Part 1

HAUDAN PARTAALLA

Palkittu romaani

Kirj.

E. JUNCKER [Elisa Schmieden]

Suomentanut Yrjö Heilala

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

_Berlin 25 p. toukok. 1886_.

Tänään olen minä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja holhoojani juhlallisten selitysten mukaan samalla tullut käteni ja omaisuuteni herraksi. Minä en tiennyt olevani niin rikas, ja minä kasvoin omissa silmissäni Voldemar-sedän lukiessa luetteloa kiinnityksistäni ja osakkeistani, mutta enimmän riemastutti minua se tosiasia, että minä täst'edes voisin ilman mitään silmälläpitoa kuluttaa kymmenen tuhatta markkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti lisätä pääomaan. Siihen olen täysin tyytyväinen, kunhan vain minua ei estetä oman pääni mukaan lennättämästä niitä kymmentä tuhatta jokaiselle ilman suunnalle.

Tänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty kukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain, lähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén. Yleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin arvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen reipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein itsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein miellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele minua rahojeni vuoksi tai ainoastaan _pour mes beaux yeux_, ainoa, jonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin kertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja jonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.

"Armollinen neitini", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, "näin unta, että te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa. Tämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin ihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa epämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua ällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:

"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä Arkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne, armollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni syntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?"

Minun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa takia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin silmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla hetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin keskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori "havaintotieteilijä", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he eivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä kuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran keskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun täytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti suureksi harmikseni laulaakin.

Oi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut joka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein kaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni kasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että kuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat kertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin hyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin korkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun ääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja tunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin -- ja kohta sen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni tulvi.

"Tänään olette vienyt itseltänne voiton -- on väärin ihmiskuntaa kohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi." Tällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin minulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä seurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo paljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin annan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle äänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään koskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää omituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään. Olla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat vaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni hajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.

Edessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista miehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä särkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä suloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan ja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan museoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden onnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka usein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella käsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän intelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa mukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen luonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin aivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! -- Kädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on fyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on 'Jumalan käsi'."

Mutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt, sanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain valokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä voin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin voimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka ilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä kuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle, joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet julma kohtalo.

Tohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on kulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen, niin sanoakseni.

Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku lyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!

On kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää. Ensinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi, josko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?

Mutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi, että sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni kanssa!

_26 p. toukok. 1886_.

Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa lähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi olevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän nyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei hänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa, että kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja että hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään. Sen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain taulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean, syvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!

Tästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja puin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin kymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin päähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni, heitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani ja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.

Berlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa, poimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja ihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan nähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.

Tultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme määräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin edessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen pehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En kuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan ainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut. Valdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi erään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan vuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän hyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin kulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta risteili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein tyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja käsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan mietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan, itseni ja elämän pienine pyyteineen. -- -- --

Se oli Böcklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo ihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai sieluni tärisemään suloisella kaihollaan.

[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen tauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on oikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat enemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]

Keskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin tulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea synkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli ei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn harmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.

Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli kumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla hän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois vetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle saarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin hankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.

Aivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini liikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin suuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin miehen kasvoja.

"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta", sanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin ihmeellisesti. "Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi irtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen, tämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen vihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui kalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun."

"Muistatteko säveltä", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen alaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli nuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.

Hän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti muutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle kumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.

"Tässä on soivain kallioiden sävel", sanoi hän, "säilyttäkää se, jos armollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva yhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki."

Ennen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa kiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka kirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi. Minä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen vartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti häntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta silloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli minulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun säveleen.

Se oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän päivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään voinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani soitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen silmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten olisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka puhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät kallioseinät heti muuttuivat "soiviksi kallioiksi"?

_28 p. toukok. puoliyön jälkeen_.

Nyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa tästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan Berlinimme yllä.

Meidät oli kutsuttu suuriin kesteihin Seegersille. Minulla oli ylläni uusi pitsipukuni ja sen somisteeksi tuoreita ruusuja tukassa ja rinnassa. Luonnollisesti täytyi minun Liina-tädin kanssa kestää salainen kamppailu, joka oli peitetty sokerimakeiden sanojen taakse, sillä hän piti pukuani nuorelle tytölle liian huomiotaherättävän upeana. Tuo tarkoin harkittu, yksinkertainen, etten sanoisi vanhanaikainen tapa, joten hän itse itsensä pukee, on paljon huomiota herättävämpi; ja että hän sileällä, suoralla jakauksellaan ja suloisella, alistuvalla hymyllään ja viehkeästi juoksevalla puheellaan poikkeaa meidän ajastamme, on kyllä aivan paikallaan ja tuntuu tarkoin harkitulta. --

Tämän väittelyn jälkeen, joka ei jättänyt mitään jälkeä sedän järkähtämättömän rauhalliseen luonteeseen, lähdimme lopultakin kutsuihin; mutta vaikka jo oli jotenkin myöhänen ilta, eivät kuitenkaan kaikki olleet vielä tulleet.

Tohtori Lehdén oli ensimäisiä, jotka minua tervehtivät.

"Armollinen neitini", sanoi hän, "antakaa minun olla joku minuutti läheisyydessänne, ja minä vakuutan olevani kiitollinen, minä en puhu miss Grant'in pitkistä hansikkaista, enkä Eberlein'in mainiosta paimenpojasta tai elämän suruista ja vastuksista. Kaikki nämä ovat puheenaiheina ja antavat kielille tointa. -- Kunhan ei vain olisi niin hävyttömän kuuma; on kuin meillä olisi mätäkuu ennen aikaansa. Mitä armollinen neitini niin etsien katselee?"

"Minä haen raitista ilmaa", vastasin ja raivasin itselleni tien avoimelle lasiovelle ja astuin parvekkeelle. "Tulen aivan sekasin päästäni tässä ilmakehässä, ja tahdon myöskin kadottaa emäntämme näköpiiristä, jotta hän ei voi pakoittaa minua laulamaan."

"Se olisi vahinko", sanoi kelpo tohtorini joka seurasi minua ulos, "minä olen hartaasti toivonut saavani kuulla joitakin teidän laulujanne."

"Menkää tiehenne; tehän olette raakalainen, kun on kysymys musiikista", huudahdin minä nauraen ja kumarruin parvekkeen kaidepuun yli. Stüler-katu oli äänetönnä ja ainoastaan heikosti kuului kaukainen kaupunki-elämän häly. Tähdekäs yötaivas kaareutui tumman sinisenä hiljaa suhisevien puunlatvojen yllä ja etelätuuli kantoi meille syreenin tuoksua varmana kevätsanomana.

Tohtori Lehdén puhui minulle innostuneena, mutta koskiko se illan ihanuutta tai minun ääntäni, sitä en tiedä, sillä salongista kuului samassa hetkessä g-dur-akkordi, millä Beethovenin verraton g-dur konsertti alkaa. Kuin sähköitettynä kuuntelin sitä, kosketin tohtorin käsivartta viuhkallani saadakseni hänen olemaan hiljaa ja annoin sieluni kylpeä kristallikirkkaissa ääniaalloissa, puhtaammissa, jotka koskaan ovat virranneet säveltäjän sielusta. Ei koskaan ole mestari Beethoven tuntunut minusta niin yksinkertaiselta ja samalla kertaa niin valtavan suurelta kuin tänä unhoitumattomana iltana. Mutta minkä tulkitsian oli hän löytänytkään tuossa tuntemattomassa taiteilijassa, jonka innostuneissa käsissä säveltäjän hienoimmat kukat kehittyivät täyteen kukoistukseensa ja sulouteensa. Minä olin vaipunut tuolille ja kun "_tasaisesti_" seurasi _allegro ma non troppo_, tunsin ainoastaan, kuinka sieluni, toisin kuin koskaan ennen, levitti siipensä ja seurasi etevämpää johdattajaansa, joka nousi sen kanssa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Vasta nyt ymmärsin minä sen kromaattis-intohimoisen elementin, joka "tasaisesti"-tahdin lopussa sukeltautuu uudelleen esille, kuten elosalama edellisestä tahdista sammuakseen hiljalleen sen jälkeen "tasaisesti"-tahdin suloisiin sointuihin ja en koskaan, ei, en koskaan eläissäni ole kokenut sellaista tunnetta kun silloin, kun lopuksi _fis_ viimeisen kerran soi niin ihmeellisen kaihoisasti, ennen kuin se kirkkaasti ja puhtaasti kohosi _e-mol-akkord'iin_. -- -- --

Kuin unissakävijä olin minä asettunut ovelle ja väijyin soittajaa, jonka ympärille kerääntyivät ihmetellen kaikki ne seurasta, jotka ymmärsivät musiikkia ja minä vavahdin kuin todellisen onnen lävistämänä, kun havaitsin hänet samaksi soreaksi, ulkolaiseksi henkilöksi, jonka olin tavannut "Vainajain saaren" edessä.

"Kuka on tuo nuori mies", kysyin tohtori Lehdéniltä samalla kun katselin taiteilijaa, "ja mistä johtuu, ettei yhtä ainoaa kertaa koko talvikautena ole kuultu tuollaista taiteilijaa."

"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven Parisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana", vastasi vaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.

"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori", sanoin hymyillen, "että te olette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin, silli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja olisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista olisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut, näen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin vieraasta."

Hetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan, mutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:

"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa tietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa tarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni lääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä käynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen kasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään 'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas säveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä kantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja käyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti, etten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin yhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin myötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy herättää."

Minä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään olevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni kieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:

"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että äitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat heikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti neuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf tai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin sytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian rasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin."

Minä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa, jolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä, suorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän ammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle taiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa koski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti iloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja esitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle täydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden kesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme "Vainajain saaren" edessä. Me keskustelimme _g-dur_ konsertista, johon hän, kuten hän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen erityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui ainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:

"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että toivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla."

"Oi, ei, ei", vastasin minä kiivaasti, "niin monelle ihmiselle en voi laulaa."

Myötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.

"Sen hyvin uskon", sanoi hän, "sillä se ei käy paremmin minullakaan. Minä voin soittaa hyvin, se tahtoo sanoa, että sieluni on mukana, ainoastaan silloin, kun vain aniharvoja ihmisiä on läsnä."

"Ja kuitenkin on soittonne tänään ollut kerrassaan valtavaa", huudahdin.

"Sitä se ei kuitenkaan ollut näille ihmisille", vastasi hän, liikauttaen päätään melkein halveksuvasti. "Konserttia antaessani haihdutan minä mielestäni pois yleisön ja ajattelen ainoastaan harvoja ystäviäni. Tänään olen soittanut ainoastaan yhdelle ainoalle ihmiselle."

Hänen sanansa tekivät minuun surullisen vaikutuksen, tuntui kuin minulla ei olisi ollut mitään oikeutta äskeiseen nautintooni, mutta ennenkuin minä ehdin heittäytyä siihen ajatukseen, jatkoi hän:

"He kuulevat tosin itse säveleen, mutta säveleen runous jää kuitenkin heille salaisuudeksi."

"Mutta niinhän se on jokaisessa taidelajissa", huudahdin minä kiihkeästi. "Ne silmät, jotka osaavat eroittaa jalon epäjalosta, ovat harvinaisia. Vasta tänään olen minä saanut kuulla, että Böcklinin 'Vainajain saari' on epäonnistunut värikokeilu."