Part 8

"Minusta nähden" -- loihe Riian arkkipiispa lausumaan -- "on suuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime pullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään teidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee, että aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta Novgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista, että he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä tuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan heidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa s.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt kuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen puolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita, että se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle, nyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei olisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että pullalla on ollut niin huono menestys!"

Kun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan kasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat vapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä taistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian hän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta kolkolla äänellä: "Niin, niin -- sillä ei ole ollut menestystä! Paavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä täällä."

"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni" -- otti Riian arkkipiispa taas puhuaksensa -- "onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan ollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa anteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta minusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman teille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton."

"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä 'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut monin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan, marssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta muussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin. -- Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee, niin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä. Oletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua, jos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en oman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että Karjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat ottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa heti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten pyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? -- Valtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta mahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä itseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava kerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut minut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa ja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten kostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana, ett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä."

"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen, jolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän menettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden sääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä kannalta punninneeksi" -- sanoi arkkipiispa.

"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu kuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt Novgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta selvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen, kuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja -- ovat nyt täällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että suuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi."

"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!" -- väitti arkkipiispa levottomuutta osoittavalla äänellä.

"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, -- tuskin huomenakaan. Heillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen polttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti joutuu sangen hitaasti. -- Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa olisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen. Mutta nyt minulla on -- pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille olkoon siitä kiitos! -- sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se kohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti varustettu."

"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan" -- sanoi Riian arkkipiispa.

"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut alamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä peräti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta kansalle. -- Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en ollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä mieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha kristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä vihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että olen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä ikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken lämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa povessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata. Muualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani."

Luoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa laskien painoa jok'ainoaan sanaan: "Teidän Ylhäisyydeltänne esimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja voimallista apua!"

"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten Liiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että tuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan muitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen toivossa ennen olisi tehtykin" -- vastasi arkkipiispa. Kääntyen kalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: "Teidänkin ritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut apua."

"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon luvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään. Tietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse olemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän on täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on sattunut saamaan", -- kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.

"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!" -- huudahti Tuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti, jatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: "Ehkä voisin saada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella. En! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa maallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle ja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää ovat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö nyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan masennettuna kukistun toiveineni!"

"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän apostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!" -- huudahti arkkipiispa.

"Epäilemättä kuitenkin niin tapahtuu jo ensimmäisen minun jälkeiseni piispan aikana, ell'ei pyhä isä paavi väkevällä kädellä ota suojellaksensa tätä kaukaista uudistaloansa!" -- sanoi Tuomas piispa.

"Sen on hän tekevä. Meidän pitää kirjoittaman hänelle uusi pyyntökirje siitä!"'

"Minä en enää luota kirjeiden vaikutusvoimaan!"

"Niin lähettäkäämme hänen luoksensa erityinen lähettiläs asiasta sopimaan!"

"Se on ehkä parempi keino: sitä saatamme koettaa."

Tuomas piispan näitä sanoja sanoessa astui eräs hänen palvelijansa huoneesen ja ilmoitti, että muuan talonpoika Hämeestä pyysi päästä piispan puheille.

"Johdata häntä sisään", sanoi piispa.

Hetken kuluttua astui Hieraniemen Paavo rukoushuoneen ovesta sisään. Syvään kumartuen jäi Paavo, käsillänsä levottomasti näplien lakkiansa, ovelle seisomaan.

"Nämä korkea-arvoiset herrat eivät ymmärrä Suomen kieltä. Kerro nyt suoraan ja pelotta kerrottavasi!" -- lausui piispa huomattuansa, että arkkipiispan ja suurmestarin läsnäolo saattoi Paavon kovin hämille.

Mutta Paavon suusta ei tahtonut lähteä sanaakaan. Hän avasi suunsa, sulki sen taas ja avasi sen uudestaan, mutta hänen huuliltansa ei vaan lähtenyt muuta ääntä kuin jonkimmoista sähisevää ähkynää; niin kovin oli hän tohtunut.

"Puhu ystäväni! Totuutta saa ujostelematta puhua korkeain herrojenkin läsnäollessa" -- kehoitti häntä Tuomas piispa ystävällisellä äänellä.

Paavon kasvot olivat lentäneet tulipunaisiksi, hän häpesi omaa akkamaista kainouttansa. Rohkaisten mieltänsä loihe hän vihdoin lausumaan: "Suurvaltias, armollinen piispa -- kaikki teidän alamaisenne Nokian virran, Näsijärven ja Pyhäjärven tienoilla ynnä ne, jotka asuvat Kangasalan alueella aina Längelmäveden ja Pälkäneenveden rannikoille asti, ovat" --.

"Mitä he ovat tehneet?" -- kysäisi Tuomas piispa malttamattomasta.

"Ovat surmanneet kaikki teidän ratsumiehenne ja pappinne ja yhtyneet suureen kapinaan teitä vastaan" -- änkkäsi Paavo.

Tylyn, kiittämättömän lapsen suusta lähteneet julkeat parjaussanat eivät olisi voineet kipeämmin sattua hellän äidin sydämeen kuin nämät Paavon sanat Tuomas piispan mieleen. Näitä seutuja oli hän erittäin hellinyt. Siellä oli hän itse työtä tehnyt, ensimmäiset kristin-uskon siemenet kylvänyt siellä kylmihin peltoihin. Nyt tämä odottamaton kapina! -- ja entäs millä ajalla!

Kuitenkin salasi hän järkähtämättömän tyyneyden peitteellä syvän sisällisen liikutuksensa ja katkeran tuskansa. Yksin vuolteet hänen kasvoissansa osoittivat tavallista suurempaa kovuutta ja mielen pontta.

"Kerro kaikki tätä asiaa koskevat tapaukset äläkä pidä mitään salassa!" -- käski hän, lisäten: "Nimitä ensiksi nimeltä kapinan johtajat!"

"Vaarallisimpina kansan yllyttäjinä ja kapinan pääjohtajina ovat seuraavat henkilöt pidettävät: vanha Tavela ja hänen nuori holhottinsa Lyyli Liuksialasta sekä Hatanpään tilan omistaja Heikki."

"Lyyli Liuksialasta! Hänen isänsä hyvin tunsin, sainpa hänen kääntymään kristin-uskoonkin. Hän oli suuri saituri, mutta muuten sangen sävyisä mies. -- Vaan mitenkä voisi olla mahdollista, että nuori tyttö on ruvennut kapinan johtajaksi!" -- sanoi Tuomas piispa.

"Lyylillä on ylpeä ja miehekäs luonto ja hyvät puheenlahjat. Lisäksi voipi hän rikkautensa ja anteliaisuutensa kautta saada paljon aikaan, ehkä enemmän kuin monet toiset!" -- selitti Paavo, ollen silminnähtävästi hämillänsä.

"Oudolta ja kummastuttavalta tuo kuuluu! Vaan jatka kertomustasi!" -- käski piispa.

Paavo kertoi nyt piispalle kapinasta sen verran, kuin hän siitä tiesi. Tarpeetonta olisi meidän tässä seurata tätä hänen kertomustansa, sen sisältö kun jo ennakolta on lukijalle tuttu. Lopuksi puhui Paavo muutamia sanoja ratsastajastakin, jonka oli opastanut harhatielle, päättäen kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Puvustansa ja kielenparrestansa tunsin miehen karjalaiseksi".

"Asia on selvä. He ovat salaliitossa keskenänsä" -- jupisi Tuomas piispa itseksensä, lisäten ääneen: "Muuta eikö sinulla ole sanottavaa?"

"Kyllä olisi vielä jotain, suurvaltainen, armollinen herra piispa! Jos tohtisin -- -- niin sanoisin ajatukseni siitä, mitenkä tämä kapina on kukistettava. Vieläpä ottaisin sen toimen toimitettavaksenikin, jos tuo toimi minulle armossa uskottaisiin."

"Sinulle olkoon myönnetty puhua ajatuksesi siitä... mutta kiiruhda!"

"Minun mielipiteeni on tämä: viipymättä, heti kohta pitää hyökätä kapinoitsijain kimppuun! Antakaatte minun käytettävikseni viisisataa ratsumiestä sellaisen päällikön johdannolla, jota tarkoin tottelevat... Minä opastan heitä salateitä niille seuduille, joidenka asukkaat ovat nousseet kapinoitsemaan... Heidän pääjoukkonsa niskaan me karkaamme äkkiarvaamatta ja murramme ja hajoitamme sen ensimmäisessä rynnäkössä. Sitte on ratsumiesten miekoilla oleva helppo työ; -- tuli saa tehdä loput! Näin jos tapahtuu, niin panen henkeni ja viimeisen lämpimän verenpisarani vastikkeiksi siitä, että kaikki hyvin onnistuu ja että joko kuolleina taikka vangittuina tuon kapinanjohtajat tänne!"

Puhuessansa oli Paavo innostunut, hänen kasvonsa hehkuivat: mielikuvituksessaan hän jo verisellä miekallaan tavoitteli vihatun kilpakosijansa päätä.

Tuomas piispa loi pitkään tuimat silmänsä Paavoon; vähemmin itsekäs mies kuin Hieraniemen Paavo olisi hänen silmäyksissänsä helposti voinut huomata inhoa ja halveksimista. Sen jälkeen loihe piispa lausumaan: "Viisi sataa ratsumiestä! Jos tietäi..." Hän keskeytti lauseenpa ja jatkoi sitte puhettansa suurella tyyneydellä näin: "Niin... minusta nähden ei ole tämä kapina niinkään vaarallinen. Viittä sataa ratsumiestä sen kukistamiseen ei tarvita! Kaksisataa, korkeintaan kolmesataa kelpo ratsumiestä muutamien uljaiden ritarien johdolla on siihen toimeen riittävä. Oppaana sinua ehkä tarvitaan. Nyt saat mennä, mutta ole saatavissa kuin sinua kutsutaan -- muista se!"

Kumarrettuansa syvään läksi Paavo huoneesta ulos. Hänen mentyänsä kertoi Tuomas piispa saksan kielellä arkkipiispalle ja suurmestarille keskustelunsa Paavon kanssa.

"Tästä nyt voitte saada käsityksen siitä, miten sen on laita, joka on pyhän uskomme etuvartijana Suomessa! Julmia vihollisia joka taholla ja marttyyrikuolema jok'ainoa hetki silmäin edessä! -- Mutta kohteliaana isäntänä minä en saa unhottaa teidän turvallisuuttanne, jalot herrat! Säännöllisesti käytetyn tien kotimaahanne on venäläis-karjalainen laivasto sulkenut, mutta kiertämällä voitte Ahvenan saariston kautta vielä erinomaisetta vaaratta purjehtia kotihinne jos nyt heti lähdette. Suuresti olen teille kiitollinen siitä, että olette olleet tänäpänä pidetyissä juhlamenoissa saapuvilla ja mielelläni pitäisin teitä kauvemminkin vierainani, mutta minun täytyy luopua kaikista itsekkäisistä toiveista tässä suhteessa, sillä teidän turvallisuutenne saavuttaminen ei siedä pienintäkään viivytystä!"

"Minä en lähde nyt tällä hetkellä, jolloin kaikilla tahoilla olette vihollisten saartamina. Kautta pyhän ristin! Se olisi kelvottomasti tehty, jos teidät nyt jättäisin. Viisi ritarikuntamme uljaimmista ritareista on minun seurassani... minä majoitin heidät linnaan. Näiden paljon kokeneiden sankarien miekat samoin kuin oman kalpanikin annan teidän käytettäväksenne, herra piispa. Tulkoon mitä tahansa -- kalparitareista ei sanottako, että he välttävät taistelua pyhän uskomme puolustukseksi!" -- puhui kalpaveljien ritarikunnan suurmestari nousten seisaallensa.

"Teidän ylevämielinen tarjoomuksenne, jalo ritari, on kaikkien kiitoslauseiden yli koroitettu!" -- lausui Tuomas piispa antaen suurmestarille kättä.

"En minäkään jätä teitä näin uhkaavana aikana, enkä lähde ennenkuin tämä paha pulma on mennyt ohitse. Minullakin on joukko henkivartijaväkeäni kanssani. Heidän miehuuteensa olen tottunut luottamaan ja kukin heistä on sotatoimiin hyvin harjaantunut. Itse tahdon auttaa teitä veljellisillä neuvoilla niin pitkälle kuin kykyni ja kokemukseni riittävät" -- sanoi Riian arkkipiispa.

Tuomas piispa oli niin syvästi liikutettuna, että hän vapisevalla äänellä tuskin sai seuraavat kiitossanat sanotuksi: "Suokaa minun, korkeasti kunnioitettava veljeni, halvaksi kiitollisuuden osoitteeksi tehdystä jalomielisestä päätöksestänne suudella teidän kättänne."

Puoleksi väkisin salli arkkipiispa Tuomas piispan suudella hänen kättänsä, sen ohessa lausuen: "Te liioittelette, hurskas veljeni! Minä en ansaitse kiitosta, enkä ole muuta tehnyt kuin sen, minkä kristillinen velvollisuuteni minulta vaatii."

Heidän asemansa oli sangen arveluttava; kukin heistä tunsi sen sangen hyvin. Ensiksi saapuneet vakoojat olivat vakuuttaneet, että tulossa olevia Venäläisiä ja Karjalaisia oli vähintänsä kymmenentuhatta miestä, myöhemmin tulleet sanoivat kaksikymmentätuhatta. Jospa nyt vakoojat liioittelivatkin, oli kuitenkin varmaa, että viholliset olivat monta vertaa lukuisemmat sitä joukkoa, jonka Tuomas piispa saattoi asettaa heitä vastaan. Piispan sotavoimat eivät kaikkiansa nousseet kuuteensataan mieheen, Turun linnan puolustusväki ja Riian arkkipiispan henkivartijat siihen luettuina. Tähän lukuun emme ole ottaneet ritareita, joita kalparitarien kanssa yhteensä oli noin kuusikymmentä, eikä myöskään niitä ratsumiehiä, joita piispa oli majoitellut eri paikkoihin maaseuduille; näiden luku taisi nousta noin kahteensataan. Mutta heitä ei uskaltanut Tuomas piispa kutsua pois heidän majoituspaikoiltaan, peläten että kansa heidän lähdettyänsä yltyisi kapinallisiin liikkeisiin.

Kuinka suureksi kapinoitsevien Hämäläisten luku oli laskettava, sitä ei kukaan tietänyt sanoa. Kuitenkin oli helposti arvattava, että hekin olivat piispan miehiä monenkertaisesti lukuisemmat. Myöntää siis täytyy, että Tuomas piispan ja hänen ystäväinsä asema oli mitä vaarallisin ja epätoivoon asti tukala. Mutta näiden rohkeain miesten mielissä ei saanut epätoivo sijaa. Uskaliaasti he ryhtyivät neuvottelemaan tarpeellisista puolustushankkeista ja ennen kaikkea siitä, mitenkä Hämäläisten nostama kapina niin pian kuin mahdollista saataisiin kukistetuksi, jotta heille kaikissa tapauksissa jäisi selkä vapaaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyivät he pääasiallisesti Hieraniemen Paavon tekemän ehdotuksen ja päättivät lähettää kaksi sataa viisikymmentä ratsumiestä ynnä kaksikymmentä ritaria kapinoitsijoita kukistamaan. Paavoa oli oppaana käytettävä.

Tuskin olivat tämän päätöksen ehtineet tehdä, kun eräs piispan palvelijoista astui huoneeseen ja ilmoitti, että pöydät olivat katetut ja että ritarit, papit ynnä muut vieraat odottivat Heidän Ylhäisyyksiänsä.

"Käykäätte edellä, korkeasti kunnioitettavat vieraani! Minulla ovat vielä Pyhälle Neitsylle lupaamani päivällisrukoukset lukematta!" -- kehoitti Tuomas piispa.

Jäätyänsä yksin heittihe vanha piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili nöyrästi ja palavan sydämensä täydellä innolla pyhää neitsyt Maariaa ja hänen ristiinnaulittua Poikaansa sekä kaikkia pyhimyksiä, että he kukistaisivat hänen vihollisensa ja pelastaisivat Suomen kirkon uhkaavasta vahingosta ja perikadosta.

Tämä rukous näytti hänen mieltänsä virvoittavan. Mutta ennenkuin hän taas nousi seisaallensa, rukoili hän erään toisenkin rukouksen. Sitä tehdessänsä nöyrtyi hän niin ja hänen mielensä masentui siihen määrään, että hän matona mateli alttarin juurella.

Yhdestoista luku.

Vielä samana iltana läksi Hämäläisten kapinaa kukistamaan määrätty sotajoukko Paavon, opastamana matkaan. "Pyhän haudan" ritarikin oli muassa.

"Se mies on aivan kuin luotu tällaisia retkiä varten! Paitse sitä on hänellä niin suuri maine urhoollisuudesta ja sotataidosta, että paljas hänen läsnä-olonsakin jo ratsumiehissämme vaikuttaa jonkinmoista turvallisuuden tunnetta ja saa heidät voiton toivossa vahvasti luottamaan hyvään onneensa" -- oli Tuomas piispa väittänyt.

Uljas ritari oli nyt vaihtanut purpuraisen manttelinsa toiseen yksinkertaisempaan. Kuitenkin oli viimemainittukin tavallansa sangen kallis, sillä se oli lumenkarvaisilla kärpännahoilla reunustettu. Näihin reunuksiin, ylhäältä aina liepeesen asti, oli pieniä punaisesta samettikankaasta tehtyjä ristejä kiinnitetty. Samanlaisia ristejä nähtiin toistenkin tähän retkeen osaa ottavien ritarien manttelien reunuksissa. Kukin ratsastaja kantoi rinnassaan punaista ristiä, vieläpä Paavokin ja ne muutamat munkit, jotka seurasivat tätä pientä armeijaa.

Pyhänä pidettiinkin sota, johon tämä joukkio oli antautunut, niinkuin siihen aikaan yleisesti kaikki sodat, joita käytiin kristin-uskon vihollisia vastaan. Juhlallisesti olivatkin molemmat piispat, Riian arkkipiispa ja Tuomas piispa, vihkineet näitä sotureita, ennenkuin he lähtivät matkalle, heidän veriseen ja vaaralliseen, mutta autuuttavaan toimeensa.

Pyhän haudan ritari katseli tarkasti seutuja ja maisemia, joidenka kautta kuljettiin, ja jota kauvemmaksi he tulivat sisämaihin, sitä suurempaa kummastusta ne nostattivat hänessä.

"Kautta Pyhän Yrjön säteilevän miekan!" -- sanoi hän Saksan kielellä munkille, joka ratsasti hänen vieressänsä. "Tämä on kummallinen maa, joka alusta aikain lienee aiottu pedoille kotimaaksi. Eihän täällä juuri muuta löydy kuin synkkiä metsiä, autioita korpia, soita ja rämeitä sekä järviä ja jokia. Tuo kirkon läheinen seutu taitaakin olla ainoa seutu Suomenmaassa, jossa maata viljellään ja jossa ihmiset asuvat säännöllisesti kyhätyissä rakennuksissa? En pitkään aikaan enää ole nähnyt huoneuksia enkä peltoja. Multa kaiketikin asuvat ihmiset täällä metsissä kaatuneiden puiden juurten suojassa ja elävät arvattavasti karhujen ja muun metsäriistan lihasta? Sellaisiksi muuten suomalaisten elämän tapoja minulle kuvattiinkin eteläisissä maissa."

"Kummallista on, että te, herra ritari, sellaisia kertomuksia kuultuanne, ensinkään otitte tullaksenne tänne!" -- ihmetteli munkki, hymyillen sen ohessa.

"Se ei ole niinkään kummastuttavaa, pyhä veli. Nämät kertomukset saivat minun uteliaaksi omin silmin näkemään noita metsänperäisiä villi-ihmisiä. Kun sitte lisäksi sain kuulla, että kristin-uskoa heillekin on julistettu ja kristillinen kirkko heidän maassansa perustettu, ja kun päälle päätteeksi kerrottiin, että he viime aikoina ovat ruvenneet pahoin rääkkäämään ja julmalla tavalla surmaamaan pyhiä pappeja ja munkkeja, niin muuttui uteliaisuuteni velvollisuudeksi, sillä minä olen kautta pyhän ristin vannonut taistella kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä vaan on, aina maailman kaukaisimpiin äärihin asti. Sattui sitte vielä niinkin hyvin, että minulla viime käynniltäni Jerusalemissa oli muutamia erittäin arvokkaita ja voimallisia pyhäin jäännöksiä varalla. Tosin en niistä olisi mielelläni luopunut, sillä ne hosuivat taudit ruumiistani ja estivät syntisiä himoja sieluani lähestymästä, mutta kuultuani, mitenkä kurjalla kannalla asiat täällä olivat, ajattelin: jos lahjoitan nuo kalliit pyhäinjäännökset Suomen kirkolle, niin pakenevat kaikki pirut peljästyneinä siitä maasta. Jo kohta tänäpänä ne osoittivat voimaansa. Kaikista niistä ihmeistä, jotka tänäpänä tapahtuivat kirkossa, on suurimpana pidettävä se, että naula, jolla Kristuksen oikea käsi lävistettiin, vuosisatoja oltuansa ruostununna, arkkipiispan kädessä muuttui yhtä kirkkaaksi kuin kantamani haarniska tässä. -- Sen ostin kolmesta sadasta kultarahasta S:t Salvatorin luostarin abotilta Jerusalemissa."

"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista suurin" -- sanoi munkki.

"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa! Älkää puhuko syntiä, pyhä veli!" -- huudahti kultainen ritari närkästyneenä. "Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista enintä kummastusta nostava -- siitä ei pääse kieltämälläkään kauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa teidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita -- enpä suinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat -- tekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt Maarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään silmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja poikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla tikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta. Jos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin palattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen."