Part 9

Kun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi heidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei kauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: "Niin -- ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat tehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät ihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän paremmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti tulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen mantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti ja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin olisi voinut luulla sen h--tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta alas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan, tarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty. Kaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia, ett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan, vaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?"

"Kyllä kai sen asian laita on siten" -- vastasi munkki ja veti kaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.

"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin sittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon kaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan alas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan toinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien kirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän isän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä ja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon ikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä muulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa."

"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!" -- huudahti munkki arvokkaalla äänellä. "Jos he ääneen olisivatkin ilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen voineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän laulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette pahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!"

"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria, pyhimyksiä solvaamasta!" -- huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja teki ristinmerkin rintaansa. "Epäilemättä on asian laita siten, että tuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että heidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan sai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin siihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan rippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut credojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen lupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä."

"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt lupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme velvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin" -- sanoi munkki.

"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En ainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun rauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset eivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä Pohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle, että pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse sydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee kolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä, kuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti ole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen väsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin ratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin vaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi tarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä väsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei saisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja ratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!"

Kultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven rannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä näytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle käskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka tähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita höyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare ajeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä metsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia ruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot. Tämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas ratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.

Kaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka oli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä maistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella ja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa; suuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä hänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon huulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä. Tämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi uudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen niistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät heittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli hän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa hentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki kertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa ja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä oli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut ainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa ja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo kolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui sitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: "Ihminen ei saa olla ruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää tavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin lopetan ateriani nyt ja siunaan itseni." Hurskas ritari pani kätensä ristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.

Syötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata ja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä seurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset mantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari ei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli hän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei hänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta niin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea ymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää ja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.

Muut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi ritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin puolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli niin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut hiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa huippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.

"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan kuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja meidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas lähdemme matkaamaan!" -- lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.

Munkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut sanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä ja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: "Ei aika pitkäksi kävisi, jos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa tuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee muistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa enemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan keisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä pakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun mahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota erittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa ja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon sulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista elämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella taikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu oikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin..."

Munkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:

"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi."

"Siitäkö -- no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole käyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta jotakin oppimista... Niin... siitä on jo pitkä aika kulunut kuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan ritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa kristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi minua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia minulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea kuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä alas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne meni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante -- Jerusalemin kuninkaan tytär -- vielä täydessä kukoistuksessaan, kaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni, mutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä isä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin pannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen palveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin kanssa ristiretkelle Palestiinaan."

"Vai tapahtuiko se sinä vuonna -- siis kaksitoistasataa kaksikymmentä ja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut" -- selitti munkki.

"Taitaapa olla siten... onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te, pyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä" -- arveli kultainen ritari.

"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin olitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa" -- lisäsi munkki.

"Monesko ikävuosi? Hm... Taitaa olla Viidesviidettä taikka viideskymmenes, taikka -- ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota tuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään koske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka kauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin -- me läksimme ja pääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut suuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin pienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas lähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua juuri ilahutti! -- 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta luottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena. Nyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa sotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' -- ajattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle, pääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän niin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi kahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen pukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin, syleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan ystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin kävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan."

"Kauhistuttavaa! -- Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet tilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?" -- kysyi munkki.

"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä tilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen miehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään kuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin pitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin, jotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen maine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin sitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen riveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia tuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä Fredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat armeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen lisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen rivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina. Saracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat kovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä ottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että hänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä ja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka."

"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette? Mistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?" -- sanoi munkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.

"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa ruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi, että Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella. Kuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli hän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan ritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin abotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut patriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan kirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja kosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin kaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu pyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset kannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat, joissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori tuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua alttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten lauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!'] Laulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset, jotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä. Niihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja lausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä, uskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa ritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan hänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset kannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa olalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen pisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä suuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja riisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle niitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja uuteen arvooni. -- Voi! -- sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen syntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen ja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. -- Ellen olisi sitä valaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon sammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua, sillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä ovat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät uneen uupuneet miehemme?"

"Höö... vai niin... ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako etsitte?" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.

"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä veli, kertomustani ensinkään kuulematta!" -- huudahti kultainen ritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.

"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta tunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen matkaan -- minä menen nukkuneita herättämään" -- sanoi munkki ja läksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.

"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!" -- jupisi ritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä tapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.

"Tuo meidän oppaamme on sangen valpas mies! Ei väsymys häntä rasita enemmän kuin minuakaan. Kaiken ajan olen nähnyt hänen joko kuljeksivan pitkin tasankoa taikka seisovan järven rannalla, yhtä mittaa katsoa tuijotellen sen läikkyviä aaltoja. Mutta johtuu jotakin mieleeni; -- sillä miehellä mahtanee olla joko paha omatunto taikka joku kalvava suru sydämessä. Eikö teistäkin näytä todenperäiseltä, että joku kova murhe kalvaa oppaamme sydäntä? Olette ihan ääneti kuunnelleet kertomustani -- antakaa nyt äänenne soida ja ilmoittakaa mielipiteenne tästä asiasta!"

Nämät sanat puhui kultainen ritari toiselle kuuntelijallensa, ritarille, joka istui hänen vieressänsä pää nojattuna oikeaa kättä ja kyynäspää polvea vastaan.

"Hm-h-h-m-m-ym!" vastasi ritari hetken kuluttua hiljaa kuorsaten.

"Vieläpä tuokin!" huudahti kultainen ritari tuskallisesti kavahtaen, lisäten itseksensä: "Olisiko tuo ollut nukkuneena kaiken ajan, taikka nukkuiko hän vasta sitte, kun olin kertomukseni päättänyt? Siitä minun pitää saada tieto." -- Nyhkäisten voimakkaasti ritaria kylkeen, lausui hän: "Tokko ensinkään olette kuunnelleet kertomustani?"

Ritari nosti päätänsä ja katsoi suurin silmin ympärillensä. Syvästi miettien, ikäänkuin hän olisi pyytänyt johdattaa jotakin unhottunutta mieleensä, lausui hän sitte vitkaan: "Kertomustako? -- Niin -- kertokaatte vaan, jalo herra ritari, kyllä minä kuuntelen!"

"En nyt enää kerro, mutta pyydän kysyä teiltä, eivätkö ne temput, joidenka kautta tullaan pyhän haudan ritariksi, teidän mielestänne olleet juhlallisia?"

"Juhlallisia kai ovat -- kun ne vaan tuntisi. Enhän minä sitä lie kieltänytkään? Mutta johan torvi soipi. Pitäähän mennä sanomaan ratsulleen 'hyvää huomenta'." -- Ritari nousi seisaallensa ja läksi käymään samaan suuntaan kuin munkkikin muutamia hetkiä ennen häntä. Torvien raikunta herätti kaikki sotilaat ja kohta oli leirissä vilkas liike, kaikki valmistautui lähtöön.

"Voi, kuinka minä olin tyhmä, kun tulin tähän kurjaan maahan, jossa ritaritkin muuttuvat kaikille jaloimmille tunteille tunnottomiksi! Toista oli kertoa urostöitänsä ja elämänsä vaiheita etelämaiden trubadureille, jotka heti paikalla sepittivät niistä ihanoita, kuningasten hoveissa ja ylhäisten ritarien linnoissa laulettavia sankari-runoja!" -- valitti kultainen ritari ja haali sen ohessa eväslaukkua luoksensa. Saatuansa sen auki ja otettuansa nahkapullosta kelpo siemauksen, söi hän suurella kiiruulla tähteet paistista ja piirakasta suuhunsa. Sen jälkeen nosti hän pullon uudelleen huulillensa ja päätti vihdoin tämän varhaisen aamiaisateriansakin hartaalla siunauksella.

Samassa saapui hänen palvelijansa paikalle, taluttaen ohjaksista hänen jaloa sotaratsuansa. Noustessaan satulaan puhui ritari palvelijallensa: "Tuo eväslaukkuni tuossa on nyt aivan tyhjä. Mitenkä sinä varustit minua niin vähillä eväsvaroilla matkaan?"

"Piispan kokit sanoivat, että niiden pitäisi riittämän yhdelle miehelle kolmeksi vuorokaudeksi."

"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat väärässä?"

"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet suurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän osanne sittekin oli runsaampi kuin toisten" -- vastasi palvelija.

"Minkälaisia konnia olivat! -- Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn avulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi tarvitse kuolla nälkään!" -- lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä ja kannusti samassa ratsuansa.

Tie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle, erään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti raivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta kovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli kuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat korskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.

Munkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli ahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla, jonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi hyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia neuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi kulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan onnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen lauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista välttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.

Mutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja rasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä ihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon ihailija ainoastaan tapaa "tuhatjärvien maassa", sen kukkuloilta ja harjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä suurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä ja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää sulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi ja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta rakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton oltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka siellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä, suurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti, kaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien saartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien salmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa useampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella kiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin näkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja; siellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten peltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä havumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia pieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi yhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän kosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon valaisemana.

Kultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta ilmansuunnasta toiseen.

"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!" -- huudahti hän vihdoin.

"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin rumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä kauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat eivät ole yhtä ihania" -- säesti munkki.

"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä, mutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella tavalla kuin Helvetian ihanat seudut" -- sanoi ritari, jonka mielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa, kaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun ratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki taas hyvät ystävykset.