota. Sillä kaikella, jolla on osa tähän olevaisuuteen on oikeus elämiseen ja täytyy sen saavuttaa sille asetettu päämäärä, jos mieli että elämän suuri päämäärä voi tulla täyttymään.

"Toiselta puolen on kuitenkin kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkuna tuo jokaisen yksilön synnynnäinen harhaluulo, että ollaan luotu onnellisena oloa varten. Tämä virvatuli on koko inhimillisen murhenäytelmän sisällyksenä ja sen tuulentuvan takia taistelevat ja riehuvat intohimot, ja rakkaus omaan itseensä vallitsee kaikkia muita tunteita. Ja vaikkapa ihminen pystyttäisikin temppeleitä ja alttareita tälle harhaluulolle josta ainoastaan elämä voi vähitellen parantua ja saisi yhä uudelleen kokea, että se odotettu nautinto ja toivottu onni ei ole todellisuuden kanssa yhtä pitävä, niin ei hän saa kuitenkaan mennä niin pitkälle kevytmielisyydessä että hän kirjoittaa vekseleitä tulevaisuuteen, joita toiset elävät saavat lunastaa. Mitä ei mikään kirjotettu laki voi sisältää, ei mikään siveyssääntö voi määrätä, sen täytyy jokaisen jalosti ja vapaasti ajattelevan ihmisen tehdä säälistä ja ihmistunteesta ja kieltäytyä henkilöllisestä onnesta, joka voitetaan toisten kustannuksella.

"Niihin moniin sanontatapoihin ja lauseparsiin joita tämä maailmoista paras on täynnä, kuuluu myöskin lauseparsi lasten ehdottomasta kunnioituksesta ja kiitollisuudesta vanhempiaan kohtaan. Tämä lauseparsi on usein liikuttanut minun rehellisyyttäni, minun totuudenrakkauttani. Mitä kiitollisuuden syytä useinkaan on noilla olentoraukoilla niitä kohtaan, jotka ovat heidät aiheettomasti saattaneet tähän elämään? Sairas ruumis, pimitetty järki, risatauti joka ottaa milloin yhden milloin toisen muodon, sairaudet, jotka heikontavat työkykyä ja estävät jalompien voimien täyden kehityksen. Tämä on inhimillisen yhteiskunnan paise, jonka tänään sinulle paljastan, lapsi-raukkani, paise, jota hyvät ihmiset huolellisesti koettavat peittää, koska he pitävät minun perinpohjaista parannuskeinoani liian julmana. Ja kunnialliset ihmiset, jotka levollisina laskeutuvat kuolinvuoteelleen kun he ensin ovat ulkonaisesti turvanneet lastensa tulevaisuuden, eivät mielellään halua kuulla siitä puhuttavan. He eivät halua mielellään kuulla puhuttavan siitä, että heidän velvollisuutensa lapsiaan kohtaan alkavat jo ennen niiden syntymistä, niin, että vanhemmat itse asiassa ovat velkaa lapsillensa, joilta lapset voivat vaatia tiliä, ei rahojen ja omaisuuden suhteen, mutta sitä paremmin tervettä sielua terveessä ruumiissa."

Minä hypähdin väristen ylös, koko maailma näytti minusta yhdeltä ainoalta suurelta sairashuoneelta. "Lopeta, Voldemar-setä, lopeta! Minä en voi kestää enempää", sopersin minä. Hän laski hellästi käsivartensa olalleni ja siveli hyväillen tukkaani.

"Sinun täytyy se oppia ja sinä olet sen oppiva", sanoi hän rauhallisesti, "sillä sinähän olet Erna Wolzogen, joka et koskaan tyytynyt siihen sovinnaiseen maailmankuvaan, jota pitemmälle useimmat naiset eivät voi päästä koko vaelluksensa aikana kehdosta hautaan. Saadaksesi valistusta ja voittaaksesi itsekkäisyytesi täytyy sinun aina asettaa korkea päämäärä ja vakuuttaa itsellesi aina, että sinun menestyksesi tässä ajassa on liian mitätön, epätäydellinen ja katoavainen seikka, että sen on mahdoton muodostua elämän viimeiseksi päämääräksi. Jegorin, joka myöskin omaksuu opin ihmisten jälleensyntymisestä maan päälle, vaikkakin hän kai on vielä liian nuori käsittämään sen koko merkityksen, toivon minä yhä enemmän ja enemmän oppivan ymmärtämään sen voiman. Ajattele ja tutki kaikkea mitä olen sanonut ja päätä sitten, sillä sinä olet kätesi ja päätöstesi herra."

Sitten hän jätti minut! -- --

Minä sulkeuduin huoneeseni, koetin rauhassa koota ajatuksiani ja tarkkaan toistamalla Voldemar-sedän puheet saattaa ajatukseni ja tunteeni järjestykseen. Turhaan! Kauhea ristiriita jää vallitsevaksi, vanha sfinksi katselee uhaten minua pohjattomilla silmillään, leijonan kynnet tuntuvat repivän minut kappaleiksi. Kuka ratkaisee tuon kauhean maailman arvoituksen, kuka selittää minulle kuinka sama luonto jo menneinä aikoina voi salaisilla siteillä solmia yhteen kaksi oliota ja sen jälkeen kohottaa ylipääsemättömän esteen heidän välilleen?

"_Nemo contra deum nisi deus ipse_", "ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu kuin Jumala itse", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta tuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä aavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä kadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo järkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat kiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! --

_16 p. kesäk. 1886_.

Minun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä tuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin hänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin avioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.

Ainoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä sairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa en minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan, koska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa häntä.

Voldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut vielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen hänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja lyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse asian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle kaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:

"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua meidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian korkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän sisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana ja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja kahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä kiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset että he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole neuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua _omikseni_, ajattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja kauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy ihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä sinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos huomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin minut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on käteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi helisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai päättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota elämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin."

Minä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti alottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua peitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani, ja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on minulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on ajateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen ihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja oli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa. Sisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti paljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle luutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän on liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi _luutnantti_ kertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan viinin; _Sofia_ valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera, tarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden pusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja suutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle perustalle. -- Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten läsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun keskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä johtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta onnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:

"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys ikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa suurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin sisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin ajaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme."

Sitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta, jotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan mielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en ymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni minä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton riemuihin! -- -- --

_19 p. kesäk. 1886_.

Vihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat lopussa! --

"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas Erna", kirjoitti hän siinä, "sillä minun tunteeni eivät olleet läheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti noussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava yksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit silmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin rakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia sairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä tunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka puolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea niin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu, katkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa? Minun päätäni pyörryttää! --

"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen suuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka lahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä. Mutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni muuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti ja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta, kaikesta -- vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti yhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos minä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!

"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä sen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin minua.

"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor."

Sen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo, "Tiedä, en valita en", johon hän oli sepittänyt sävelen.

Nämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen runoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen harpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen. Ylipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin uskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan puitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen pakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen lisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon traagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi. Juuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen "hienoimmat hermonsa väräjävät", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla sielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset sävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle tervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä nostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa -- turhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni, elämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! -- --

_28 p. kesäk. 1886_.

Jumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti minulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. -- Mutta se on paras, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt akkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla persialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli hortoon ja minä näin edessäni "Vainajain saaren". Sumu kohosi korkeiden kallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin kuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen alkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet valoivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä sointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin pimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä kumartuneen olennon tunsin itsekseni.

Ollessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut useita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului yhä kovemmin huusin minä: "Sisään". Kummakseni ei se kumminkaan ollut Liina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi neuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei. Tuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen edessään.

"Mitä sitten on tapahtunut!" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani tenhoamana, "mitä kauheita tietoja te tuotte?"

Vasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.

"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän luoksenne, Erna neiti?" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn yrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen luonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta ja totiselta.

"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään meille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni", tinkasin minä itsepäisesti.

"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne", vastasi hän epäröiden, mutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten lyhyesti ja päättävästi.

"Ei, se oli hätävalhe, ja sellaisiin ei meillä ole tänään aikaa. Minä en toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni toteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden kesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy, jonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen luokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen hänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni. Ollessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän minulle tämän paperin."

Ja tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin käsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:

"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!"

"Eikö hän saa puhua?" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin sielusta lähtenyttä hätähuutoa.

"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä. Jokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen kaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan."

"Enkö minä saa häntä nähdä?" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan silmiin.

Hän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.

"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen kärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä iloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa täyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja saattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään toisessa ihmisessä huomannut."

"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin", sanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi sinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä äärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään ei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon kiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui aivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin kaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori Lehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla tarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.

"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen kipsijäljennöksen?" kysyi hän hattuaan ottaessaan.

Minä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en siis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan se oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.

"Te erehdyitte", vastasin minä, "tämän käden omistaja kuoli vuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni kipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!"

"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian niin olevan", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen jälkeen, "mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena että luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!"

"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista kouluviisaus ei voi uneksiakaan", ajattelin minä itsekseni.

Liina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti siitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan Voldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen: