Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

HATTU

YKSINÄYTÖKSINEN HUVINÄYTELMÄ

Kirjoittanut Alfhild Agrell (Thyra)

Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut U. W. Telén & C:o 1909.

HENKILÖT:

TUURE, kasööri. SIIRI, hänen vaimonsa. AGNES, Siirin ystävätär. LIISA, Siirin vanha hoitaja.

_Näyttämö esittää yksinkertaista, mutta aistikasta salia, jossa on kolme ovea. Toisella sivuseinällä kirjoituspöytä. Esiripun noustessa TUURE ja SIIRI istuvat kumpikin eri nojatuolissa. SIIRI selin TUUREEN._

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

SIIRI, TUURE.

TUURE. Onko sinulla hauska, Siiri?

SIIRI. Erinomaisen hauska. (_Hetken vaiettuaan äkkiä pyörähyttäen tuoliansa_). Jospa vain käsittäisin, kuinka sinä jaksat istua murjottaa, kuin mikäkin mörökölli.

TUURE. Olen monta kertaa yrittänyt puhutella sinua.

SIIRI. Yrittänyt, niin.

TUURE. No--o?

SIIRI. No niin, ei se riitä, että _yrittää_; pitää myöskin onnistua.

TUURE. Niin, mikäli minä ymmärrän, niin --

SIIRI. -- niin sinä olet epäonnistunut, aivan niin.

TUURE. Missä sitten?

SIIRI. Yrityksessäsi saada _minut_ puhumaan.

TUURE. Sinut? No, sinun järjenjuoksusi on todellakin -- -- --

SIIRI. Mitä?

TUURE. Oikeata naisen viisautta.

SIIRI. Hyvä ainakin, kun tunnustat, että se on oikeata. (_Vaitiolo._)

TUURE. No, suostutko antautumaan, Siiri?

SIIRI. En.

TUURE. Etkö? No, sitten luemme edelleen. (_Vaitiolo._)

SIIRI. Tuure!

TUURE. Mitä tahdot?

SIIRI. Etkö sinä omasta mielestäsi ole hyvin häijy?

TUURE (_matkien Siiriä_). En.

SIIRI. Mutta minun mielestäni olet.

TUURE. Vai niin. (_Vaitiolo._)

SIIRI. Äsh, Tuure!

TUURE. Sanoitko jotakin?'

SIIRI. En niin halaistua sanaa.

TUURE (_katsoo kelloaan_). Neljännestä vaille kuusi. Kymmenen minuutin auringonpimennys yhden hatun takia.

SIIRI. Älä yhtään kiemurtele, kaikki on sinun syysi.

TUURE. Minun, tietysti.

SIIRI (_hiipii Tuuren tuolin taakse_). Ukkoseni!

TUURE. Vai niin, pikku noita, sinä tulit kuitenkin!

SIIRI. Huolitko minut polvellesi?

TUURE. Huolin, jos olet oikein kiltti ja hyvä.

SIIRI. Minä koetan parastani hetkisen. (_Istuu Tuuren polvelle._) Muistatko, kun näit minut ensimäisen kerran?

TUURE. (_piloillaan_) En, sitä en todellakaan jaksa muistaa.

SIIRI (_uhaten_). Tuure!

TUURE. No niin. Se tapahtui luistinradalla. Sinä olit niin viehättävä!

SIIRI. Olinko?

TUURE. Mustassa, vyöttävässä puvussasi, jossa oli harmaa turkisreunus.

SIIRI. Ja -- hattu sitten! -- --

TUURE. Joka oli näin vähän toisella korvalla. Siinä oli pitkä, pehmeä höyhensulka, joka -- --

SIIRI. Sinä kehuitkin sen aivan pilviin asti.

TUURE. Salattu hyökkäys.

SIIRI. Jos se olisi ollut vanha ja ruma -- niin --

TUURE. -- niin olisin vielä enemmän ihaillut kauniita kasvojasi --

SIIRI (_tukistaa häntä_). Äläpäs kiertele, Tuure. Sinä inhoat rumia hattuja!

TUURE. Niin, mutta sinun nykyinen hattusi ei olekaan ruma; ja sitä paitsi on se ollut tuskin kymmentä kertaa käytännössä.

SIIRI. Oikea variksenpelätin se on ja ollut minulla siitä saakka, kun menimme naimisiin.

TUURE. Kolmetoista kuukautta takaperin.

SIIRI. Niin, mutta Pariisin-uutuudet ovat vain yksivuotisia kasveja.

TUURE. Ja kuitenkin viljellään niitä niin suurella huolella.

SIIRI. Kas niin, -- Aijotko nyt käydä vielä viisastelemaan?

TUURE. En suinkaan. _Semmoista_ vaikutusta ei kai mikään hattu ole vielä kehenkään tehnyt.

SIIRI. Jospa tietäisit, kuinka sievä tämä on!

TUURE. Todellakin?

SIIRI. Kolme heleänväristä sulkatöyhtöä, jotka riippuvat näin. (_Osottaa niiden asentoa._)

TUURE. Mahtaa olla aistikas.

SIIRI. Ja sitten kimppu irtoruusuja niskassa.

TUURE. Minä pidän enemmän _kiintonaisista_ ruusuista -- jotka eivät ole niskassa!

SIIRI. Ole nyt kiltti ja hyvä poika!

TUURE. Sinähän ostit aivan äsken kaksi hattua?

SIIRI. Ne olivat talvihattuja.

TUURE. Ja tämä on?

SIIRI. Tämä on keväthattu.

TUURE. Ja sitten?

SIIRI. Tulevat tietysti kesähatut.

TUURE (_irrottautuu Siirin syleilystä ja nousee_). Muistatko sinä, Siiri, mitä minä sanoin kosiessani sinua?

SIIRI (_kyyristäytyy tuoliin_). Sanoithan sinä paljonkin.

TUURE. Muun muassa, että minä olen köyhä mies.

SIIRI. Ei, sen sinä sanoit myöhemmin.

TUURE. Mutta sinä tiesit sen.

SIIRI. Tiesin kyllä.

TUURE. Minä lisäsin vielä, että sinun täytyy --

SIIRI (_panee kätensä ristiin ja höpöttää kuin ulkolukua:_) -- olla säästäväinen, tyytyä teatterissa vaatimattomaan paikkaan, kieltäytyä juhla-illallisilta, olla yksinkertainen, tarkka ja kiltti. No, enkö sitten ehkä ole ollut?

TUURE. Olisipa hauska tietää, mikä mies voisi sinua nyt vastustaa.

SIIRI. Emmekö istuneet kolmannella parvella, kun olimme ensimäisen kerran teatterissa?

TUURE. Kyllä niin, mutta toisella kerralla istuimme nojatuolissa.

SIIRI. Olenko ollut yhdelläkään oikealla juhla-illallisella?

TUURE. Et, mutta ainakin kymmenellä väärällä. Ja siksi toiseksi, jos rupeaa oikein tarkastamaan -- --!

SIIRI. Niin, mutta sitäpä ei pidä koskaan tehdä, silloinhan kaikki menettää arvonsa.

TUURE. Ehkä. -- Mutta ei, ei kaikki.

SIIRI. Saahan Siiri hatun?

TUURE. Sinulla ei ollut mikään rikas koti, Siiri. Eikö koskaan sattunut, että sinulta kiellettiin mitään?

SIIRI. Ei koskaan, mitä vaatetukseen tulee.

TUURE. Vai ei.

SIIRI. Voipi säästää niin paljon monessa muussa asiassa.

TUURE. Sehän oli jotakin aivan uutta.

SIIRI. Niin, minä en ole vielä sinulle näyttänyt kaikkia taitojani taloudenhoidossa.

TUURE. Et, niitä et tosiaankaan ole näyttänyt.

SIIRI (_hiipii Tuuren luo_). Täytyyhän sinun vaimosi käydä ihmisten tavalla puettuna, Tuure.

TUURE. Et tiedä, miten sinä minua kiusaat, Siiri. Ja muuten: näytätkö sinä nyt sitten apinalta?

SIIRI. Apinalta?

TUURE. Niin, minä en salli tuommoista puhetta.

SIIRI. En minäkään. Ush, kuinka sinä olet häijy, Tuure!

TUURE. Kun en tahdo uhrata 40 markkaa muotikauppiaan hassutuksiin!

SIIRI. Sinä olet -- (_heittäytyy tuoliin ja itkee_).

TUURE. Kas niin, Siiri, älä itke. Tiedäthän, että minun on mahdoton sietää sinun kyyneleitäsi.

SIIRI (_nyyhkyttäen_). En minä itke -- -- Minä olen päinvastoin oikein -- iloinen -- hyvin onnellinen. On vain niin raskasta ajatella -- -- että sinä -- -- et lainkaan -- välitä minusta -- -- mitä minä tahdon tai toivon -- --

TUURE. Enkö _minä_ välitä! Oo, aivan liian paljon!

SIIRI. Ja sitten olet sinä ollut niin omituinen ja hajamielinen viime aikoina. Et suudellutkaan minua eilen muuta kuin kolme kertaa.

TUURE. Kas niin, pieni lapsellinen eukkoseni! (_Istuutuu Siirin viereen._)

SIIRI. lapsellinen? Minä kyllä tiedän, että sinä pidät minua sekä lapsellisena että pahana ja rumana vielä lisäksi -- --

TUURE. Kevät-taivaan ei tarvitse olla ruma, vaikka se panee tavallaan kaipaamaan sateenvarjoa.

SIIRI. Mamma raukka oli kyllä oikeassa sanoessaan, että me emme sovi yhteen.

TUURE (_vakavasti_). Niin, minäkin pelkään hänen osanneen oikeaan.

SIIRI (_nousee äkkiä_). Kas niin, uskotko sinä nyt sitäkin päälle päätteeksi? Oi, minä olen onnettomin olento, mitä maa päällään kantaa!

TUURE. No, älä ymmärrä minua väärin. Minä tarkoitan --

SIIRI. -- että sinä kadut.

TUURE. Ei. Mutta että sinua ei ole kasvatettu köyhän miehen vaimoksi.

SIIRI (_pyyhkien silmiään_). Kyllä, kyllä vain. Kaikki käy hyvin, kun vain yrittää.

TUURE. Niin, siitä se riippuu.

SIIRI. Jos me esim. lakkaisimme juomasta iltapäivä-kahvia?

TUURE. Ja mitä vielä?

SIIRI (_miettii_). Niin, ja sitten voimme vähän alentaa Liisan palkkaa. Se on todellakin liian suuri.

TUURE. Ikäänkuin hänen uskollisuuttaan _voisi_ rahalla maksaa! Vai niin, Siiri, nämä ovat siis sinun taloudenhoitoperiaatteitasi?

SIIRI. Oho, kyllä minä voin vielä muutakin. Kas, sillä tavalla saa rahaa -- --

TUURE. Ostaakseen --?

SIIRI. Välttämättömiä tarpeita, niin.

TUURE (_syrjään_). Kasvatus! Olisi tosiaankin väärin moittia häntä. (_Ääneen._) Koko sydämesi riippuu siis kiinni tuossa koreassa hatussa, lapsonen?

SIIRI. Ei koko sydämeni, muuta kuin pienen pieni sirpale vain.

TUURE. Ja kuinka iloiseksi sinä tulisit, jos saisit toiveesi täytetyksi?

SIIRI. Oo, niin iloiseksi, niin iloiseksi!

TUURE. No niin, olkoon oikein tai väärin. Osta sinä leikkikalusi, lapsi hyvä. (_Huokaisten._) Minä koetan hankkia rahat.

SIIRI. Sinä rakas, armas jörö-jukka! Mutta onhan se aivan varma!

TUURE. Olenko milloinkaan rikkonut lupaustani?

SIIRI. Oo, -- et suinkaan -- -- Mutta -- --

TUURE. Mutta mitä?

SIIRI. Että sinä -- että sinä -- --

TUURE. Eihän lapsi vain ole menettänyt puhelahjaansa? Että sinä -- että sinä -- --?

SIIRI. Että sinä et kadu!

TUURE. Kuinkapa minä voisin katua?

SIIRI. Jos olisit katunut, niin ei kuningattaren kruunukaan olisi voinut lohduttaa minua. (_Kietoo kätensä Tuuren kaulaan._)

TUURE. -- --No, etkö nyt lähetä hakemaan aarrettasi?

SIIRI (_veitikkamaisesti_). Jospa tietäisit -- --!

TUURE. Mitä? Joko se on täällä?

SIIRI. Älä suutu!

TUURE. Sinä olit siis aivan varma, että -- --

SIIRI. Olinhan minä. Mutta minä ajattelin, että _pahimmassa_ tapauksessa -- -- Ymmärrätkö -- pahimmassa tapauksessa --

TUURE. Niin, minä ymmärrän.

SIIRI. Sinä et olisi voinut kieltää, kun vain olisit saanut nähdä sen. Odotahan vähän. (_Juoksee vasemmalle._)

TUURE (_yksin_). Minä olen mieletön, hullu! Tämmöisiä ylellisyys-menoja _nyt_! -- -- Jos voisin sanoa Siirille kaikki. -- --? Ei, ei vielä, ei vielä! Onhan minulla hiukan toivoa, ja sitä paitsi -- -- Mutta mistä saada rahoja _tähän_. (_Seisoo ajatuksiinsa vaipuneena._) No niin, oli menneeksi. Pahimmassa tapauksessa käyköön niinkin. Ne päivät, jotka ovat jälellä, tahdon -- täytyy minun nähdä hänet iloisena. Sitten? -- -- Sitten en tahdo ajatella _mitään_. -- --

SIIRI (_vasemmalta hattu päässä_). No, onko mitään ihanampaa!

TUURE (_katselee häntä_). Tuskin.

SIIRI. Ja entäs kun minä kävelen. Katsohan vain, mitenkä sulkatöyhdöt hyppelevät!

TUURE. Aivan kuin sirkushevosen selässä.

SIIRI, Hyi, Tuure! Kuinka voit sanoa niin -- ilkeästi.

TUURE. Minä myönnän, että se oli halventavasti sanottu. Mutta totuus sattuu välistä pujahtamaan esiin aivan huomaamatta.

SIIRI (_seisoo peilin edessä nyökytellen päätään_). Ei, sirkushevosilla ne ovat paljon suuremmat.

TUURE. Ja paljon kauniimmat.

SIIRI (_arvokkaasti, ottaen hatun päästään_). Sinulla ei ole makua, Tuure.

TUURE. Eikö ole? Ja kuitenkin olen valinnut sinut puolisokseni.

SIIRI. Anteeksi, minäpä se valitsin _sinut_.

TUURE (_nauraen_). Siinä tapauksessa tunnustan mielelläni, että -- sinulla on hyvä maku. Mutta nyt pitää minun mennä.

SIIRI. Mihinkä niin?

TUURE. Ulos --. Konttorista hakemaan rahaa.

SIIRI (_mielistellen_). Mitä sillä tekee! Mamma väitti aina, että on huonoa taloudenhoitoa maksaa käteisellä.

TUURE. Niin, tulee kyllä huokeammaksi, kun ei maksa ollenkaan (_syrjään_) -- kuten hän.

SIIRI. Ei, mutta vähän kerrassaan.

TUURE. Säästä sinä viisautesi, Siiri, muuten muserrat minut aivan kokonaan. (_Hellästi._) Onko pikku vaimoni nyt oikein tyytyväinen?

SIIRI. Oikein tyytyväinen ja iloinen. Mutta en ainoastaan _tuon_ takia (_osottaa hattuaan_), vaan sen tähden, että minulla on kiltein ja parhain mies maailmassa! (_Heittäytyy Tuuren syliin._)

TUURE (_syrjään_). Mistä saada rohkeutta synkistämään tämmöistä auringonpaistetta. (_Ääneen._) Anna minun olla, Siiri. (_Lykkää Siirin luotaan._)

SIIRI. Mikä sinun on?

TUURE. Minun? Mikäpä _minun_ olisi. Apropos, Siiri. Nyt juuri johtui mieleeni eräs ajatus. Jos me sattumalta menettäisimme kaikki, mitä meillä on, jos meidän olisi pakko supistaa huvituksiamme, tapojamme -- mitä sinä silloin sanoisit?

SIIRI. En mitään. Minä vain itkisin, itkisin yöt ja päivät. Mutta miksi puhut sinä niin kauheita asioita?

TUURE. En tosiaankaan tiedä. Mutta hyvästi nyt hetkeksi.

SIIRI. Ethän sinä viivy kauan?

TUURE. Korkeintaan puoli tuntia, toivon minä. Hyvästi, lapsukaiseni. (_Menee perältä._)

SIIRI (_avaa oven_). Tuure! Taaskin sinä unohdit suudella minua! (_Tuure suutelee häntä nopeasti ja menee_). Niin kummalliseksi kuin hän on käynytkin. Äsken hän melkein tyrkkäsi minut luotaan ja -- -- varmaankin minä vain kuvittelen. Sen konstin minä kyllä osaan. (_Laittelee hyräillen hattua päähänsä peilin edessä._) Ei, Liisan pitää nähdä tämä. (_Huutaa._) Liisa, Liisa!

TOINEN KOHTAUS.

SIIRI ja LIISA.

LIISA (_vasemmalta_). Niin, niin, minä tulen, minä tulen!

SIIRI. NO, etkö näe mitään?

LIISA. Kyllä, Jumalan kiitos. Vielä minä näen pitemmältä kuin nenäni päähän.

SIIRI. Nyt ei ole kysymys _nenästä_, vaan tästä. (_Osottaa hattua._)

LIISA (_happamesti_). Hm, semmoisia asioita en minä ymmärrä.

SIIRI. Ymmärrät kai sen verran, että se on kaunis?

LIISA. Noitten tupsujenko takia?

SIIRI. Nehän ne juuri tekevät sen hienoksi.

LIISA. Minusta ne muistuttavat ruumisvaunuja.

SIIRI. Kuinka Liisa voi sanoa niin kauheasti? Ruumisvaunut ja sirkushevoset! Olisipa hauska tietää, kuka uskaltaa liikkua semmoisilla ajoneuvoilla!

LIISA. Kas niin, sydänkäpyseni. Älkää panko sitä niin pahaksenne. Vanha Liisa on pässinpää, joka ei mitään käsitä.

SIIRI (_lohdutettuna_). No, siinä voit olla oikeassa. Ja että se pukee minua, se on varma.

LIISA. Ihmepä olisikin, jos _ei_ pukisi semmoisia kasvoja -- vaikka --

SIIRI (_matkien Liisaa_). Ei voi verratakaan _siihen_, mitä ne olivat nuorena ollessa.

LIISA. Aivan niin.

SIIRI (_edelleen kuin Liisa_). Silloin oli hän kuin elävä Jumalan enkeli.

LIISA (_loukkaantuneena_). Ensi kerralla tietää akka pitää kielensä kahleissa.

SIIRI (_nauraen_). Se käy kyllä liian vaikeaksi sinulle, Liisa! Kas niin, vanha höpsö, älä nyt suutu. Mutta kun unohdit antaa minulle peilin pienenä ollessani, on se anteeksi annettavaa, jos en voi olla yhtä ihastunut kuin sinä. Kuulehan, Liisa!

LIISA (_leppyneenä_). Mitä -- rouva tahtoo?

SIIRI. Meidän pitää saada jotakin oikein hyvää illalliseksi.

LIISA. En koskaan kuule muuta, ja -- --

SIIRI. Tuure pitää linnusta. Se on päätetty. Meidän pitää saada pyy-paistia.

LIISA. Se on mahdotonta.

SIIRI. Mahdotonta, kun _minä_ käsken.

LIISA. Lintu on vielä ostamatta, kynimättä, ja mikä pahinta: jäätyneenä, kun ilmat pysyvät yhä niin kylminä.

SIIRI. Kyllä kai se sulaa, kun tulelle pannaan, luulen minä.

LIISA (_rykii_). Silloin se menee pilalle.

SIIRI. Kun sulaako?

LIISA. Minä tarkotan -- --

SIIRI. Minä kyllä ymmärrän. Voit muuten laittaa, mitä tahansa, kunhan se on vain semmoista, josta kasööri pitää.

LIISA. Mutta --

SIIRI. Ei mitään vastaväitteitä. Liisa unohtaa, että minä olen nyt _rouva_.

LIISA. Unohtaisinko sitä! Mutta -- -- --

SIIRI. Ja että Liisa on velvollinen tottelemaan minua.

LIISA. Senhän sanoo järkikin. Minä tahdoin vain sanoa, että rouva otti viimeiset talousrahat hansikk -- -- (_Ovikello soi._)

SIIRI. Kukahan se lienee? Kiiruhda avaamaan. (_Ottaa nopeasti hatun päästään._)

LIISA (_eteisessä_). Voi, taivas! Nytkös Siiri riemastuu! (_Avaa peräoven Agnekselle ja menee vasemmalle._)

KOLMAS KOHTAUS.

SIIRI ja AGNES.

SIIRI. Ei, mutta mitä minä näen! Sinä, Agnes!

AGNES. Niin, minä itse eikä kukaan muu. No, kultaseni, älähän pudota silmiäsi.

SIIRI. Mikä äärettömän mieluisa yllätys! Milloinka sinä olet tullut Helsinkiin?

AGNES. Eilen.

SIIRI. Ja tulit näin verrattain kohta minua tapaamaan! Sinä rakas, kiltti Agnes.

AGNES. Luulenpa tosiaankin, että lapsi aivan vilpittömästi ihastui minut nähdessään.

SIIRI. Mutta nyt sinun pitää riisua päällysvaatteesi. -- Maltas, niin minä autan sinua. Onko miehesikin kaupungissa?

AGNES. Hän ei mielellään poistu maatilaltaan.

SIIRI. Sukutilaltaan, tarkoitat. Ajatteles, kun on miehenä sukutilan omistaja!

AGNES. Niin, sitä kannattaa kadehtia. Eikö niin?

SIIRI. Mutta tule nyt tänne lampun luokse, että saan oikein nähdä sinut. Mehän emme ole tavanneet kokonaiseen neljään vuoteen.

AGNES. Onko siitä vain neljä vuotta?

SIIRI. On. Minähän olin nuorempana morsiustyttönä sinun häissäsi.

AGNES. Se on totta. Minä siis erehdyin.

SIIRI (_katsellen häntä_). Komea ja ylpeä kuin aina, mutta olet sinä käynyt vähän kalpeaksi.

AGNES. Sinä sitävastoin olet punakka kuin aamurusko.

SIIRI. Nyt pitää sinun istua tänne sohvaan. Kas niin, ja tyyny pään taakse, palli jalkojen alle ja -- --

AGNES. Riittää, riittää, kiitos. Minä olen kuin kissa. En pidä siitä, että minua liiaksi silitellään. -- Tämä on siis sinun kotisi, Siiri? Kuinka miellyttävä pikku pesä!

SIIRI. Oikeinko todella? No, niin, onhan tämä hyvä kylläkin, vaikka tosin puuttuu yhtä ja toista. Ja _sinun_ kotiisi verraten, niin -- --

AGNES. Puhukaamme nyt miehestäsi. Minähän en lainkaan tunne häntä.

SIIRI. Mutta hän tuntee sinut.

AGNES. Niinkuin minäkin hänet: nimeltä. Tiedän m. m., että hän on tavattoman oikeamielinen ja rakastettava nuori mies.

SIIRI. Oikeamielinen ja rakastettava! Ohoo, se on aivan liian vähän! Hän on parhain, viisain, kaunein, hauskin, --

AGNES. Hillitse itseäsi. Nyt on minulla hänen luonteensa aivan selvillä. Te rakastatte toisianne siis yhä edelleen?

SIIRI. Yhä edelleen? Etkö sinä ja miehesi sitten --

AGNES. _Mekö?_ Me olemme mallikelpoinen aviopari ja aivan uusinta kuosia.

SIIRI. Minä en ole tiennyt olevan mitään kuosia aviomaailmassa.

AGNES. Päinvastoin: siinä on kauhean vaihteleva kuosi.

SIIRI. Ajatteles, jos Tuure kävisi vanhanaikaiseksi. Ha, ha, ha!

AGNES. Älä sinä naura. Se on hyvin luultavaa, jos hän ei -- -- --

SIIRI. Mitä?

AGNES. Osaa luoda omaa kuosiaan. Mutta, lapsukainen, minkätähden et vuosikausiin ole minulle kirjoittanut?

SIIRI. Niin -- niin -- näetkös -- sen tähden, että minä niin kauheasti kunnioitan sinua.

AGNES. _Minua!_ No, olipa sekin päähänpisto.

SIIRI. Eikä minulla ole ollut rohkeutta lähettää sinulle tyhmyyksiäni noin vain ominpäin taikka, oikeammin: omin _käsin_.

AGNES. Vai olet sinä niin koppava! Voisit »lähettää tyhmyyksiäsi» pois, etkä kumminkaan tee sitä! Sinä olet siis onnellinen, niinkö?

SIIRI. Olen, minä olen _niin_ onnellinen! -- Jospa meillä olisi vain vähän enemmän rahaa.

AGNES. Minä luulen miehelläsi olevan sangen hyvän palkan?

SIIRI. Kolmetuhattaviisisataa markkaa.

AGNES. No, se ei ole paljon.

SIIRI. Ei, eipä suinkaan. Mutta kyllä se sentään varsin hyvin riittää, kun osaa olla tarkka.

AGNES. Ja miehesi _osaa_ olla?

SIIRI. Sitä en ole sanonut.

AGNES. _Sinäkö_ siis olisit --

SIIRI. Niin, meidän kesken sanoen, niin Tuurella on aivan nurinkuriset käsitykset taloudenhoidosta. Hän vaatii vain, että pitäisi olla ilman sitä, mitä on vaikea hankkia itselleen.

AGNES. Ja sinä?

SIIRI. _Minä?_ _Minä_ olen sitä mieltä, että se on hankittava, mitä ilman on vaikea olla. Apropos: mitä sinä pidät tästä? (_Näyttää hattuaan._)

AGNES. Sangen sievä -- vaikka sulkatöyhdöt muistuttavat hieman lappalaiskoiran häntää.

SIIRI (_musertuneena_). Lappalaiskoiran häntää!

AGNES. Loukkasiko sinua minun talonpoikainen arvosteluni.

SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla. Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?

AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa. Fabian setä on kuollut.

SIIRI. Se vanha kitupiikki -- --! (_Äkkiä hilliten itsensä._) No, Jumalan kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on suoruudella palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?

AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani puuttui, oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää sitten. Mutta minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa ihmisen niin lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla ja sitten on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.

SIIRI. Satu?

AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos: oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?

SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni -- -- Tuurea kohtaan.

AGNES. _Tuurea kohtaan?_ On se sentään onnellista, kun on saanut oppia velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?

SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni -- minua itseäni kohtaan.

AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.

SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa, he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn -- ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se.

AGNES. No, sitten?

SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan, mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi; minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella. Sitten mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin, kernaammin kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän minä en saanut tarpeeksi -- niin silloin --

AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!

SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta kun minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut lainkaan selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin! Muutamia viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa hiljaisuudessa häät, ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento, mitä on auringon alla. Niin, minä tarkoitan --

AGNES. On siis olemassa joku pilvi?

SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan: kirjainpäätökseksi.

AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?

SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen. Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita kirjainpäätöksiä!

AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on siis välistä alakuloinen?

SIIRI. Alakuloinen! Ei, _niin_ vaarallinen ei asia ole. Jospa hän vain ei mietiskelisi niin hirveästi, Onko sinunkin miehesi tapana --

AGNES. Mietiskelläkö? Ei, siitä pulasta minä kokonaan vapautan hänet. No, kuinka sinä selviydyt taloudenhoidossa?

SIIRI. Oo, mainiosti, varsinkin siitä asti, kun Liisa tuli. Hän ymmärtää minua niin hyvin.

AGNES. Minä oikein ihastuin nähdessäni hänen vanhat kasvonsa. Hän on varmaan sinulle korvaamaton.

SIIRI. Aivan niin, aivan niin. Mutta kyllä sitä pitää käyttää järkeä voidakseen ylläpitää emäntä-arvoaan. Ymmärräthän, että hän kun hoiti minua pienenä ollessani, niin --

AGNES. Niin, niin, kyllä ymmärrän.

SIIRI. Tehdäkseni hänelle mieliksi olenkin minä lakannut käymästä itse ostoksilla.

AGNES. Ei, mutta kuulepas vain! Oletko sinä itse todellakin käynyt ostoksilla?

SIIRI. Niin, minä tarkoitan: minä aijoin käydä.

AGNES. Vai niin, sinä aijoit.

SIIRI. Ja rupesinkin jo käymään.

AGNES. Todellako?

SIIRI. Nii--in. Enkä _minä_ koskaan unohda ensimäistä esiintymistäni Eteläsataman torilla. Puhutaan _näyttämökuumeesta_! Mutta mitä se on _torikuumeen_ rinnalla!

AGNES. Onko se niin ilkeä?

SIIRI. No, sen nyt voit uskoakin. En minä ollut koskaan kuvitellutkaan, että maailmassa voisi olla mitään niin kamalaa paikkaa. Ja yleisö sitten! »Rouva hyvä, rouva kulta! Pois tieltä! Pitäkää varanne!» Minä luulin tulevani hulluksi enkä minä tiennyt, mihin kääntyä ja miten käyttäytyä.

AGNES. Siiri raukka!

SIIRI. Niin, se ei ollut hauskaa, sen voit uskoa. Minun takanani tepasteli Sohvi kori käsivarrella -- Sohvi oli minun ensimäinen palvelijani, hyvin nenäkäs ja epämiellyttävä ihminen -- ja ennenkuin minä olin kerinnyt kysyä _häneltä_, niin -- --

AGNES. Yhä muistaen emäntä-arvoasi! No, kuinka päättyivät koettelemuksesi?

SIIRI. Niin minä keksin loistavan keinon. Edelläni kulki muuan vanhanpuoleinen rouva, suuri nahkalaukku käsivarrella ja hänen silmänsä tuntuivat näkevän joka taholle. Minä päätin seurata häntä kuin varjo ja ostaa samaa mitä hänkin.

AGNES. Ajatus ei ollut hullumpi.

SIIRI. Mutta siitäkös syntyi kävelyretki! Vihdoinkin, kun olin nääntymäisilläni väsymyksestä, minä tein äkillisen päätöksen ja käännyin kotiin -- laukussa kokonaista viisi kiloa syskon-makkaroita.