Part 2

Tänään näyttää olevan osanani joutua sellaisiin aineisiin, joita mieluummin tahtoisin välttää, ja tuskin olin nämä sanat lausunut, ennen kuin tunsin, kuinka tulinen puna levisi poskilleni. Oli hänen onnensa, oi niin, se oli hänen onnensa, että hän tällä tärkeällä hetkellä ei hymyillyt jokapäiväisen tuttavallisesti, vaan aivan yksinkertaisesti sanoi:

"Olette oikeassa: 'Few men think, but all wilî have opinions'. Minun käsitykseni mukaan olisi kuitenkin oikeampaa jos sanottaisiin, että ainoastaan harvat ihmiset tuntevat; sillä kaunista ei löydetä mietiskelyllä, vaan se käsitetään yhteistunteella. Kun minä joku päivä sitten, paljon ennemmin kuin te, armollinen neitini, minut huomasitte, näin minkä vaikutuksen 'Vainajain saari' teihin teki, silloin vasta minäkin tunsin sen koko kauneuden. Sen takia olen teille kaksinkertaisessa velassa niin hyvin tästä onnesta kuin myöskin ennakkoluulottomuudesta ja suopeudesta, jolla te sulatitte minun vähemmän tavallisen puhuttelutapani. Te olette siten valmistanut minulle hauskan yllätyksen ja kaksinkertaisen yllätyksen sen takia että yllätyksen aiheuttajana oli nuori saksalainen neito."

Minä jäin hänelle vastauksen velkaa, sillä hän laski kätensä avatun pianon koskettimelle ja antoi aivan hiljaa äänen "soivien kallioiden" laululle, samalla kun hänen silmänsä tällä välin ihmeellisellä välkkeellä etsivät katsettani. Mutta katse ja sävel eivät tällä kerralla voineet minua kiinnittää, koska minulla ei ollut silmää eikä tunnetta muuhun kuin tuohon hienopiirteiseen, sirosormiseen ylhäiseen intelligenttiin käteen, käteen, joka ei ollut minulle vieras, jonka edessä minä jo niin monta hämyhetkeä olin istunut syventyneenä mietiskelyyn ja jonka omistajan minä niin usein olin toivonut näkeväni lihassa ja veressä. -- Ei, se ei ollut mikään harhanäky: harvinaisin oikuin oli luonto toistanut itsensä vuosituhansien jälkeen, oli vielä kerran luonut saman yhtä hienon kuin vahvankin ranteen, samat sormet, jotka kuvastivat sekä voimaa että pehmeyttä, ja vieläpä sen määräämättömän, yksilöllisen _jonkun_ joka näyttäytyy ainoastaan muodossa ja ryhdissä! Ja kun luonto on siten tehnyt käteen nähden, niin miksei sitten koko ihmiseen, silmiinkin, jotka ensi näkemällä minussa herättivät hämärän muiston älystä ja hienostuksesta, jotka molemmat painavat leimansa ulkonaisiin muotoihin. -- -- --

Suloinen väristys kulki lävitseni, salaman nopea aavistus, niinkuin seisoisin ennestään luotettavan, vanhan ystävän edessä ja samalla haavaa valtasi minut suurimman mieltymyksen ja syvimmän tuskan tunne, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut. Minä sain niin rajun väristyksen, että tuntui kuin kaikki kynttilät ja kaasuvalot olisivat äkkiä leimahtaneet yhdeksi valomereksi kohta taas sen jälkeen sammuakseen öiseksi pimeydeksi. Polveni vapisivat, huijenneet silmäni eivät nähneet mitään ja vaistomaisesti tapailin minä tukea. Silloin katosi tuo hullu kummittelu suoranaisen, todellisen tuskan takia, minkä tunsin kädessäni, joka oli joutunut pianon kannen väliin, jonka herra Morosoff samalla hetkellä laski kiinni.

Minä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti vastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan niin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta kättäni omassaan ja kuiskatessaan: "Oih että minä onneton tein teille pahaa, _minä teille_!"

Minä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään merkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei minua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se tuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran ja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä kerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä kärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle painuneilla silmillään synkännäköisenä minua.

"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi yhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että tapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta vielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos minä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän heittää tiellesi tumman varjon."

Hanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan taikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi rintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa hänelle, kuten tavallisesti.

Karttaa! -- voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta kohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe oikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille hengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän turmiollamme.

Kuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei tahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki hengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman lepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä... Kuinka kamalaa se onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan... Lieneeköhän tosi vanhojen puhe jumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka ovat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin raukeamista? -- -- --

_29 p. toukok._

Jo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä tumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse kuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti hänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin että hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa. Fenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach, kaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja suositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä ravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään silmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän hermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta kun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:

"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä Beethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan leipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi Chopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten oikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on vielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien uranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille tottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille urille kuin vanhat.

"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka punottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen _harmoniossa_ puunjuuren; lähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan, säveleen."

Oli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa lauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä, tuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin herra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa saivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa saada lähettää nähtäväkseni laulujansa.

"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini, laulavan niistä yhden tai toisen", sanoi hän ja hyvästeli hienolla tavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin kuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.

_30 p. toukok. 1886_.

Koko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen minulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne ovat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan jotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle täydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota tavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa, Turgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin härsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä kansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia ennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska sivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi kädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin rakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen, tarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa kaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa kestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.

Suo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus sinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä saarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain ymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti liioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka hirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole koskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää kumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on häämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä tervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen yleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä. Ainoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu Voldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin silmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta perintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja minkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä perinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin tutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. -- _Fi donc_ Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva ja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan hienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei siitä sen enempää.

Kuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja omituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa ovat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin kirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä. Lauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi "Kysymys".

"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen, alakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi, armollinen neitini", kirjoitti hän. "Elämässäni löytyy hiljaisia päiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti, vaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on nyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin luoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia ajatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua tyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi lakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden runkojen välitse."

Olen usean kerran soittanut itselleni tämän "kysymyksen" ja sen soinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti kiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen verkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa korvaani: "Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka, aijotko elämän ongelmaa selittää?"

Hämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä salongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin sydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen, mutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin tohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös, suljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet tietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua niin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin katseeni alas.

"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä kuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan ainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini, löydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä voi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.' Näettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän tunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle vieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen."

Minä ojensin hänelle käteni, muuta en voinut; mitä hän sanoi, oli niin surumielistä, ja tapa, jolla hän sen lausui oli samalla kertaa niin uljas ja vaatimaton. Ilta-auringon viimeinen loiste valahti hänen vaalean harmaalle tukalleen ja loi sille kultaisen heijastuksen; ei koskaan ole hän näyttänyt miehekkäämmältä eikä kauniimmalta kuin tällä hetkellä! Ja kuitenkaan minä en voi käsittää, kuinka mies antaa vaimonsa astua käsityspiireihin, joihin hän ei voi seurata häntä, ja rauhallisesti odottaa portilla, kunnes vaimo palaa hänen luokseen ja kotilieden ääreen, oltuaan seurustelussa jumalien ja henkien kanssa. Luisignan kreivi ei myöskään kyennyt sitä kestämään, vaan mursi turmiollisen luolan oven ja tuhosi siten taikakalun joka suojeli hänen onneansa. -- -- --

_8 p. kesäk. 1886_.

Vaikka minä eläisin sata vuotta, niin en kuitenkaan koskaan unhoittaisi tätä iltaa. Voldemar-setä oli erinomaisella tuulella tullessaan salonkiin teetä juomaan; kohta tuli myöskin herra Morosoff, ainoastaan tohtori Lehdéniä saatiin vielä odottaa. Viime päivien ukkosilma oli tehnyt lopun sietämättömästä kuumuudesta. Avatuista parvekkeen ovista leyhähteli sisään raikas iltatuuli, mutta toisinaan leyhähteli niin viileästi että meidän täytyi ovet sulkea. Tunsi itsensä kuin vapautuneeksi jostain kuormasta ja jälleen voitiin ajatella ja puhella pitkän paussin jälkeen. Voldemar-setä oli kysynyt herra Morosoffilta hänen suunnitelmiaan ja tämä oli vastannut hänelle, että jos hän voi haluansa seurata, niin viettäisi hän syksyn ja talven Roomassa.

"Silloin kyllä vetää halunne teitä Lisztin luo", tokasin minä.

Hän katsoi minua hymyillen. "Aivan varmasti ilostuisin nähdessäni jälleen vanhan opettajani, mutta se ei matkaani määrää. Aina nuoruusvuosiltani saakka olen sydämessäni kätkenyt hehkuvan halun Italiaan ja en voi kuulla Rooman nimeä tuntematta tuskaista tunnetta, joka muistuttaa koti-ikävää; siellä olenkin jo kuin kotonani sillä tunnen jokaisen kadun, jokaisen torin, niin, voisinpa rohkeasti väittää, jokaisen katsomista ansaitsevan raunion."

"Jos olette valmistautunut niin perinpohjaisiin tutkimuksiin, tulee matkastanne olemaan teille todellista hyötyä", huomautti Liina-täti pauhuintoisesti kutoessaan ahkerasti valkoista sukkaansa -- se onneton olento käyttää aina valkosia sukkia.

Musiikkimies ei ollut huomaavinansakaan hänen kasvatusopillista esitystään vaan katsoi edelleen ulos, kuten se, joka on ajatuksineen kaukana poissa, ja lausui sitten hiljaa, melkein epäröiden:

"Ellei se olisi niin hullu ja järjetön päähänpisto, jota tuskin uskaltaa ymmärtäväisille ihmisille ilmaistakaan, niin sanoisin, että olen jo kerran ennenkin ollut tällä taivaankappaleella ja silloin keisariaikuisena roomalaisena ja että minulla on siitä hämärä muisto ja ainainen halu vanhaan kotiin."

Oli hyvä, ettei kukaan tällä hetkellä kiinnittänyt minuun huomiotaan sillä minä olin varmasti kalmankalpea ja näytin kai aivan riutuneelta. "Käsi, käsi Pompeijista", kuului ääni sisässäni silmät seljällään tuijottaessani taiteilijan kaunista, elinvoimaista kättä, joka nyt näytti kaamealta tuolin kaiteen punaista samettia vastaan. Voldemar-setä sitä vastoin tyynesti alkoi:

"Minkä takia te sanotte järjettömäksi sitä uskoa, joka on peräisin ihmissuvun vanhemmilta ajoilta ja alati ollut levinneenä useiden maan asukasten keskuuteen, niin, oikeastaan kuulunut kaikkiin uskontoihin paitsi juutalaiseen ja siitä lähteneisiin. Buddhalaisuus on muodostanut tätä uskoa huolellisimmin ja tavalla, joka on osunut totuutta lähimmäs, se kun ei opeta metafysiikkaa, sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliselle pohjalle perustuvaa takaperoissyntyoppia s.t.s. uudestasyntymistä. Tämän opin tunnustajat eivät odota jälleen näkemistä toisessa maailmassa, pikemmin tapahtuu jälleen näkeminen jo nyt, joskin tuntemattomana. Se supistuu kuitenkin sen suhteen unen tapaiseen aavistukseen, hämärään, varjontapaiseen muistoon. Ainoastaan Buddha itse tekee poikkeuksen, hänellä yksin on kyky muistaa sekä omansa että toisten syntymiset. Takaperoissyntyoppia uskoivat myöskin egyptiläiset ja Platon ja Pytagoras saivat heiltä oppinsa. Sama oppi oli johtolankana kreikkalaisten salaopissa ja niin hyvin eddaaneilla kuin druiideilla löydämme sen uskonnon perustana, niin, vieläpä voimme sitä huomata neekerikansoillakin. Uskossa metafysiikkaan -- sillä rahvaalle saarnattiin oppia tässä muodossa, koska se oli helpommin käsitettävää kuin vaikea takaperoissyntyoppiteoria -- on jokaiselle ihmiselle, joka sitä ennakkoluulottomasti harkitsee, jotain erinomaisen vakuuttavaa ja selvää.

"Sanoohan itse epäilijä Humekin: 'metafysiikka on ainoa järjestelmä sitä lajia, jolle filosofia voi kallistaa korvansa', ja Lessing levittää aivan ilmeisesti samaa oppia 'Ihmissuvun kasvatus'nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä, sanoessaan: 'Samaa rataa, jota ihmissuku kulkee täydellisyyteensä, täytyy jokaisen yksilön ennemmin tai myöhemmin olla ennen läpi kulkenut. Miksi ei jokainen ihminen olisi ollut muuta kuin yhden ainoan kerran täällä tässä maailmassa, miksi en minä tulisi jälleen niin usein kuin on minun vallassani voittaakseni uusia tietoja ja taitoja. Otanko minä mukaani kerta kaikkiaan niin paljon, ettei maksaisi vaivaa uudelleen tulla?'"

Luonnollisesti olen minä nyt kirjottanut lainauksen Lessingistäni, mutta silloin heti kysyin Voldemar-sedältä pakoitetulla, väräjävällä äänellä:

"Otaksuuko Lessing meillä olevan jälellä muiston olemisemme aikaisemmista jaksoista?"

Hän hymyili hyväntahtoisesti, kuten ainoastaan hän voi hymyillä. "Ei, pieni tiedonhaluinen Ernani, hän luulee päinvastoin, että muisto edellisestä olosta tekisi meidät kelpaamattomaksi nykyiseen." Setä jatkoi senjälkeen puhuen vielä enemmän kuolonunen tuottamasta virkistyksestä ja uudesta tietoisuudesta, mutta aivo-parkani, joita tähän saakka olen pitänyt selvinä ja hyvin kouluuntuneina, kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä enkä voinut seurata näitä vaikeita selittelyjä ja kysymyksiä. Vasta silloin jaksoin seurata kun herra Morosoff alkoi puhua:

"Mutta tästä puhuessa, ette saa unhoittaa erästä suurinta profeettaanne, sillä runoilijathan ovat tietäjiä." Luodessaan minuun tummat silmänsä, joiden kimmellys näytti tänään olevan verhottu, jatkoi hän: "Goethe kirjoitti kerran rouva Steinille: 'Kuinka hyvä onkaan, että ihminen kuolee haihduttaakseen ainoastaan vaikutelmia ja palatakseen jälleen puhdistuneena'."

Jos minä olen koskaan aavistanut jotain salaperäistä, ihmeellistä yhteyttä tuntemattomien voimien kanssa, jos koskaan elämässäni joku henkimaailmallinen ilmestys on minulle näyttäytynyt ja vallannut voimani ja tehnyt minusta voimakkaamman vallanalaisen tahdottoman orjan, niin oli se nyt tässä silmänräpäyksessä, istuessani liikkumatonna silmä silmää vasten tuon vieraan miehen kanssa. Kykenemättömänä tekemään yhtä ainoaakaan liikettä, en edes katsettani kääntämään, tunsin sellaisen tunteen, kuin koko tietoisuuteni olisi minut jättänyt ja sukeltaisi alas lotuskukan tavalla, joka yöksi painautuu alas virtaan. Minusta tuntui kuin tätä harvinaista tilaa olisi kestänyt kauvan, hyvin kauvan; sitä enemmän minä ihmettelin kun äkkiä huomasin olevani kynnyksellä herra Morosoffin edessä, joka aivan rauhallisesti keskusteli setäni kanssa, Liina-tädin yhtämittaa kutoessa valkoista sukkaansa. Katsoin kelloa, joka silloin löi yhdeksää, kun venäläinen taiteilija kertasi Goethen sanoja, nyt se oli kolme minuuttia yli. Ja kuitenkin tiesin, että minä sillä välin olin nähnyt pitkän, levottoman unen, unelman täynnä kirjavia, vaihtelevia kuvia, joista en ainoaakaan voinut säilyttää ja jotka siitä huolimatta jättivät sieluuni omituisen uupumuksen. Emmekö kenties elä uneksuessamme ja uneksu eläessämme?

Harvoin olen niin sydämestäni iloinnut tohtori Lehdénin tulolle, kuin nyt hänen avatessaan oven tällä tärkeällä hetkellä. Tuntuu aina kuin hänen mukanaan tunkeutuisi huoneeseen raitis ilmavirta ja kirkas auringonsäde. Sitä suuremmalta tuntui minusta pettymys, kun myöskin hän näytti tavattoman totiselta ja ilmeisesti jonkun näkymättömän painostuksen alaiselta, jota hän ei kyennyt päältään pois pudistamaan. Tätä ei edes Liina-tätikään ollut huomaamatta, ja ojentaessaan hänelle teekuppia otti hän härkää sarvista ja sanoi:

"Näkyy ulkomuodostanne, herra tohtori, että teillä on tänään ollut onneton sairastapaus."

Hän ravisti kieltävästi päätään ja leikki lepotuolin tupsulla, jonka melkein säännöllisesti siirrän häntä lähemmäs, silloin kun hän on pitemmän hetken luonamme, koska hänellä aina täytyy olla jotain käsissään leikitelläkseen.

"Ei, armollinen rouvani, ammatillani ei ole mitään tekemistä alakuloisuuteni kanssa." Ja kääntyen Voldemar-setään sanoi hän: "Olen juuri äsken saanut tiedon että serkkuni Hugo Lehdén on ampunut itsensä erään synkkämielisyyskohtauksensa aikana."

Meistä ei kukaan voinut pidättää tuntemaamme osanoton ja kauhun huudahdusta, kuultuamme, että niin kyvykkään ihmisen elämä oli saanut sellaisen lopun. Siitä ei ole montakaan kuukautta, kun juttelin muutamia miellyttäviä ja virkistäviä hetkiä tuon nuoren muinaistutkijan kanssa, jolla oli niin kirkkaat, arvostelevat silmät ja niin elävä ja henkevä keskustelutaito.

"Eikö tässäkin tapauksessa voida kysyä: _oú est la femme_?" huomautti Voldemar-setä. Sitä ei kuitenkaan tohtori Lehdén uskonut, vaan hän mieluummin uskoi surullisen päätöksen johtuneen puhtaasti ruumiillisista syistä.

"Siinä kuulee taas lääkärin esiintyvän", huudahti herra Morosoff innokkaana. "Osatakseen oikein tuomita sellaista tekoa, täytyy olla tarkoin tutkinut itsensämurhaajan salaisuuksia, ajatuksia, tunteita, suruja, sanalla sanoen sisäistä, eikä ulkonaista, yhtenäisyyttä siten päätetyssä kärsimyshistoriassa; mutta sellainen on mahdollista kaikkein harvinaisimmissa tapauksissa. Yleensä tahdon heti tunnustaa maata ja sanoa, että olen samassa käsityksessä muinaisaikaisten kanssa ja pidän itsemurhaa, jota nykyaika ei hyväksy, monessa tapauksessa yksilön oikeutena ja velvollisuutena, en rikoksena. Jos kävisi, kuten minä tahtoisin, niin meillä olisi niin hyvin Eurotasvirta niille lapsille, jotka jo syntyissään ovat heikkoja ja kivuloisia, kuin myöskin myrkkyjuoma, jonka viranomaiset Massiliassa ja Ceossaarella ojensivat niille, jotka voivat esittää perustellut syyt elämänsä katkasemiseen."

"Molempia mainittuja yltiöpäisiä lääkkeitä vastaan väittämään velvoittaa minua jo itsensäsäilytysvaistokin", huomautti tohtori Lehdén kuivasti, "sillä sekä Eurotas että myrkkymalja tekisivät sekä lääkkeet että lääkärit jotenkin ylenpalttisiksi."

Liina-täti ei voinut hillitä kuohuuntuneita tunteitaan, vaan sanoi, että täytyi pitää Jumalan suomaa elämää pyhänä ja jos se ennen aikaansa lopetettaisiin, niin näytettäisiin siten sekä omaa kelvottomuuttaan että raukkamaisuuttaan, hän oli lyhyesti sanoen kiivas kuin zelootti, joka hän oikeastaan onkin huolimatta kaikista hameistaan. Voldemar-setä katsoi tätiä hyväntahtoisella, osanottavalla kasvojen ilmeellään, joka, silloin kun se kohdistuu minuun, ei ole koskaan herättämättä kainouttani ja liikutustani, mutta vasta kun täti oli lopettanut sanoi hän: