Part 3

"Rakas ystävä, ne syyt, jotka sinä esität itsemurhaa vastaan eivät ole mitään muita kuin usein toistettuja yleisiä lauseparsia, heikkoja ja helposti kumottuja verukepäätelmiä. Jos maailmassa löytyy jotain, jonka ylitse minulla on kieltämätön _oikeus_, niin on se oma persoonani, mutta mistään rakkauden velvollisuuksista sitä kohtaan tuskin kuitenkaan voitane puhua, koska rakkaus itseensä on, kuten tunnettua, rakastamistaidon huippu. Rauhoittaakseni sinua, täytyy minun muistuttaa sinua siitä, että monet muinaisajan urhot ja viisaat miehet lopettivat elämänsä itsemurhalla, niin, että ei vanhassa eikä uudessa testamentissa löydy yhtään kieltoa tai edes moitetta siitä. Tavallinen itsemurhan hyväksymättömyys, yritys leimata se joksikin rikokseksi, johtuu osaksi hyötyopillisista näkökohdista, osaksi pelosta voida oikeaksi väittää sitä, mitä se vaikeasti kärsivä olento siten sälyttää kaikkivanhurskaan äärettömän hyvän jumaluuden hartioille. Tästä syystä ovat myöskin papit ja ne filosofit, jotka kannattavat uskontoa, armottomimpia itsemurhan tuomitsijoita, kun sitä vastoin itsenäiset ajattelijat ovat lausuneet äsken esitettyjä mielipiteitä."

"Te siis kannatatte sitä mielipidettä, että kun elämän tuskat ovat suuremmat kuoleman tuskia, saa ihminen huoletta käydä käsiksi tähän _ultimum refugiumiin_?" huudahti herra Morosoff innokkaana.

Setä loi tuuheiden kulmakarvojensa alta synkän katseen taiteilijaan.

"Tähän asti olen puhunut ainoastaan tavallisista, pintapuolisista todisteista joita tuodaan esiin itsemurhan puolustukseksi", sanoi hän. "Sitä vastoin tunnustan, että todella oikeat, siveelliset syyt puhuvat sitä vastaan, mutta ne ovat niin syvällä, että niitä ei voida saavuttaa 'tavallisen siveysopin riippaluodilla', vaan ne kuuluvat Divina Comedian viimeisiin salaisuuksiin. Mutta niihin syventyminen ei ole soveliasta tänään, koska jo olemme kohtuuttoman kauvan puhelleet vakavista asioista. Mutta sen tahdon avoimesti tunnustaa, että olen todellakin toivonut saavani rasittavan toimistotyöni jälkeen puhdistaa sieluni musiikilla jokapäiväisyyden tomusta."

Herra Morosoff istuutui heti pianon ääreen ja soitti Chopinin surumarssin ja antoi äskeisen keskustelumme toistua sävelissä. Se oli mestarillista esitystä, luuli kuin kuulevansa kuoleman raudan kovia, varmoja askeleita, jotka yhä enemmän ja enemmän työnsivät syrjään vellovaa, hurmaavaa elämän suonta, joka pujahtautuu väliin kuin unikuva. Sen jälkeen pyysi hän saada säästää minulle jonkun laulun. Sen lupasin mielelläni, sillä sydämeni oli niin täysi kuin uhkaisi se haljeta, ja minä ikävöin saada ilmaista, saada antaa ilmaa kaikelle sisäiselle tuskalle ja taistolleni. Lauloin aluksi _hänen_ laulujaan, ja minä tunsin laulavani ne hyvin. Jo ensimäisen laulun jälkeen katsoi hän minuun ja sanoi:

"Tähän saakka olen pitänyt mahdottomuutena tulla ymmärretyksi ja tulkituksi aina soitannollisen tunnelman enimmän peitettyyn kätköön saakka. Oi, tapahtuu vielä ihmeitä ja tunnustähtiä tässä vanhassa maailmassa! Teidän äänenne on kultaa, puhdasta kultaa ja se on teidän hallittavissanne -- oi, minä puhun tyhmyyksiä! sanat eivät riitä."

Ja uljas kotkani kävi käsiksi uuteen lauluun ja kuljetti minut yhä korkeammalle eetteriin, paljon korkeammalle itseäni ja pientä maata. Lopetettuamme toisti hän viimeisen johtosoinnun ja antoi sen hiljaa sammua jälkisointuun, heitti hänelle ominaisella liikkeellään tumman, kiharaisen tukkansa otsaltaan ja nosti säteilevän katseensa minuun.

"Nyt tunnette minut täydellisesti, sillä minä olen avomielisesti keskustellut kanssanne kielelläni. Nyt te myöskin tiedätte, että elämäni on koottu kiihoittuneista kolmisoinnuista ja että kaihoava ääni soi aina sen puhtaimmassa ja kirkkaimmassa akordissa. Oi, maan päällä on kuitenkin niin kaunista, niin kaunista; minä en kuitenkaan voi itse auttaa itseäni, minä en voi päästä lepoon kuten toiset."

"Ettekö luule", sanoin minä, "ihmisiä tavallaan seuraavan läpi koko elämän kaihoavan äänen koska heidän mielestään aina ainoastaan tavoiteltavalla, eikä saavutetulla, on arvoa. Niin seuraa ikävöivä ääni Faustia koko elämän läpi, silloin, kun se ensi kerran hajaantui ja majesteetillisesti muuttui perussäveleeksi, oli elämä lopussa."

Hän antoi vielä pari akordia hiljaa sammua ja laski päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä kanssani.

"Se on totta, todellakin totta, mutta mikä on Faust muu kuin ruumistunut, ijäisesti himoitseva tahto; mitä on kaihoava ääni muuta kuin soitannollinen käännös tästä ijäisesti rauhattomasta halusta, mitä on perussäveleeksi vaihtuminen muuta kuin tämän villin tahdon tilapäistä rauhoittamista? Mutta löytyy jotain täyttymätöntä, jonka vasta kuolema kykenee täyttämään."

Illan loppupuolesta on minulla vain hämärä muisto, mutta tiedän, että tohtori Lehdén näytti alakuloiselta, koska minä olin mennyt taloon, jonne hän ei voinut minua seurata.

Nyt olen huoneeni yksinäisyydessä töhertänyt paperia vaihtelevilla vaikutelmillani, koska toivoin siten pääseväni niistä vapaaksi! Mutta ei edes sekään tahdo auttaa; sisässäni kuohuilee levottomuus, jota ei mikään voi rauhoittaa. Satakieli laulaa puutarhassa -- se soi kuin yhtenään kaihoavat äänet, puiden latvoissa henkii yötuuli, mutta noita kaikkia ääniä voimakkaammin kohisee sydämeni valtava sävel! --

Kuka sitten on tämä mies ja mikä voima hänet minulle lähetti? Onko se totta, onko hänellä menneiltä ajoilta vanha oikeus minuun, kuten hänen tummat silmänsä tuntuvat sanova katsoessaan minuun? Heti kun hän soittaa, kasvaa sieluni, ajatukset, joita ei koskaan ennen ole ajateltu, sukeltautuvat esiin kunnes päätäni alkaa pyörryttää ja minun täytyy sulkea huijenneet silmäni!

_12 p. kesäk. 1886_.

"Niin kauvan on päivää kuin elän! Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän."

Nämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on merkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä tahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin ajatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka vertaiseksi itseni tunnen.

Eräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään ystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa käytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan puistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa kevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta, voimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto, jonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista pensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan olivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne kiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat jättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät ruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi läpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin peittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille, valkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan hautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta, mutta asettui kohta sen jälkeen.

"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän", sanoi hän hattuaan nostaen. "Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä, tiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä tiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä tänne."

"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut ystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne."

Hän pudisti päätään.

"Älkää sitä uskoko", sanoi hän, "myöskin se, mikä näyttää tilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien kaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan riippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla pylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen olleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain saaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?"

Tahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin ajatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni niin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.

"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch", sanoin, "kohtauksemme siellä oli välttämätön."

Äkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta", sanoi hän. "Jos voisitte aavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te, kuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä armahditte minut, kuolemaan tuomitun."

"Sanokaa se", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä, "tänään on niin sopiva päivä."

Hän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja istuutui viereeni.

"Niin", sanoi hän, "päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen. Minua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani kanssa -- dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma ihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa pehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani. Te olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan sanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin täysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi."

Nyökäytin päätäni hänelle hymyillen.

"Sopertakaa te vain", sanoin minä, "koskettakaa ainoastaan pariin perusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu."

Jegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään tuuheita kiharoitaan.

"Olen alati ollut yksinäinen ihminen", alotti hän. "En ole koskaan tuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat keuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme orpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan yhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin erääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen kuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä veljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli vanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski syvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö, joka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet paareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä, jäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä tehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin häneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu elämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen, mikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan epäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän."

Äänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen kädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen huulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua, kun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:

"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea, jonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi kodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin nerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja arvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen, sydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen kirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen mielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin, että minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli jotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin kokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin ainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin täydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana taiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin Berliniin -- silloin kohtasi minua se kauhea --."

"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me molemmat sen tiedämme."

Hän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä katseella. "Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte väärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei -- ainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi herjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne -- tahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!" --

"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni, että minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme vallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä voivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin, etteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun sen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea, sillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset miehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun yli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni taiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa Babelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen kirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin olin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi alkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut mieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen hyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli vastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään neuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen, mutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan vialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista, kaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa tohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että se voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä vapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni varjoelämäänsä -- ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti kuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän siemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista ja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja tietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua niin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan voimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan sieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan teille."

"Jatkakaa vain", sanoin minä hänelle, "mutta suokaa minulle anteeksi jos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy tunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani."

Minä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä, kylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni kouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa alas ja sanoi äkkiä:

"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en ole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt rakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä. Ja niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon mielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin pitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin mitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut viiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla kotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen, tyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana minulle mitään suurta ja todellista.

"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli heräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät tielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen ulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota, niinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle vuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että jo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä. Tämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en pitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen ihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka oli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa mielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken sisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin tunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina oli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset sisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä koska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus, että minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos minä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa sieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin 'Vainajain saaren' luo."

Tällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin äänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen lähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti iltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen puhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en tuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä lähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja tarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin vesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli liekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.

Jegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.

"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin teidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te, neitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun, värisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin vaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt minkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan taideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen kuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin kauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine henkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli vieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä sinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo kauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä ajoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista naista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se luonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys talttuu."

Hän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma loisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin langoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua alakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli lahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä hävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo, joka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa; hänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja ijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:

"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?" silloin vastasin aivan levollisesti:

"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor, ja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus tuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää, saisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi seuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle."

Hän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui erääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka hän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen rinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka kierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen vierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle. Mutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan nähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt miehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten rintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:

"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema. Mutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava olemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima, ennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin kerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni pettää."

Sen jälkeen otti hän jälleen käsivarteni ja kuljetti minua hiljaisessa, leudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin hänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset tähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit tuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi huokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto puhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan ennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen kuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen hienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien ohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen kädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa varkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.

"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun". Näillä sanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni päänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni kanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen ilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka sydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki, syntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut, sanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen varmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat ihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa mahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän kanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi heille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen laadusta. "Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!" Tämän teorian mukaan on elämäni jo ollut helminauha!

_13 p. kesäk. 1886_.

Minä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja väärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu enimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti sivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun nähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.