Part 5

Tavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan holhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi. Mutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela äkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen muotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin vastasi hän nuhtelevalla äänellä: "Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi saa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut tällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut liiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä kostaa! -- Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän jumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni tässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä tunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa."

Lyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili sitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, -- jonka kuluttua hän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin sydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta itkuun.

"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!" -- huudahti hän ja kyyneleet tunkivat esiin hänen silmistänsä. "Eivät meidän hyvät jumalamme voi vaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on siinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas setäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin minä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa kristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa kostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun pitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?" Vanha Tavela oli hämillänsä.

"Mitenkä yksipäinen sinä olet!" -- tiuskasi hän äkäisesti. -- "Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen asiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan päättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä."

"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat sen verta!" -- kiljasi loihtija.

-- "Anna lapsi heti paikalla Korven Kelolle, sinä ylpeä hupsu! -- Muuten me sinut kivitämme taikka poltamme! -- Tottele heti kohta!"

Tällaisia kiivaita uhkauksia kuului kaikkialla. Kansa oli hurjistunut.

Lyyli vaaleni, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hän loi ne Hatanpään Heikkiin ja näiden nuorten katseet sulautuivat muutamaksi hetkeksi toisiinsa. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mutta kuitenkin ymmärsi Heikki heti mitä apua Lyyli toivoi häneltä saavansa. Hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi ankaralla äänellä: "Mitä kuulenkaan! Te uhkailette Liuksialan Lyyliä -- ja mistä syystä? Siitä että hänellä on hellä ja armahtavainen sydän, että hän tahtoo pelastaa tuon pienen lapsen, jonka Korven Kelo selvästä _erhetyksestä_ on määrännyt kuolemaan. Yksin se seikka jo, että Liuksialan Lyyli tahtoo häntä kasvatiksi, on tarpeeksi riittävä syy siihen, että lapsi säästetään... Te ette tahdo sitä? Niinpä niin! -- Hoi Hatanpään miehet! Tulkaatte luokseni kaikki, kaikki alustalaiseni ja ottakaatte aseet mukananne! Jos minun täytyy väkivallalla suojella tuota lasta, niin pitää tässä vuotaman verta niin runsaasti, että sen tulva nousee nilkkoihimme asti!"

Nyt nousi hirmuinen meteli ja kaikki miehet riensivät noutamaan aseitansa. Kiivaita huutoja ja kirouksia kuului kaikkialla. Lävitse väentungoksen tunkivat Hatanpääläiset rakastetun isäntänsä luoksi. He olivat tottuneet ehdottomasti luottamaan hänen rehellisyyteensä, aina täydellisesti vakuutettuina siitä, että se asia, jota hän puolusti, oli oikea ja hyvän omantunnon vaatimusten kanssa yhtä pitävä. Heitä oli lähes kaksi sataa miestä.

Sill'aikaa oli Tavela lähestynyt Korven Keloa ja kuiskannut hänelle muutamia sanoja korvaan. Loihtija ensin katsoa tuijotteli häneen suurin silmin, pudistaen vastenmielisyyden merkiksi tuimasti päätänsä, mutta Tavelan hänelle uudestaan jotakin kuiskattua nousi Korven Kelo ylös teurastuspaadelle ja antoi käsiänsä ilmaan kohottamalla kansalle merkin siitä, että hänellä oli sille jotakin sanottavaa. Mutta meteli ja häirinki olivat niin suuret, että ainoastansa ani harvat huomasivat Korven Kelon antaman merkin. Sentähden toi Tavela lähinnä olevasta kokosta pitkän tulisoihdun ja antoi sen loihtijalle. Kun tämä jonkun hetken oli heiluttanut tulisoihtua päänsä yli, taukosi melu ja kukin kallisti korvansa kuullaksensa rikkiviisaan tietäjän puhetta.

Korven Kelo alkoi sanella: "Tuo lapsi jääköön elämään, koska Liuksialan Lyyli niin tahtoo! Löytyy eräs keino, jonka kautta saadaan kirous poistetuksi siitä ja jumalat sovitetuiksi. Tavela kertoi minulle, että hänellä on varana erinomattain oivallisia teuraita tälle juhlalle. Kun ristinmerkki tuon lapsen otsasta pestään pois parhaimman oriin sydänverellä, niin sillä keinolla saadaan taivahinen pilvien pitäjä leppymään ja lapsi pelastetuksi kirottujen kristittyjen jumalien kovista kourista. Taluttakaa siis heti teuraat tänne!"

Niitä oltiinkin jo Tavelan edellä antaman käskyn johdosta noutamassa, ja kova hevosten hirnunta kuului, ja kohta talutettiin oriita, kauniimpia mitä voipi nähdä, teurastuspaikalle.

Seitsemäs luku.

Lyyli oli lapsi sylissään rientänyt lapsen vielä tainnoksissa makaavan äidin luo. Annettuansa lapsen eräälle palvelusneidollensa pidettäväksi, kumartui hän vaimon puoleen ja koetti saada häntä tointumaan. Mutta kun tämä toimi ei tahtonut hänelle onnistua, käski hän Heikin, joka seisoi siinä lähellä, toimittamaan sangollisen viileätä vettä. Kun hän sitte oli pessyt haavat onnettoman päässä verestä puhtaiksi ja hieronut hänen otsaansa ja käsiänsä vedellä, niin tämä virkosi, aukaisi silmänsä ja huokasi syvään, niin syvään kuin yksin rakkaan lapsensa kadottanut äiti voipi huoata.

Kovin iloissaan tästä menestyksestä sanoi Lyyli vaimolle, hyväillen häntä niin hellästi, kuin olisi hän ollut hänelle läheinen sukulainen: "Ole huoletta vaan -- lapsesi vielä elää! Eihän kukaan enää sille pahaa tee eikä sinullekaan! -- Ole täydellisesti rauhoitettu! -- Eiväthän nuo haavatkaan päässäsi ole kovin vaarallisia. Minä olen ne nyt pessyt ja sitonut. Toivoni mukaan ne pian paranevat, kun, Liuksialaan tultuamme, toimitan niihin sopivia voiteita."

Vaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi oikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.

Lyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.

"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!" -- sanoi hän. "Hänkin on jo tointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!"

Raikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja painoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki ilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui hän Lyylille: "Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka olet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas toimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!"

Lyyli esti häntä menemästä.

"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi sylissäsi kävellä kotiin."

Vaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin ne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta pyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.

"Mennään sitte yhdessä" -- jatkoi Lyyli puhettansa. -- "Minäkin jo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani Liuksialaan."

"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?" -- kysyi vaimo ihmetellen.

"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan jo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä elät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi tavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että tuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää silmällä."

Huomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi. Empä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; -- kuitenkin sillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon poikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut sen kuolemasta."

"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua siitä!..."

"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!" -- keskeytti häntä Lyyli. -- "Vaan mikä on pojan nimi?"

"Antero" --.

"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman hänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme häntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi."

"Toinenko nimi?" -- sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti ympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: "Etkö tiedä, että minä olen kristitty?"

"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin meistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä oli valta täällä" -- vastasi Lyyli.

"Ei, ei! -- Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!" -- huudahti vaimo laskien kätensä sydämellensä. -- "Minä olen ajatusteni ja tunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka olen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle puhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni. Minä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä, minkä hän kasteessa on saanut."

Lyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.

"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä tuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!" -- vakuutti Lyyli.

"Pidätkö minua niin kevytmielisenä?"

"En sinua ensinkään pidä kevytmielisenä, vaan luulen ja tiedän, että raskaat murheesi ovat saaneet sinun haaveksimaan kaikenmoisia hullutuksia, joista tuo vanha mustatakki muukalainen on jaaritellut sinulle!"

"Älä puhu siten! Sanasi loukkaavat kovasti mieltäni!"

"Olkaamme siis siitä asiasta puhumatta! -- Nimitä sinä vaan poikaasi Anteroksi, jos niin mielit... sitä en kiellä sinua tekemästä. Mutta minä nimitän kuin nimitänkin häntä Viikiksi. -- Vaan johan ollaan teurastamis-toimissa! Minunkin pitää mennä noutamaan teurasraavaan verta."

Lyyli otti pienen hopeisen maljan taskustaan. Samassa huudahti teurastuspaaden luona seisova loihtija: "Missä on lapsi? Tuokaatte se heti tänne!"

Surkealla valitushuudolla vastasi pelästynyt äiti tähän kysymykseen. Vavisten koko ruumiissansa sulki hän lapsensa syliinsä. -- Eräs vanha talonpoika tuli lasta noutamaan.

"Anna lapsi minulle!" -- sanoi talonpoika.

"En! en! -- Voi lapsi raukkani! -- En anna sitä sinulle. Mitä sillä tekisitkään? En anna!" -- änkkäsi äiti, jonka vaaleasta otsasta tuska pusersi raskaita hikipisaria.

"Mitä sillä teen? No vienpä sen Korven Kelolle, joka pesee siitä kirouksen pois" -- vastasi talonpoika.

"Korven Kelolleko! Voi kaikki taivaan pyhät! Ei ole lapseni tehnyt mitään pahaa eikä hänessä asu kirousta! En anna lastani... en kenellekään!"

Melkein mielipuolena tuskasta ja kauhistuksesta katseli vaimo ympärillensä nähdäkseen, mistä hän lapsinensa parahiten pääsisi pakoon. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi juoksemaan, juoksemaan niin kovasti ja vikkelästi, ett'ei kukaan häntä saavuttaisi!

Lyyli kumartui vaimon puoleen ja puhui päättävällä äänellä hänelle korvaan: "Anna heille lapsi, he eivät tee sille pahaa! Älä ärsytä heitä! Jos he joutuvat raivoon, niin teurastavat sen heti paikalla, enkä minä ota toistamiseen pelastaakseni sen henkeä syystä, ett'ei se toimi minulle enää onnistuisi, jos häntä yrittäisinkin pelastamaan!"

Nämät sanat sanottuansa irroitti hän lapsen äidin helmasta ja antoi sen talonpojalle, joka viipymättä vei sen Korven Kelolle. Lyyli astui nyt myös teurastuspaasta lähemmäksi.

Kansa oli hyvissä mielin siitä, että loihtija oli päättänyt antaa lapsen elää. Harva läsnä olevista oli niin julmamielinen, että hän paljaasta verenhimosta olisi suonut näkevänsä lapsen teurastettavan. Loihtijan mahtisana se se oli saanut heidät raivoon. Sillä niin suuri oli heidän luottamuksensa häneen, että siinä olisi syntynyt verinen tappelu, jos loihtija yhä olisi väittänyt, että jumalien tahto oli, että lapsi piti teurastettaman. Nyt olivat kaikki iloiset siitä, että tämä asia oli saatu päätteesen tuollaista julmaa verileikkiä välttämällä.

Noita oivallisia teurastusraavaita tahtoi jokainen läheltä nähdä ja tarkastella. Väen tungos niiden ympärillä oli suuri. Niin pulskia oriita moni ei ollut eläissään ennen nähnyt.

"Tuhat tulimmaista! Ovatpa nuo mainioita hevosia! Katsokaapas tuota valkean-karvaista viisivuotiasta! Siinä on juhtaa niin paljon kuin kahdeksassa!" -- huudahti yksi.

"Entäs tuo musta tähtiotsa! Moista ratsua ei löytyne sadan penikulman päässä!" -- sanoi toinen.

"Voiton kaikista ottaa kuitenkin tuo tummankarvainen raudikko! Jos saisin ottaa yhden noista kaviokonteista omakseni, niin sen ottaisin!" -- väitti kolmas.

Neljäs piti hiirenkarvaista parempana, viides haalevaa raudikkoa.

Loihtijan ehdotuksesta valittiin vihdoin neljä hyviksi hevoskasvattajiksi tunnettua talon-isäntää antamaan lausuntonsa siitä, mikä oriista oli parhaimpana pidettävä. Näiden tarkastus päättyi siten, että arvelivat tummankarvaista raudikkoa kaikista etevimmäksi. Se oli siis ensin teurastettava. Mutta ennenkuin ryhdyttiin teurastamispuuhiin, luki loihtija taas suuren joukon loihtusanoja, sen ohessa kamalasti tuijotellen silmillänsä ja tuon tuostakin joutuen haltioihinsa. Kun vihdoin kaikki tarpeelliset sanat olivat sanotut ja rukoukset luetut, talutettiin raudikko pyhän paaden luo ja sen jalat sidottiin köysillä yhteen, jotta se kaatui. Sitte iski Tavela muutamin taikasanoja jupisten pitkän teurastuspuukon sen sydämeen.

Tärkeä asia tässä toimituksessa oli se, ett'ei yhtäkään veren pisaraa teurasraavaasta pääsisi vuotamaan maahan. Siksi vaadittiinkin erityistä taitoa ja harjaantumista teurastajalta ja teurasraavas pidettiin sellaisessa asemassa, että veri helposti pääsi vuotamaan niihin pyhiin astioihin, joita muutamat lähellä seisovat miehet sitä varten pitivät varalla.

Näin kauaksi oli ehditty teurastustoimissa sinä hetkenä, jolloin lapsi kannettiin Korven Kelolle. Otettuansa sen vastaan, katseli loihtija sitä säihkyvin silmin. Hänen kasvonsa synkistyivät, hänen sieramensa laajentuivat ja hänen raskaasti hengittäessänsä aaltoili hänen rintansa. Selvä oli, että verenhimo uudestaan oli vallannut hänen.

Tämän huomattuansa huudahti Tavela hänelle: "Kiiruhdappas pesemään lapsen päätä! Mitä kuumempi veri on, sitä suurempi voima siinä asuu, sen muistanet".

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä teki loihtija, niinkuin Tavela käski hänen tehdä. Lukien sopivia loihtusanoja ja noituen ja uhaten kristittyjen jumalia, vaatien niitä luopumaan pois lapsesta, pesi hän lapsen pään ja rinnan teurasraavaan verellä, jonka jälkeen hän antoi sen Lyylille, joka vei sen pelvosta puolikuolleelle äidille.

Sen jälkeen nousi loihtija taas teurastuspaadelle ja huusi korkealla äänellä: "Tulkoot nyt myös kaikki muutkin, joihin kristityt mustatakit ovat lukeneet sanoja ja tehneet ristinmerkkejä rinnalle, tänne puhdistamaan itseänsä! Itse taatto taivahinen vaatii sitä ja sitä vaativat kaikki jumalamme! Ennenkuin niin on tapahtunut, ei huoli Pyhäjärvi juoda teurasraavaan verta eikä tuli syödä syöttilään lihaa!"

Suuri oli niiden joukko, jotka nyt riensivät "puhdistamaan" itseänsä pirskoittamalla teurasraavaan pyhää verta otsaansa ja kiireellensä. Niiden joukossa olivat Heikki ja Lyylikin.

Tämän tapahtuessakin luki viisas loihtija mahtavia sanoja ja saneli kiivaita kirouksia niille, jotka vast'edes antautuisivat vieraiden jumalien palvelukseen.

Jälellä olevatkin teurasraavaat tapettiin sitte. Kaikki sisukset ja sydämykset heitettiin tuleen. Sitä varten olikin nuo kaksi lähellä seisovaa kokkoa tehty muita suuremmiksi, että teurasraavaitten sisukset niissä helposti voisivat palaa poroksi. Mutta kaikki veri säilytettiin visusti ja suurimmalla huolella.

Jo ompi mainittu, että Lyylillä oli pieni hopeinen malja, jossa hän aikoi säilyttää teurasraavaan pyhää verta. Kaikilla muillakin oli jonkunmoinen pieni astia sitä varten varalla: rikkaimmilla hopeasta tahi vaskesta, köyhemmillä sarvesta, puusta taikka tuohesta tehty.

Yksi juhlan tärkeimmistä tempuista oli nyt tehtävänä: matkue Pyhäjärven rannalle. Pyhäjärven aaltoihin oli teuraitten veri sekoitettava; ne rukoukset, jotka sen rannalla rukoiltiin, olivat taivahiselle Ukolle ja muille jumalille muita rukouksia otollisemmat.

Kaikki olivat valmiit matkaan; loihtijan käskyä lähtöön varrottiin.

Mutta Korven Kelo katsoi, ollen vihoissaan, pitkään lapsen äitiin. Vihdoin ärjäsi hän julmalla äänellä: "Tuo vaimo ei vielä ole puhdistanut itseänsä! Ell'ei hän tahdo sitä tehdä, niin pitää hänen kuoleman!"

Onneton äiti kyyristyi näitä kuullessaan. Pakanain menettely hänen lapsensa kanssa oli nostanut kauhua ja hirmua hänessä ja hän oli lujasti päättänyt ennemmin kuolla kuin kieltää Kristuksen, josta Wildefried isä oli hänelle saarnannut.

Huomattuansa uhkaavan vaaran riensi Lyyli vaimon luokse ja pirskoitti äkkiarvaamatta maljastansa muutamia pisaria verta hänen kasvoihinsa. Sitte kääntyi hän päättävästi loihtijan puoleen ja lausui: "Tuo vaimo raukka on liian sairas ja heikko voidaksensa itse tulla pyhää verta noutamaan, mutta puhdistustoimi, josta puhuit, on nyt tapahtunut minun kauttani."

Loihtija puri huuleensa ja antoi käskyn lähtöön. Pyhäjärven rannalle ehdittyänsä tyhjensi kukin astian, jossa kantoi verta, sen aaltoihin, tämän ohessa rukoillen itsellensä taivahiselta Ukolta sitä, mitä hänen parahiten oli tarvis. Talonisännät ja muut, jotka maata viljelivät, pyysivät kasville sopivaa ilmaa, jotta ohra orastuisi, kaura kauniisti kasvaisi, nuoret tytöt rukoilivat naimaonnea j.n.e. Mutta itse Pyhäjärveä pyydettiin antamaan sen aaltoihin laskettua verta jumalille juotavaksi, jonka tähden rukoukset alkoivat tämäntapaisilla sanoilla:

Anna, armas Pyhäjärvi, Jumalien juomasanko, Vesisäiliö sävyisin, Anna taivaan taaton juoda, Pilvien pitäjän särpiä!

Mutta ei yksin Ukko jumalaa, vaan muitakin jumalia rukoiltiin tässä tilaisuudessa. Niin pyysivät kalastajat Ahdilta ja Ahtolan kansalta hyvää kalaonnea ja talonemännät muistuttivat Pyhäjärven impeä siitä, että hän pyytäisi Tapion ja Tapiolan väen, kun nämät tulivat noutamaan vettä ja maistelemaan teurasraavaitten verta, varjelemaan heidän metsissä ja laitumilla kuleksivaa karjaansa metsänpedoista ja kaikista vahingoista, jotka eläimiä metsässä kulkiessa voivat kohdata, soihin ja rämeihin joutumasta y.m.

Sitte kuin kaikki toimet Pyhäjärven rannalla olivat suoritetut, oli vaan viimeinen ja iloisin osa juhlasta enää jälellä. Teurastettujen oriitten ruumiit leikattiin kappaleiksi. Jok'ainoa juhlassa läsnä oleva sai kappaleen lihaa, jota hän riensi paistamaan jonkun kokon leimunevassa liekissä. Kaikki luut poltettiin, mutta oriitten pääkallot pystytettiin pitkien, teurastuspaikan ympärille pystyyn lyötyjen paalujen päähän.

Hevosen liha oli pakanallisten esivanhempaimme paras herkkuruoka. Yksi pätevimmistä syistä heidän vihaansa kristin-oppia ja sen levittäjiä vastaan oli juuri se, että kristityt papit kielsivät heitä hevosen lihaa syömästä. Pyhäjärven lähitienoilla asuvat Hämäläiset eivät olleet moneen vuoteen uskaltaneet syödä hevosen lihaa; eipä siis ihmettelemistä, että he nyt ensimäistä sopivaa tilaisuutta hyväksensä käyttäen oikein ahmaamalla kävivät lihavien paistien kimppuun. Kotoa juhlalle mukana tuodut eväät, mesijuomat ja oluet otettiin nyt myös esiin, jotta siellä pian syntyi ilmeinen ilo, suurta melua ja hälinää.

Lyyli ei jäänyt osaa ottamaan tähän iloon. Heti kuin juhlan -- niin sanoaksemme -- virallinen osa oli päättynyt, läksi hän palvelijatartensa kanssa kotiin, vieden mukanansa myös lapsen ja lapsen äidin.

Hatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin veneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän Messukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä sanoi Heikki: "Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!"

"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki esimerkiksi!"

-- "Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!"

-- "Enhän juuri olekkaan levoton... mutta"... "Mutta mitä?"

-- "Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia tapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan... Luuletko, Arvo, että olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn piispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti hän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen nähnyt."

-- "Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä pääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan. Kasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän avuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta ja Venäjältä asti."

"Elleivät vaan myöhästyisi nuo etäällä asuvat auttajat." He olivat nyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi kuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: "Minun olisi hauska tietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin erkanemme toinen toisestamme."

"Niin... miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja jalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena."

Luoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä, kyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton -- noista rikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa puheskelee."

Tämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen seuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.

Heikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian se oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran jäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin rannalla kasvavien leppien taakse.

Heikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta kuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa kuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa myöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta tapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta valtasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset mielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen kesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin synkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa toivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin muotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän näki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä, jolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä syystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta luulottelevaisuudesta.

Tultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että hän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos kristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle seurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset käskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille paikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni sidottuina.

Juhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden rajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein hyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme sataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa uskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola, jonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä vietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:

"Ja quin kevekylvö kylvettin Silloin Ukon malia iootijn Sihen haetin Ukon vacka. Niin loopui pica ette acka. Siitte paljo häpie sielle techtiin Quin seke cultin ette nechtin".