Part 6

Kun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he suurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen ja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti oli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan miestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan vartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään Heikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat: pahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä. Ennenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet täyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä heistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän lohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat soudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä päällekarkauksesta oli poistettu.

Ukko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja toimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui pian.

Hatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti tarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi silmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän pian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen voimme helposti arvata.

Pian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen huomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä mitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo tauonnut kuulumasta.

"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani jonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia" -- jupisi Heikki itsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Vanha köykkyselkäinen akka, joka oli piillyt tiheän pensaan takana, pitkitti matkaansa virran rannalle, jossa työnsi hyvin pienen, yhdestä ainoasta männyntyvestä tehdyn veneen vesille. Soudeltuansa sillä suvantoa myöten vastakkaiselle rannalle, veti hän veneen maalle ja kätki sen leppäviidakkoon. Sitte katosi hän metsään.

Kenenkään huomaamatta oli Tahalan vanha Taara päässyt Nokian virran yli.

Aamurusko samassa koitti idässä ja peipponen alkoi visertää varhaista aamuvirttänsä.

Kahdeksas luku.

Kun Hieraniemen Paavo oli ampunut lokin, kehoitti hän soutomiehiä ponnistamaan kaikki voimansa, hänellä, Paavolla, kun muka oli ilmeinen kiire.

Sen jälkeen ei hän pitkään aikaan puhunut sanaakaan, vaan istui äänetönnä melaa pitämässä. Mutta levottomat ja vilkkaasti vaihtelevat väreet hänen kasvojensa vuolteissa todistivat, että hän ajatteli ja tuumaili sitä enemmän. Milloin oli hän synkistynyt ja alakuloinen, milloin näytti ilon tunteet vallanneen hänen mielensä, hänen silmänsä säihkyivät ja hän hymyili voittoisasti niinkuin väkevän vihollisen maahan lyönyt sankari.

Ehdittyänsä Pyhäjärven lounaiseen sopukkaan laski hän veneen maalle erään niemekkeen taakse kulkuväylän oikeanpuoliselle rannalle. Itse hyppäsi hän maalle ja käski yhden miehistänsä häntä seuraamaan. Kun olivat käyneet vähän matkaa metsässä, pysähtyi Paavo ja sanoi rengillensä: "Ota nyt tarkka vaari siitä, mitä sinulle sanon, ja paina sanani mieleesi! Vanhastaan tiedät, että panen suurta luottamusta sinun kuntoosi ja kykyysi. Uutena todistuksena siitä on oleva sekin, että taas uskon sinulle erittäin tärkeän toimen, josta satojen ihmisten onni taikka onnettomuus riippuu. Nyt jos milloinkaan tulee sinun tehdä tehtäväsi kunnolla ja tarkkuudella."

"Luottakaa täydellisesti minuun! Tahto minulla on hyvä rehellisesti palvella teitä, isäntä, eikä kykynikään lie aivan huonoksi arvattava" -- säesti renki.

"Eipä ole huono! Kautta taivaan taaton -- sinulla on jokseenkin terävä aisti ja hyvä kyky, Sarkki. Senpä tähden juuri sinuun luotankin. Nyt pitää sinun väsymättä, lepäämättä näillä seuduilla ja muuten niin avaralta, kuin vaan ehdit, käydä talosta taloon ja töllistä tölliin sanomassa ja ääneen julistamassa, että kaikki, jotka noudattavat Tavelan ja hänen toveriensa sanansaattajien mieletöntä nostokehoitusta, ovat varman perikadon ja onnettomuuden omat. Tuomas piispa on koonnut äärettömän suuria sotajoukkoja Turkuun, ja ne aikoo hän heti viipymättä lähettää rankaisemaan kapinoitsijoita. Hän on kautta Kristuksen ja kaikkien pyhien kuoleman vannonut säälimättä surmaavansa kaikki, jotka ovat nousseet vastustamaan hänen valtaansa. Olkoot siis kaikki varoillansa ja visusti paikallansa, minkäänlaisiin kapinallisiin yrityksiin kristityitä vastaan ryhtymättä, niin totta kuin heidän henkensä ja tavaransa ovat heille kalliit. -- Ymmärrätkö nyt, mitä sinulla on toimitettavana?"

"Varsin hyvin ymmärrän ja vakuutan vielä kerran, että voitte täydellisesti luottaa minuun" -- vastasi Sarkki.

"Hyvä, hyvä! Kyllä sinut aikanansa palkitsen ansiosi mukaan. Lähde nyt ja muista kaikkialla mihin tulet varoittaa asukkaita välttämään kiivaan piispan kostoa."

Sarkki läksi nyt astumaan kaitaa metsäpolkua myöten, ja Paavo palasi takaisin veneesen.

"Taas liikkeelle nyt!" -- huudahti hän istuttuansa peräistuimelle ja saatuansa melan käteensä. "Teitä on nyt soutajia yksi entistä vähempi, mutta se seikka ei saa hidastuttaa veneen vauhtia. Hyvät kemut pidän teille kotia tultuamme, jos juoksutatte merihepoamme samaa kyytiä kuin äskenkin."

Soutajat ponnistivat voimiansa ja vene mennä luikahteli niin ankaraa vauhtia eteenpäin, että sen keulan edessä vesi vaahtona kuohui ylös laitoihin asti. Tuskin nykyajan höyrylaivatkaan kilpailussa voittaisivat Hämäläisten suuria n.k. kirkkoveneitä, kun vahvat ja rattoisat miehet ovat niitä soutamassa.

Laukon kartanon kohdalla laski Paavo erään toisen miehistänsä maalle ja lähetti hänet matkalle, annettuansa hänelle saman käskyn ja saman toimen toimitettavaksi kuin Sarkillekin. Vielä kolmannenkin lähetti hän samoihin toimihin nykyisen Vesilahden pitäjän kirkon kohdalla.

Ehdittyänsä kotiin heitti Paavo rikkinäisen mekon päältänsä ja pukeutui toiseen eheään, joka oli yhtä rikkaasti rihmoilla ja ompeluksilla koristettu kuin hänen Ukon juhlassa kantamansa mekko. Sidottuansa miekan vyötäisillensä, meni hän talliin, asetti ulkomaisen kuosin mukaan tehdyn satulan parhaamman ratsunsa selkään, pani päitsimet päähän ja talutti hevosen pihalle. Sitte hyppäsi hän satulaan istumaan. Mutta ennenkuin läksi ratsastamaan, puhui hän miehillensä: "Ehkä tulen tällä matkallani viipymään muutaman päivän. Pitäkäätte sill'aikaa talosta vaaria ja toimittakaatte täällä tehtävät työt hyvin tehdyiksi!"

"Mihin kauas lähdette, isäntä?" -- kysyi yksi miehistä.

"Vähän matkaa länteen, saman verran itään; ehkä vaaksan lounasta kohden" -- vastasi Paavo ja läksi täyttä laukkaa ratsastamaan sitä tietä myöten, joka Hieraniemestä viepi Toijalaan.

Toijalaan kun ehti, oli aurinko juuri noussut puitten latvoille ja muutamat sen kanssa valppaudessa kilvoittelevat kylän asujamet hääräilivät jo talojen ja töllien edustalla mikä missäkin toimessa. Paavo seisautti hevosensa ja kysyi eräältä vanhalta ukolta, missä piispan ratsumiesten päällikkö tätä nykyä majaili. Satamäärä piispan ratsumiehiä oli jo pitkät ajat ollut majoitettuna Toijalaan; ei viisisataa miestä, niinkuin Paavo liioitellen oli kertonut Tavelalle.

"Täällä ei enää ole piispan ratsumiehiä ainoatakaan. Eilen he kaikki läksivät täältä pois" -- vastasi vanha talonpoika.

"Poisko? Kummallista! -- Mihinkä he läksivät?"

"Sitä eivät kenellekään sanoneet, mutta ehkä Turkuun, sillä sinne päin he ratsastivat."

Kotvasen mietittyänsä ratsasti Paavo aivan ukon luo, kumartui satulasta ja puhui matalalla äänellä hänelle: "He eivät lähteneet Turkuun -- ole siitä vakuutettu. Vaan piispan tänne lähettämiä apujoukkoja he menivät vastaan. Täällä Hämeessä tulee ennen pitkää vuotamaan verta virtana! Tuo kiivas ja kostonhimoinen piispa on tätä nykyä enemmän julmistunut kuin milloinkaan ennen. Onnettomat Pyhäjärven tienoilla asuvat meikäläiset, jotka ovat nousseet kapinoitsemaan häntä vastaan! Nyt musta Tuomas varmaankin toteuttaa ennen tehdyn uhkauksensa ja ottaa heiltä kaikki aseet pois, jotta ei jää miehille puukkoa, jota käyttää."

"Sen uhkauksen panivat hänen huovinsa osaksi toimeen meidän kylässä sen jälkeen, kun olivat kukistaneet viimeksi tehdyn kapinan-yrityksemme. Tuo tapahtui, niinkuin muistanet, siihen aikaan kuin piispa palasi sotaretkeltänsä Venäläisiä vastaan. Silloin minäkin menetin parhaimmat aseeni. Viholliset karkasivat niin äkkiarvaamatta kyläämme, ett'en ehtinyt niitä kätkeä" -- sanoi vanhus.

"Kyllä kai tuo tapaus näillä seuduilla on niin tuoreessa muistossa, ett'ei kenenkään enää tee mieli ryhtyä kapinallisiin yrityksiin?" -- kysyi Paavo.

"Kylläpä se tuoreessa muistossa on kuin onkin, mutta kuitenkin on niitä, jotka yöt päivät tuumaavat kostoa ja ovat joka hetki valmiit ryhtymään jos minkälaisiin kostonyrityksiin."

"Mutta noita järjettömiä täytyy estää onnettomuuteen syöksymästä!" -- huudahti Paavo. "Kauheatahan tuo olisi, jos muukalaiset muutamien mielettömien tähden hävittäisivät nämät seudut äsken palanutta huhtaa autiommiksi!"

"Sama on minunkin ajatukseni."

"Niin pitää sinun julkisesti julistaman tämä ajatuksesi kansalle! Velvollisuutesi on käydä talosta taloon sitä asiaa selittämässä ja tehdä se nyt heti, ennenkuin mitään onnettomuutta on ehtinyt tapahtua. Kuka tietää mihin mieleen kansa joutuu saatuansa kuulla että piispan huovit ovat lähteneet täältä? Välttämätöntä on, ettäs kohta tänä aamuna kutsut omat kyläläisesi kokoon. Päästyäsi asiasta selville heidän kanssansa, saatat samota toisille seuduille. Ikäsi ja kokemuksesi antavat kaikkialla sanoillesi pontta. Jälestäpäin on koko Hämeen kansa kiittävä sinua tästä toimestasi!"

Vanhus otti lakkinsa oikeaan käteensä ja raapi vasemmalla kädellänsä päätänsä.

"Sinä olet järkevä mies, Paavo... Olet tässäkin asiassa oikeassa... Kyllä kai tämä seikka sellaista vaatii... Muuten voimme menettää senkin tähteen vapautta, mitä meillä vielä on... Niin... mitäpäs tässä muuta tehtävää kuin heti ryhtyä toimeen."

"Oikein! Minä lähden samoissa tuumissa kaukaisemmille seuduille. Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi vaan!" -- toivotteli ukko ja astui aion pirttiin pukeutuaksensa juhla-asuunsa.

Ratsastaessaan jupisi Paavo itseksensä: "Onko tuo kiivas piispa vanhoilla päivillänsä menettänyt järkensä, kun kutsuu huovinsa pois täältä näin vaarallisella ajalla. Vaan se on totta... olin unhottamaisillani, ett'ei hän vielä tiedä mitään uhkaavasta vaarasta."

Enimmäkseen ratsasti Paavo pitkin yleisesti käytettyä tietä, mutta toisinaan hän poikkesi syrjäisille metsäpoluille, kun tiesi niiden olevan oikoteitä. Niin oli hän puolen päivän aikana antautunut sellaiselle sivupolulle, mutta ei osannutkaan sitä seurata oikeaan suuntaan, vaan joutui eksyksiin metsään. Harhailtuansa pitkän tunnin ristiin rastiin metsässä, tulivat hänelle suuret suot ja rämehet vastaan. Paavo koetti kiertämällä välttää niitä, mutta kun havaitsi tuon kiertotien liian pitkäksi, kaalasi hän soiden poikki missä ne näyttivät soukimmilta. Kun hän vihdoin ehti vastakkaiselle metsän rannalle vapisi hänen hevosensa ponnistuksistaan; monesti se oli ollut rämeihin jäämäisillänsä. Mutta Paavo ei antanut sen levätä, vaan ratsasti metsään siihen suuntaan, missä arvasi valtatien löytävänsä. Suuntaa määritellessänsä otti hän vaaria puitten oksista, muistaen että suurimmat ja rehevimmät niistä viittaavat etelään, pienimmät pohjoiseen. Kaksi tuntia metsää samottuansa, saapui hän vihdoin taas valtatielle paikalla, jossa se jakaantui kahteen haaraan. Tässä antoi hän hevosensa vähän levähtää ja istui itse sill'aikaa tien viereen. Siinä istuessansa kuuli hän hevosen kavioiden kopinaa, ja muutaman hetken kuluttua tulla töyttäsi eräs ratsastaja täyttä laukkaa sieltäpäin, mihinkä hän itse oli matkalla. Ehdittyänsä tien risteykseen, pysähtyi ratsastaja. Hänkin oli talonpoika, mutta hänen mekkonsa oli tehty toiseen kuosiin kuin Paavon.

"Voitko sanoa miull', hyvä ystävä, kumpiko näist' teist' suorimmin viepi Pirkkalaan elikkä Pyhäjärven tienoill'?" -- kysyi outo.

Paavo ei vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyi hänkin vuorostansa: "Mistä kaukaa outo on, jos minun sallitaan sitä kysyä?"

"Myö ollaa rantamailt'."

"Ja matkustatte nyt Pirkkalaan?"

"Niin sinnepäi oon matkall', niinkui jo juur' sanoin. Vaan neuvoppas nyt miull' tietä, kunnon toverini!"

"Tuo mies ei ole rantamailta kotoisin. Siellä ei puhuta sellaista kielimurretta kuin hän puhuu" -- ajatteli Paavo, mutta ääneen hän lausui: "Kun olette matkalla Pyhäjärven seuduille, niin neuvon teitä palajamaan takaisin. Siellä on äskettäin tapahtunut arveluttavia rettelöitä, jotta voitte sinne tultuanne joutua pahaan pulaan".

"Myö ei ensinkää pelkää rettelöi. Miull' on sukulaisii niill' seu'uill', joita pitää tavata."

"Oikeankätistä tietä jos seuraatte loppuun asti, niin ehditte paikalle" -- neuvoi nyt Paavo, viitaten kädellänsä oikealle.

"Suur' kiitos! Myö taas lähetää, sill' miull' on jommonenki kiire." -- Tämän sanottuansa läksi outo mies ratsastamaan Paavon hänelle neuvomaa tietä.

Ilkeästi nauraen katsoi Paavo hänen jälkeensä ja puhui itseksensä: "Kyllä vaan, veikkoseni, saat ratsastaa jos kuinka kauan ennenkuin tuota tietä myöten saavut Pyhäjärven seuduille. Mutta sinulla lie sellainen asia ajettavana, ett'ei olekkaan niin aivan vaarallista, ellet hopussa ehdikkään matkasi perille!"

Kohta sen jälkeen nousi Paavokin taas ratsunsa selkään ja läksi hänkin ratsastamaan. Tultuansa illalla nykyiseen Pöytyän pitäjään, oli hänen ratsunsa niin kovin väsyksissä, ett'ei se ottanut mennäksensä eteenpäin, vaan pysähtyi milt'ei joka kolmannelta askeleelta. Paavon täytyi poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa hänellä oli yksi talonisäntä vanhastaan tuttu.

Lähestyen kylää huomasi hän että lukuisa joukko kansaa oli koossa sen torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli punanen risti ommeltu, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikaisi sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistansa heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumaisilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa killui monenkarvaisessa rihmassa torvia. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsimetkin kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka kokonaan peittäen ratsun selän syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin runsaasti kultaisilla ja hopeaisilla korko-ommelluksilla kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt kaapunsa olivat uumaisilta vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla ratsastivat, olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä heillä ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polvihin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täpö täynnä väkeä, mutta kuitenkin turvaamistaan tulvasi sinne ihmisiä kaikilta tahoilta. Paavokin hoputti hevostansa, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan tuumailtiin ja toimiskeltiin.

Airut elikkä kuuluttaja -- sellainen oli kirjavaan pukuhun puetulla miehellä ammatti -- laski nyt torven huulillensa ja törähytti siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitte puhui hän korkealla äänellä, sujuvalla Suomen kielellä: "Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna, pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhäköt vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen teitä kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristin-uskon julmat viholliset, pakanalliset Karjalaiset ja Venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi mainitulta pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja hallitsijamme kaikki alammaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!"

"Amen!" -- sanoivat munkit yhteen aikaan, ja se heistä, joka oli suitsutus-astialla varustettu, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan. Läsnä olevat Suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useammat heistä lankesivat polvillensa.

Sitte otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, ruotsiksi murtavalla äänellä sanoakseen:

"Kutka tahtoo vastaan ottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon sotilaiksi? Täydellinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus jos kuoleekin taisteluss'! Tulkaa noorukaiset, tulkaa nooret meehet!"

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien kätensä kunkin kiireelle siunasi hän heitä sanoen: "Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!"

"Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!" -- toisti toinen munkki ja tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

Airut oli pitkän ajan katsonut Paavoon. Nyt kun munkkien toimitus oli päättynyt, lausui hän hänelle:

"Sinä nuori ratsastaja siellä, joka olet ajanut kelpo ratsusi niin märäksi, kuin olisi se nostettu ylös suosta taikka kuin olisi se ollut kuumassa saunassa kylpemässä, eikö sinua miellytä tulla pyhän ristin sotilaaksi? Jos sinulla on sinne maillekin kykyä taisteluun kuin ratsastamiseen, niin sinusta varmaan tulee kelpo soturi ja pakanain kauhu!"

"Kyllä minulla, se aikomus on, että rupean taisteluun kristin-uskon puolesta, mutta minä aion vastaan ottaa pyhän ristinmerkin itse Tuomas piispan kädestä" -- vastasi Paavo.

"Kuulkaapas mokomaa ylpeyttä!" -- huudahti airut. "Tämä hurskas isä, joka on jakanut tuhansia ristinmerkkejä sekä Suomessa että Ruotsissa, vieläpä korkeasukuisille ritareillekin, ei ole tarpeeksi hyvä antamaan ristinmerkkiä tälle pöyhkyrille!"

Kiivaita suuttumuksen huutoja ja uhkauksia Paavoa vastaan kuului ylt'ympärillä.

"Älä huoli, arvoisa airut, puheessani harkita ylpeyttä" -- loihe Paavo lausumaan. "Asian laita on sellainen, että minä erittäin tärkeässä toimessa olen matkalla Tuomas piispan luo. Kun kerran pääsen hänen puheillensa, ajattelin pyytää häneltä itseltään ristinmerkkiä. Ovatpa hänen kätensä pyhemmät kuin muiden ihmisten kädet -- sitä et tahtone kieltää?"

"Jos sinulla on joku tärkeä asia Hänen Ylhäisyydellensä, niin voit sen kertoa meille ja toimittaa toimitettavasi meidän kauttamme" -- sanoi airut.

"En sitä kerro kenellekään muulle, kuin Tuomas piispalle itselle. Jospa saan muutamalta toveriltani, joka asuu tässä kylässä, ratsun lainaksi, niin lähden heti kohta taas matkaan. Muussa tapauksessa täytyy minun odottaa siksi, että oma hevoseni vähän levättyänsä taas virkistyy" -- väitti Paavo.

"Et pääse tänä iltana etkä ensi tulevana yönä Hänen Ylhäisyytensä puheille, Tuomas piispa viipyy muiden pappien kanssa kaiken yön Nousiaisten tuomiokirkossa hartaissa, loppumattomissa rukouksissa. Taikka luuletko, tomppeli, että pyhät kuvat ja pyhien jäännökset muutetaan kirkosta kirkkoon samalla tavalla kuin lampaat yhdestä karsinasta toiseen? Etkö luule, että heillä on suru suuri, kun pitää jättää vanha koti? Vieläpä he vuodattavat katkeria tuskan kyyneliäkin eivätkä hartaitta rukouksitta otakkaan lähteäksensä. Sellaisia rukouksia et osaa sinä lukea eikä kukaan muu meistä, paitsi nämät molemmat hurskaat isät tässä. Paastoamisella ovatkin Tuomas piispa ja kaikki papit valmistautuneet näihin rukouksiin kukin kutakin pyhimystä varten, mutta Hänen ylhäisyytensä heitä kaikkia varten yleisesti. -- Olkoon pyhä neitsyt heille apuna! Kyllä heillä ensi yönä on ankara työ pyhien kuvien ja pyhäin jäännösten kanssa." Antaaksensa rukouksellensa tuetta, teki airut ristinmerkin rinnoillensa. "Tuo oli ikävä sanoma minulle. Kyllä kai minun nyt täytyy odottaa huomiseen saakka", -- sanoi Paavo, töin tuskin voiden hillitä levottomuuttansa.

"Tuskinpa huomennakaan pääset Hänen Ylhäisyytensä puheille!" -- arveli airut. "Huomenna on hänellä niin paljon työtä ja puuhaamista uudessa tuomiokirkossa, että tuskin ehtii muita asioita ajattelemaan. Kuka kykeneekään laskemaan kaikkia niitä rukouksia, joita hänen sielläkin taas pitää rukoileman, ennenkuin temppeli on saatu riittävään määrään pyhäksi, ollaksensa sopiva asunto pyhille asujamille. Entäs tuo monimutkainen sijoitteleminen! Luuleeko joku, että nuo uuteen asuntoon tuodut pyhät kuvat ja pyhäin jäännökset pitävät hyvänänsä minkä paikan tahansa, ottaen asuaksensa jos jossakin kolkassa tai komerossa? Eivätpä suinkaan! Siinä vasta katsotaan työtä ja tointa sekä suurta ymmärrystä, kun heitä, kutakin arvonsa mukaan, sijoitellaan sopiville paikoille yhdenkään mieltä loukkaamatta, vaan kaikkien suuttumusta karttaen. Arvaattehan mikä vahinko ja turmio siitä tulisi koko kansalle, jos joku heistä joutuisi raivoon syystä, että hänen arvoansa loukataan. Sellaista onnettomuutta ei voitaisi millään tavalla palkita, vaan uusi tuomiokirkko saisi aikojen loppuun asti huoata raskaan kirouksen alla. Pyhä Henrikki estäköön sellaista tapahtumasta! Kyllä on paras, nuori mies, että asiasi toimitat meidän kauttamme."

"En, en vaikka minua kuolemalla uhattaisiin! Minun pitää itse huomenna saada puhutella piispaa!" -- huudahti Paavo. "Saat koettaa, pöyhkyri, mutta minä en usko että se toimi sinulle onnistuu. Antakaa tietä hyvät ystävät!"

Nämät sanat sanottuansa painoi airut kannukset ratsunsa kylkeen ja läksi pois. Molemmat munkit seurasivat häntä siunaten kansaa huutamalla sille: "Paxvobiscum! Paxvobiscum!"

Paavolle tuttu talonisäntä astui nyt hänen luoksensa ja sanoi: "Terve tulemastas Paavo! Tämä nyt sopiikin erittäin hyvin. Sinä jäät yöksi meille ja huomenna lähdemme yhdessä seurassa Räntämäelle."

Yhdeksäs luku.