Chapter 2

AGNES (_syrjään_). Olipa siinä kerrakseen! (_Ääneen._) No, »lopussa kiitos seisoo».

SIIRI. Mutta kuinka hajamielinen minä olenkin! Tässä minä istun ja jaarituksillani aivan väsytän sinut.

AGNES. Päinvastoin! En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin virkeäksi.

SIIRI. Voi, voi sitä Tuurea!

AGNES. Mitä pahaa hän on tehnyt?

SIIRI. Oo, hän lupasi tulla kotiin puolen tunnin perästä ja nyt hän on ollut poissa jo kokonaisen tunnin.

AGNES. Se on anteeksi antamatonta.

SIIRI. Ajatteles, jos hän on saanut esteen eikä lainkaan tapaisi sinua! Minun pitää lähettää häntä hakemaan. Suo anteeksi silmänräpäys. (_Kiiruhtaa vasemmalle._)

AGNES (_yksin_). Nyt minulle on asia jo jokseenkin selvillä. Aivan niinkuin taulu, jonka äsken näin Ateneumin kokoelmissa. Tyttö oli viskannut kukkaisketjun pojan kaulaan ja molemmat juoksivat alas mäenrinnettä, jonka juurella turmio oli väijymässä. _Poika_ kalpeana ja epäröiden, sillä hänen avoimet silmänsä näkivät vaaran; _tyttö_ hymyilevänä, hurmaantuneena -- ja sokeana, sillä ymmärtämätön käsi oli painanut kukkaisseppeleen hänen silmilleen. Hyvin ajateltu kuva, mutta kaikeksi onneksi voidaan muutamat saada pysäytetyksi puolitiessä. On kylliksi, että -- -- No, se ei kuulu tähän.

SIIRI (_vasemmalta_). Kas niin, no, nyt hän on täällä muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Konttori on tässä aivan vieressä, ja sitten syömme maailman ihanimman illallisen. Sinä olet kai edelleen ihastunut munkkeihin?

AGNES. Kyllä, _sille_ rakkaudelle olen minä pysynyt uskollisena.

SIIRI. Oikein pyöreihin ja hyvin pullistuneihin.

AGNES. Niin, sitähän on kaikkina aikoina pidetty oikeitten munkkien varmana tuntomerkkinä. -- Mutta mitä sinä sanoisit, Siiri, jos minä olisin tullut tänne puhumaan sinulle hiukan järkeä?

SIIRI (_pelästyneenä_). Ei, armas Agnes, sitä en voi uskoa.

AGNES. Sinä et ehkä pidä järki-saarnoista?

SIIRI. En, minä inhoan niitä! Heti kun olimme menneet naimisiin, piti Tuurenkin »puhua järkeä», herra paratkoon. Mutta minä kyllä pian vieroitin hänet siitä viasta.

AGNES. Kuinka sinä menettelit?

SIIRI. Joko tein minä näin (_panee sormet korviinsa_) taikka suutelin häntä joka toisen sanan jälkeen, kunnes hän unohti kaikki tyyni.

AGNES. Mutta kun et sinä voi lahjoa minua samalla tavalla, niin -- --

SIIRI (_kuuntelee_). Vaiti! Minä luulen, että Liisa tulee takaisin! Minä juoksen vain kuulemaan, onko hän tavannut Tuurea. (_Heittää lentomuiskun ja juoksee vasemmalle._)

AGNES. Toruako _häntä_! Olisipa siinäkin järkeä. Pitäähän pallon lentää sinne, mihin se on viskattu. Mutta mitä nyt? (_Painaa kätensä sydäntänsä vasten_). Vieläkin uusi kohtaus. Sepä käy nopeasti. No, ainakin yhden hyvän työn jätän minä jälkeeni. Siiri on pelastettava -- ja pelastaa hänet täytyy, kahdessakin suhteessa.

SIIRI (_ajatuksiinsa vaipuneena vasemmalta_). Hän ei ole lainkaan käynyt konttorissa. Mitähän se merkitsee? -- Mutta, Agnes, mikä sinun on?

AGNES. Miksikä sitä kysyt?

SIIRI. Sinähän olet kalmankalpea!

AGNES. Ei mitään mainittavaa. Ollakseni oikein »comme il faut», olen viime aikoina saanut huonon sydämen. Olla aivan sydämetön olisi kyllä kaikkein uudenaikaisinta.

SIIRI. Sinä lasket niin kummallista leikkiä.

AGNES. Niinkö? Silloinhan minusta voi tulla nykyaikainen humoristi milloin tahansa. Kas niin, lapsukainen, älä ole niin peloissasi. Muutaman minuutin perästä on taas kaikki hyvin -- --

SIIRI. Ehkä tahdot levähtää hiukan minun huoneessani?

AGNES. Miksikä ei. Tuure on tottunut punaisiin poskiin ja hymyileviin silmiin. (_Siiri avaa oven oikealle._) Älä tule mukaan, Siiri hyvä. Minä tahdon olla hetkisen aivan yksin. (_Menee oikealle._)

SIIRI. Kuinka hän on käynyt kummalliseksi! Agnes parka! Sairas ja ehkä vielä onneton. (_Panee koneellisesti hatun päähänsä ja peilailee._) Lappalaiskoiran häntä! Ei, se oli kumminkin kaikista hulluinta. (_Ajatuksiinsa vaipuneena._) Mamma sanoi aina, että Agnes sai niin erinomaisen miehen. Mutta _minusta_ hän oli vanha, lihava ja kamalan ruma. (_Peilailee._) Jos nostaisin sulkatöyhtöä vähän ylemmäksi, vain hiukkasen. (_Kärsimättömänä._) Mutta mitä tekee Tuure, kun ei tule! (_Kello soi._) Se on hän. (_Piilottautuu oven taakse._)

NELJÄS KOHTAUS.

SIIRI ja TUURE.

SIIRI (_Tuuren avatessa ovea_). Tui, tui!

TUURE. Kas vain, pikku kiemailijaa. Yhä hattu päässä. Onko hänen armonsa keikaillut omalle kuvalleen yli tunnin ajan?

SIIRI. Eipä suinkaan! (_Ottaa hatun pois._) Täällä on tapahtunut _suuria_ asioita sinun poissa ollessasi.

TUURE. Suuria asioita! Sepä ei ole vähän.

SIIRI. _Suuria asioita_, ei mitään _pikku asioita_. Niin olisi sinun pitänyt sanoa. Agnes Löwensköld on muuten täällä.

TUURE. Älä, mitä sinä sanot! No, onpa hauskaa kerran tutustua siihen kauneuden ja neron ihmeeseen -- --

SIIRI. Älä puhu niin kovaa! Hän on tuolla minun huoneessani.

TUURE. Ai, peijakas!

SIIRI. Hän ei voi oikein hyvin.

TUURE. Eihän se vain ole mitään vakavaa, toivon minä.

SIIRI (_kurottaa päätään ja kuiskaa Tuuren korvaan_). Minä luulen, että hän on avioliitossaan onneton.

TUURE. Sehän on kylläkin vakavaa.

SIIRI. Niin, mutta _minäpä_ en joutunut onnettomaksi. Mutta tulehan tänne istumaan. -- No, ei niin likelle. Agnes voi tulla. Miksikä sinä viivyit niin kauan?

TUURE. Minä sain aivan odottamatta työtä --

SIIRI (_leikillisesti_). Konttorissa ehkä?

TUURE. Niin, -- niin -- tietysti konttorissa.

SIIRI. Tuure!

TUURE. Mitä niin? Sinähän aivan --

SIIRI. Sinä narraat!

TUURE. Narraanko minä?

SIIRI. Niin, minä lähetin äsken kysymään sinua ja silloin vastasi Lind, että sinä et ollut koko iltana käynyt konttorissa.

TUURE (_nousee_). Siitä kai Lind vähän tietää. Muuten viivyin minä siellä vain pikkusen ajan, sen verran vain, että otin rahat.

SIIRI. Ja äsken sinä sanoit, että sait odottamatta työtä!

TUURE. Aikooko kultu ruveta kiristämään tunnustuksia. No niin, jos nyt siis tekisin synnintunnustuksen: minä kävin Knuutin luona pyytämässä häneltä vähän -- apua.

SIIRI. Kirjainpäätökseen, arvaan minä.

TUURE. Juuri niin! Totisesti, eikös vain pikku vaimoseni rupea jo olemaan perehtynyt kauppatermeihin.

SIIRI (_synkästi_). Niin, ainakin _kirjainpäätökseen_.

TUURE. Se onkin kaikista vaikein.

SIIRI. Ja kaikista ikävin.

TUURE (_istuu uudestaan Siirin viereen_). Ei mutta katsos vain lapsosen suuta! Sulkee lehtensä kuin orjantappura sadesäällä.

SIIRI. Sinulla on varmasti runollisia taipumuksia, Tuure.

TUURE. Oliko tuo orjantappura-vertaus sitten niin kovin runollista, mitä?

SIIRI. Oikeastaan oli vahinko, että hylkäsit lukusi.

TUURE. Voinhan minä ruveta kansankirjailijaksi. Kunnollinen kansankirjailija ei varmaankaan voisi olla herättämättä huomiota.

SIIRI. Oo, eipä sen puolesta. Mutta »tohtorinna» kuuluu sentään koko joukon paremmalta kuin kasöörin rouva. (_Huokaisten._) Agnesta kutsutaan »hänen armokseen».

TUURE. Mahdollista kyllä. Mutta olisipa meillä ollut odottamista.

SIIRI (_ilostuen_). Niin, sinä olet oikeassa. Ja sitä en minä varmaankaan olisi kestänyt.

TUURE. Mutta minä olisin.

SIIRI. Älä kiusaa minua, Tuure.

TUURE. Ja jos se ei olisi tapahtunut _sinun_ tähtesi, niin --

SIIRI (_itku kurkussa_). _Minun_ tähteni! Ett'es häpee, Tuure!

TUURE. No, olisiko sitten parempi, jos se olisi tapahtunut jonkun toisen tähden?

SIIRI. Ei, Tuure, nyt -- --

TUURE. Nyt sinä olet mielelläsi kasöörin rouva, niinkö?

SIIRI. Minun kai täytyy, rauhan vuoksi.

TUURE. No, nyt sinä olet kiltti tyttö. Sotakulut maksan minä jalomielisesti kyllä itse. Mitä se tuo ihanuus taas maksoikaan? (_Osottaa hattua._)

SIIRI. Ainoastaan 38 markkaa.

TUURE. Ole hyvä! (_Antaa Siirille seteleitä, jolloin hänen lompakostaan putoaa pieni paperilappu._) Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, -- neljäkymmentä.

SIIRI. Ja _viisikymmentä_.

TUURE. Vai niin -- viisikymmentä. (_Antaa vielä yhden setelin._) Sinusta pitäisi tehdä valtiovarain päällikkö, Siiri.

SIIRI. Kuinka niin?

TUURE. Sillä sinä hoidat »sisäistä taloutta» tavalla, joka tekisi sinun nimesi kuolemattomaksi.

LIISA (_vasemmalta_). Tässä on kirje kasöörille.

SIIRI. Anna tänne. (_Liisa antaa kirjeen, jota Siiri uteliaasti tarkastelee, ja poistuu vasemmalle._) Kas tässä, Tuure. (_Tuuren luettua kirjeen._) Mikä kirje se on.

TUURE (_hätääntyneenä_). Se on asioimiskirje.

SIIRI. Naisen käsialalla?

AGNES (_näkyy oikeanpuoleisessa ovessa, mutta vetäytyy takaisin._)

TUURE. Niin, olkoon sitten nais-asioimiskirje.

SIIRI. Mutta kuoren nurkassa oli »yksityinen».

TUURE (_harmistuneena_). No, silloin se on yksityinen nais-asioimiskirje. Kas niin, oletko nyt tyydytetty?

SIIRI. Siiri tahtoo lukea sen.

TUURE. Sitä sinä et saa.

SIIRI. Enkö saa? Sinulla on siis salaisuuksia?

TUURE. No niin, kuten tahdot. Voihan olla mahdollista.

SIIRI. Salaisuuksia, _sinulla_! Ja äsken tyrkkäsit sinä minut luotasi, ja sitten -- kaikki muu -- --. Ei, se ei voi olla mahdollista.

TUURE. Kas niin, Siiri. Älä nyt tee kärpäsestä härkää.

SIIRI. Kärpäsestä, niin kai. Sinä vain pelottelit kultuasi niinkuin niin monasti ennen. Saanhan minä lukea kirjeen?

TUURE. Et. (_Itsekseen._) Minä en voi.

SIIRI. Sen sisältö tuottaisi ehkä minulle surua?

TUURE. Juuri niin, aivan liian suurta surua, pelkään minä.

SIIRI (_huokaisee syvään_). Vai niin. Tahdotko vastata minulle erääseen kysymykseen, Tuure?

TUURE. Vaikka sataan. Mutta älä tuijota minuun noin jäykästi ja hurjasti, lapsukainen. Se kiusaa minua.

SIIRI. Olitko konttorissa tänä iltana?

TUURE. No niin: en.

SIIRI. Ja missä sinä olit?

TUURE. Minä en _voi_ enkä tahdo sanoa.

SIIRI (_kylmästi_). Vai niin.

TUURE. En, koska minä siten paljastaisin itsestäni anteeksiantamattoman heikkouden. Mutta, Siiri, mikä sinun on? (_Äkkiä._) Onko mahdollista, että sinä voit luulla -- -- epäillä _minua_?

SIIRI. Ei, minä en epäile enään. (_Intohimoisesti._) Tuure, sinä olet pettänyt minua!

TUURE. _Minä!_ Minä, joka rakastan sinua niin äärettömästi, että minä suojatakseni sinut surulta voisin pantata oman sieluni. Ainakin minusta nyt siltä tuntuu.

SIIRI. Nyt minä ymmärrän kaikki. Sinun hajamielisyytesi, sinun kylmyytesi, sinun -- -- Ja väsyttyäsi leikkikaluusi, miksi et voinut erota hänestä?

TUURE. Mutta tämähän on aivan kuulumatonta lapsellisuutta.

SIIRI. Niin, kuulumatonta lapsellisuutta. Tuure raukka, ja minä onneton -- --!

TUURE. No mutta, kuulehan nyt!

SIIRI. Mitä?

TUURE. Ei mitään. (_Hiljaa._) Kuinka voisikaan hän kestää sitä _nyt_! (_Ääneen._) Kuinka sinä voit näin loukata minua, Siiri?

SIIRI (_arasti_). Loukkaanko minä -- -- Minä en tiennyt -- -- minä luulin -- --.

TUURE. Onko minun entisessä elämässäni mitään, joka oikeuttaisi sinut heittämään semmoisen varjon -- --

SIIRI. Älä suutu, Tuure.

TUURE. Suutu, en, mutta minä joudun epätoivoon! Kun sinä panet noin pahaksesi kuvitellun koettelemuksen, Siiri, niin mitä sitten teetkään, kun tulee todellinen.

SIIRI. Minähän olen niin lapsellinen, niinkuin tiedät, ja että minua koskaan mikään suru kohtaisi, sitä en ole ajatellutkaan.

TUURE. Et, sen minä tiedän.

SIIRI. Näetkös, Tuure. Mitä tahansa sinä salaatkin minulta, niin _jotakin_ se kuitenkin on, ja että sinun ja minun välilläni on _mitään_, siihen on minun kyllä vaikea tottua.

TUURE. Olet oikeassa, Siiri. Minä tunnen sen nyt. Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia. Jumala sinua siunatkoon, lapsi kulta, niistä sanoista. Ne karkoittivat kaiken epäilyksen, kaikki synkät varjot. Kas tässä, lue (_ojentaa Siirille kirjeen_). Ja anna minulle anteeksi, jos voit. Minä olen rikkonut heikkoudesta ja -- --

SIIRI. Sinä olet siis rikkonut! Mutta minä en todellakaan voi lukea _nyt_. (_Laskee kirjeen pöydälle._) En _voi_!

TUURE. Mutta koetahan nyt malttaa -- --

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET ja AGNES.

AGNES (_oikealta_). Jättäkää hänet minun huostaani.

TUURE. Ah, te! Niin, puhukaahan te hänelle. Nainenhan ymmärtää kuitenkin aina paremmin kuin mies, mitenkä sairasta lasta on lohdutettava. (_Siirille_) Oma rakas pikku eukkoni -- --

AGNES. Jättäkää meidät hetkeksi kahden kesken. (_Tuure menee vasemmalle._)

KUUDES KOHTAUS.

SIIRI ja AGNES.

AGNES. Vai niin, ystäväiseni, että sinun onnesi ei ollut rakennettu sen lujemmalle pohjalle?

SIIRI. Minun onneni!

AGNES. Minä kuulin kaikki tyyni. Hän on kauheasti pettänyt sinua.

SIIRI. Kuka? Tuureko?

AGNES. Niin, pysykäämme vain tosiasioissa. Kylmyys, hajamielisyys, tuntikausia kestävä poissaolo voimatta sanoa, missä on ollut, naisen kirje, jota sinä et saa lukea, ynnä muuta.

SIIRI. Niin, niin -- -- niin se on.

AGNES. Ainoa mikä sinua voi lohduttaa, on se, että hän on sinulle kokonaan arvoton.

SIIRI. Arvoton! Kuinka _sinä_ sen tiedät? Tiedätkö _sinä_, kuinka minä olen kiusannut, koetellut häntä! Tiedätkö _sinä_, että hän ei koskaan ole kuullut ainoatakaan tervettä neuvoa minun huuliltani, vain mitä järjettömimpiä vaatimuksia, että minä en koskaan ole tukenut hänen pyrkimyksiään, että hänellä, pitääkseen minua hyvällä tuulella aina on pitänyt olla taskut täynnä namusia ja lahjoja ikäänkuin hemmotellulle lapselle. Sano, tiedätkö sinä tämän kaikki. Ja tällaiselle oikulliselle nukelle on hän uhrannut koko tulevaisuutensa ja antautunut toimeen, joka on hänelle mitä vastenmielisin. Jos joku on arvoton, niin se olen minä eikä hän. (_Heittäytyy itkien nojatuoliin._)

AGNES (_syrjään_). Lääke oli katkera, mutta se vaikutti. (_Ääneen._) No, rakkaani, emmeköhän nyt lukisi tätä hirveätä kirjettä.

SIIRI. Kirjettä? Niin, lue sinä. _Nyt_ minä voin kuulla sen.

AGNES (_lukee_). Rakas veljenpoikani.

SIIRI. Veljenpoikani!

AGNES (_lukee_). On ikävä kuulla, että elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Mutta minun mielestäni sinun olisi pitänyt ajatella sitä asiaa, ennenkuin menit naimisiin. Mitä nyt vekseliin tulee, jota pyydät minun lunastamaan, niin kieltäydyn minä aivan jyrkästi. Mies, joka yhdessä vuodessa velkaantuu kaksituhatta markkaa, ei ansaitse mitään apua. Minua ilahduttaa kuulla, että teidän pesänne on vakuutena, sillä silloinhan ei kukaan joudu kärsimään. (_Puhuu._) Paitsi te itse, mutta se ei tunnu mitään merkitsevän. (_Lukee._) Muuttakaa sitten johonkin vinnikamariin ja olkaa säästäväiset, se on minun neuvoni. Hienolle rouvalle se kai käy raskaaksi, mutta parempi niinkin kuin lainata, voimatta maksaa takaisin. Ystävällinen musterisi Margareetta. (_Kääntää kirjeen kokoon._) No, _hänen_ ystävällisyyttään ei suinkaan voi epäillä.

SIIRI (_tempaisee kirjeen_). Mitä sinä luet? (_Silmää kirjeen läpitse._) Kaksi tuhatta markkaa -- -- teidän pesänne -- -- vinnikamari -- -- hieno rouva.

AGNES. Voitko kuunnella minua levollisesti, Siiri?

SIIRI (_yhä kirjettä silmäillen_). Voin, voin.

AGNES. Miehesi on ponnistellut kaikki voimansa hankkiakseen rahoja, mutta turhaan, ja keskiviikkona lankeaa vekseli.

SIIRI. Kuinka _sinä_ tiedät tämän kaiken?

AGNES. Sehän on yhdentekevää; siinä kyllä, että tiedän. Jos sitä ei siihen mennessä makseta, niin -- --

SIIRI. Niin, mitä?

AGNES. Niin toimitetaan täällä ulosmittaus.

SIIRI. Mitä ymmärretään ulosmittauksella?

AGNES. Te menetätte kaikki, mitä teillä on.

SIIRI. Ja tämä on minun vikani, _minun_!

AGNES. Niin, voimmehan siten otaksua kohteliaisuuden vuoksi.

SIIRI. Minä se olen houkutellut ja vietellyt hänet yhä uusiin ja uusiin menoihin, mutta minä en koskaan ymmärtänyt, miten väärin se oli. Ei kukaan ollut opettanut minulle rahan arvoa, muuta kuin että mikään uhraus ei ollut liian suuri, kun kysymyksessä oli minun koristamiseni.

AGNES. Sinä olet kuitenkin onnellinen, kun sinun ei ole tarvinnut uhrata itseäsi.

SIIRI. Hänen taistellessaan, kärsiessään olen minä nauttinut, leikkinyt!

AGNES (_nostaa lattiasta ja silmäilee sitä paperilappua, joka putosi Tuuren lompakosta) _. _Kohtalo_ puhuu tänään järkeä. Minun ei tarvitse vaivata ajatuksiani. Kas tässä, Siiri (_antaa hänelle paperilapun_). Sinun päätelmiltäsi ei siis puutu johdonmukaisuutta.

SIIRI (_silmää lappua_). Ja tämän hän on tehnyt maksaakseen tuon (_osottaa hattua_). Tuure, Tuure! (_Juoksee vasemmalle._)

AGNES (_yksin_). Tänään hän panttaa kellonsa, huomenna -- --! (_Nytkäyttää olkapäitään._) Onneksi on huomispäivä minun käsissäni. (_Repäisee lehden muistikirjastaan ja istuutuu kirjoituspöydän ääreen._)

SIIRI (_vasemmanpuoleisesta huoneesta_). Rakas, rakas Tuure!

AGNES. Voida rakastaa, voida puhua noin.

TUURE (_myöskin vasemmalla_). Ei, Siiri, syy on minun, ainoastaan minun, mutta rakkauteni teki minut raukaksi.

AGNES. Miten he kiusaavat minua! (_Sulkee kiireesti kirjeen kuoreen._) Kas niin, nyt on _heidän_ surunsa lääkitty. Mutta on toinen, joka kalvaa kuolemaan asti. Minkätähden annoin minä myydä itseni!

SIIRI (_yhä vasemmalta_). Köyhät! Mitä se tekee, kun omistamme toinen toisemme!

AGNES (_nousee_). Mutta minä! Minulla on sukutila ja vapaaherrattaren arvonimi! Äitini osasi ainakin panna hintaa tavarallensa. Ei, pois täältä. Minä en, näen mä, siedä tätä ilmapiiriä. Raitis ilma on vain myrkkyä turmeltuneille keuhkoille. (_Panee kiireesti hatun ja takin päällensä._)

TUURE (_kuin edellä_). Minä teen työtä kaksinkertaisin voimin -- --

AGNES. Ei, minun täytyy nähdä heidät -- -- kerta. (_Kurkistaa avaimenreijästä._) Mies polvillaan, pää vaimon sylissä. Vaimo nauraa ja itkee yht'aikaa. Niin onnelliselta kuin hän näyttää odotettavista kieltäymyksistä huolimatta, noista _kauheista kieltäymyksistä_, joilla meitä pelotellaan sydämemme vähimmästäkin kapinoimisesta. -- -- Siiri hupakoksi oli minun tapana sanoa häntä. Pah, hupsu on vain se nainen, joka luulee olevansa viisas. (_Menee takaovesta._)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

TUURE ja SIIRI (_vasemmalta, kädet toistensa vyötäisillä_).

SIIRI. Nyt et saa virkkaa enää sanaakaan. Sinä pilaat minut hemmottelullasi, ja siitä on nyt tehtävä loppu. Mutta yhden kysymyksen tahtoisi kultu vielä tehdä.

TUURE. Kysy, kysy.

SIIRI. Jos ei minun järjetön mustasukkaisuuteni olisi puhjennut ilmi, niin milloin minä olisin saanut tietää totuuden?

TUURE. Jumalan avulla: aikanaan. Mutta salli minun nyt olla sitä ajattelematta, mitenkä silloin olisi voinut käydä, ja nauttia täysin määrin jakamattomasta onnestani.

SIIRI. Saatpa nähdä, kuinka suloista meillä on oleva vinnikamarissamme.

TUURE. Kukapa olisi voinut uskoa, että niin sankarillinen sielu saattoi asua semmoisessa -- -- -- muotinukessa.

SIIRI. Oo, meillä on kyllä sielu meilläkin, vaikka sitä ei huomaa korujen ja hetaleitten alta! Ush, niin ilkeä kuin minä olen ollut! Mutta paha on Tuurekin ollut, kun ei ole uskonut asian oikeata laitaa pikku vaimolleen.

TUURE. Kuinkapa minä olisin uskaltanut!

SIIRI. Niin, sinä olet oikeassa. Minä en ansainnut luottamusta, mutta kuitenkin -- --

TUURE. Kuitenkin -- --?

SIIRI. Oo, minä vain ihmettelen, onko lainkaan olemassa vaimoa, olkoon kuinka turhamielinen, kuinka lapsellinen tahansa, joka ei pane puolisonsa luottamusta kaiken muun yläpuolelle. Mutta mehän kokonaan unohdamme Agneksen! (_Katsoo oikeanpuoleisesta ovesta._) Hän on poissa.

TUURE. Kas tässä kirje sinulle, pikku moraalisaarnaaja. Ehkä se selittää asian.

SIIRI. Avaa se siis.

TUURE (_avaa kirjeen_). Mitä minä näen! Minun oma vekselini lunastettuna, ja mitä tässä on: »Agneksen häälahja Siirille.».

SIIRI. Ja täällä takapuolella: »Setä Fabian oli oikea vaikka näkymätön velkoja, ja minä sain valita perintöni.» Oi, nyt minä ymmärrän kaikki!

TUURE. Niin paljon en minä ymmärrä, mutta minä ymmärrän kumminkin tarpeeksi voidakseni iloita kaikesta sydämestäni -- -- sinun tähtesi.

SIIRI (_leikillisesti_). Vai niin, taaskin vain minun tähteni.

TUURE. Niin, näetkös, Siiri, tapahtukoon mitä tahansa, minä _olen_ nyt rikas mies enkä ole minkään tarpeessa. (_Syleilee Siiriä._)

SIIRI (_veitikkamaisesti_). Etkö minkään?

TUURE (_naurahtaen_). Sinä pikku veitikka! (_Suutelee häntä._)

_Esirippu._