Part 7

Varhain seuraavana aamuna läksivät Paavo ja hänen toverinsa matkaan. Sydän-yöllä jo oli suuri joukko kylän nuorisoa ja tilatonta rahvasta lähtenyt jalan astumaan samaan suuntaan. Eikä yksin sen kylän asukkaat rientäneet uuden tuomiokirkon vihkiäisiin, paljon kansaa lähitienoilta ja vieläpä kaukaisiltakin seuduilta oli samassa aikeessa liikkeellä. Oikein vilisemmällä tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä, muutamat matkustaen ratsastaen, toiset jalan. Ja tämän kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi mitä lähemmäksi uutta kirkkoa Paavo ja hänen matkakumppalinsa saapuivat. Kirkon läheistössä oli väen-tungos niin suuri, että oli tuiki mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Matkakumppalit jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihalle ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Kun se tietä myöten näytti, jos ei juuri mahdottomalta, niin ainakin kovin vaikealta, poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitte peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti, jonka edustalle vihdoin onnellisesti saapuivat. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyjään on.

Täällä ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa syrjässä yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvella, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Mutta puoli yhdeksän aikana ilmaantui yht'äkkiä siihen asti rauhallisesti odottavassa kansassa oudontapaista levottomuutta, joka hetki hetkeltä kiihtymistään kiihtyi. Levottomuus muuttui pian pelvoksi, pelko kauhuksi. Miehestä mieheen kulki salaman nopeudella tämä peloittava sanoma: "Karjalaiset ja Venäläiset ovat täällä! Suuren Novgorodin sotilaat ovat astuneet maalle lähellä linnaa!"

Kuka tämän tällaisen huhun oli pannut liikkeelle, sitä ei kukaan tietänyt eikä sitä liioin tiedusteltukaan. Sen vaan sanoi moni huomanneensa, että useat linnan väestä aamusella kiireesti olivat ratsastaneet edestakaisin kirkon ja linnan välillä. Peljästys nousi pian kaikkein järjellisten rajojen yli. Suurin osa kansasta ei ajatellut muuta kuin kiireellistä pakoon pääsemistä. Useampien mielestä seisoi kuolema kynnyksellä ja, maksoi mitä maksoi, piti juosta piiloon ennenkuin se ennätti avaamaan pirtin oven. Toiset rohkeammat väittivät, että oli miehissä mentävä vihollisia vastaan. Nämät pyrkivät eteenpäin linnaa kohden, yhtyäksensä siellä oleviin sotajoukkoihin. Näin syntyi kauhea tungos ja sekasorto, ääretön hälinä ja melske. Kaikki kokivat raivata itsellensä tietä, mikä mihinkin suuntaan. Heikompi sai väistyä syrjään väkevämmän tieltä, joka säälimättä tallasi hänet jalkojensa alle, jos hän sattui kaatumaan. Näin survottiin siinä monta vaimoa ja lasta, vieläpä miestäkin kuoliaaksi. Toiset saivat pahoja vammoja taikka heiltä murtui yksi tahi useampi jäsen, jotta koko elin-ajaksensa jäivät raajarikoiksi.

Turhaan kokivat piispan sotamiehet ylläpitää järjestystä, huutaen täydestä kurkusta kansalle, ett'ei tuossa onnettomassa huhussa ensinkään ollut perää. Heidän puhettansa ei uskottu taikka -- vielä pahempi -- ei ensinkään kuultu heidän sanojansa, jotka tukehtuivat tuohon hirmuiseen melskeeseen ja pauhinaan.

"Tule Paavo! Lähdetään linnanväelle avuksi!" -- sanoi Paavon matkakumppani, uljas talonisäntä Pöytyältä, kuultuansa mistä oli kysymys, lisäten: "Minä olin viisi vuotta takaperin piispan kanssa ristiretkellä silloin kuin Karjalaiset ja Novgorodilaiset pahoin kukistivat meidän sotajoukkomme siinä paikassa, missä Inkerinjoki laskee Nevajokeen. Sitä löylytystä en milloinkaan eläissäni unhota! Minun tekisi mieleni vielä kerran tavata heitä rinnatusten tappelutantereella. Minä tunnen, että vereni suonissani rupeaa kuohumaan ja että kostonhimoni paisuu. Lähde kanssani, Paavo!"

"En lähde! Tässä portin edustalla seison siksi, että saan puhutella piispaa, ja sen vannon pyhästi, ett'ei hän minua tapaamatta siitä ole pääsevä sisään" -- vastasi Hieraniemen Paavo.

"Mutta lupasithan eilen tulla ristinsoturiksi ja antautua taisteluun piispan vihollisia vastaan!"

"Paitsi Venäläisiä ja Karjalaisia on piispalla muitakin vihollisia. _Niitä_ vastaan minä aion taistella."

"Mitä vihollisia sinä tarkoitat?" -- kysyi sotaintoinen isäntämies uteliaasti.

"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun aamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle."

"Ole sitte suomatta!" -- tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui väen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo itsekseen: "Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä, oli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!"

Samassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä kansassa nousi korkeimmillensa.

"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! -- Novgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!" -- huudettiin, ja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin todeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella antoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä, että juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet vihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla vakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä ajamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja kantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli osaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte, sen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin riveihin.

Heidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin. Ratsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa näkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon säteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin murtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin. Näyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon säteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat köörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen aikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.

Pystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen vuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa lumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen terävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja masentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä. Hänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos milloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat, sanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat paljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän Nevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä vastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on pidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin paljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle tulee osaksi. -- Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen silmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen luonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksivainen ritari". Kun hänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja saatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin 50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä loistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta; hänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä, puoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän tässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan vyötäisillään.

Hän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken sen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa "pyhän haudan ritari" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas ritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä? Hänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa: tämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa: toinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä, joita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen siitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat miehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka aikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi karva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu nauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko: tällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan, "Herran veljen" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli rikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" [arvonimi, joka yksinomaisesti annettiin "pyhän haudan" ritareille.] knaapit ratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve. [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava).]

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun puettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi Tuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei ollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat arkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa ottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten ahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut ylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.

"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?" -- kysyi kertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.

"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon katon romahtaneen alas!" -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.

"Yhä edespäinkin leimahteli tulta" -- alkoi pappi taas kertoa -- "ja -- kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko kaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli kulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa, -- ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?"

"Kyllä me sen näimme!" -- todistivat talonpojat.

"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia" -- sanoi kertoja-pappi -- "sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. -- Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä suosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.

Kaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se päättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä, kellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla. Onnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan tarkkaa järjestystä. -- "Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista kiirettä", -- sanoivat he -- "sillä kirkossa tuprutellaan pyhää savua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti." Myöskin he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli valmistettu piispan kartanon pihalle.

"Suureksi turuksi" taikka toisinaan myös vaan "turuksi" sanottiin erästä aukeaa tasankoa Aurajoen rannalla lähellä Turun linnaa. Ammoisista ajoista asti, satoja vuosia ennenkuin Turun linna perustettiin, olivat Suomalaiset tässä käyneet kauppaa keskenänsä ja vieraiden maiden kauppiaiden kanssa. Kristin-uskon päästyä valtaan Länsi-Suomessa oli tämä kauppaliike supistunut siksi kaupaksi, jota lähinnä asuva maarahvas teki linnaväen ja Turun kaupungin asujanten kanssa. Tuomas piispan aikana oli Turku vielä sangen pieni kaupunki; sen asukkaitten luku nousi vähän päälle kahden tuhannen.

Kymmenes luku.

Helppo on arvata, että jokainen juhlalle tullut halusi päästä kirkkoon sitä sisältä katselemaan. Yksi kuitenkin oli, joka ei tuntenut tätä halua, jonka mieltä ei uteliaisuus eikä hartaus kiihoittanut. Se oli Hieraniemen Paavo, joka yhä edelleen odottaen seisoi piispan kartanon portilla.

Kun Tuomas piispa, päätettyänsä pyhän vihkijäistoimen, Riian arkkipiispan, valkoiseen mantteliin puetun ritarin, "pyhän haudan" ritarin ynnä muitten ylhäisten seurassa tuli piispan kartanoon, astui Paavo lakki kädessä hänen eteensä ja sulki häneltä tien, siten vaatien häntä pysähtymään.

"Suurvaltias, pyhä piispa, suokaa minulle anteeksi rohkeuteni! Mutta minulla on teille erittäin tärkeä asia ilmoitettavana ja pyydän sentähden nyt heti kohta saada puhutella teitä kahden kesken", -- sanoi Paavo kumartaen syvään.

Tuimin silmin katsottuaan rohkeaan talonpoikaan, vastasi Tuomas piispa: "Minulla ei ole tänään aikaa yksityisiin keskusteluihin! Tule huomena!"

"Niin totta kuin kristin-uskon menestys Suomenmaassa ja erittäin Hämeessä lienee Teidän Ylhäisyydellenne kallis asia, rukoilen vielä tänäpänä pääseväni teidän puheillenne! Huomenna se voipi olla liian myöhäistä silloin saattaa kaikki olla hukassa."

Piispan otsa synkistyi näitä Paavon sanoja kuunnellessa. Hän oli jo tänään saanut yhden huolestuttavan Jobin sanoman. Oliko tämä mies tässä nyt tuomassa hänelle toista?

"Sinä arvelet siis kerrottavasi asian olevan niin tärkeän, että kristin-uskon menestys Suomessa tavalla taikka toisella siitä riippuu?" -- kysyi hän kolkolla äänellä, lisäten: "Varo vaan ett'et minulle joutavia laskettele!"

"Henkeni olkoon takauksena siitä, ett'en asian tärkeyttä liioittelemalla ole suurentanut!" -- vastasi Paavo, katsoen vakaasti piispaa silmiin.

Hetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: "Tule tunnin kuluttua, niin tahdon kuunnella kertomustasi!"

Paavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan kartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan ja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen risti ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä rukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu; paitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun Vapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa muutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat, piispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen ohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla äänellä Saksan kielellä: "Niinkuin sanoin -- Suomen kirkon tila -- joka tietää samaa kuin minun oma tilani -- on tätä nykyä sangen arveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja kaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla -- eikä apua missään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin ukkosen isku kaikki olot!"

Pysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen -- niin korkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari -- lisäsi Tuomas piispa: "Ettekö muista, että minä illalla taistelun jälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty sellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?"

"Sen sanoitte. -- Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan kalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme hyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet, jättäen meidät yksin tappelutantereelle", -- vastasi kalparitarien suurmestari.

"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän puolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä ja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri Jaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli syypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja seurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on ryhdyttävä -- mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta saada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja kuitenkin seisovat viholliset -- oven edustalla! Nykyään on minulla tuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne olivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon."