Part 4

Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän vanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.

Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin käytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla leikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.

Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat ijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.

"Te ette rukoile, Wildefried isä?" -- kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.

"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi" -- vastasi Wildefried isä.

"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meitä uhkaavasta kuolemasta!" -- kehoitti Antonio.

"Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata."

"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella tavalla aikovat tappaa meidät?" -- kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.

"Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään" -- sanoi isä Wildefried tyynesti.

Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon. Sen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: "Voi taivaan Herra, kuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! -- Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?"

"En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja ilman valituksetta, todellisina marttyyreina."

"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?" -- kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.

Sivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät saksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi puhua suomea.

-- "Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äsken syntynyt lapsi."

"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä voimaa siihen, isä Wildefried?"

"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua siihen otolliseksi. -- Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. -- En, en! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon."

Huomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi Wildefried isä: "Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.

"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!" -- loihe Wildefried isä taas lausumaan. "Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'"

Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä. Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä. Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.

Suureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka lähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän karva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan iloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha anastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.

Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.

Pian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.

"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!" -- käski hän jyrkästi.

Polvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte edespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.

Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: "Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi, 'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin." Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellänsä heidän lauluunsa.

Omituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa kanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää paasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo oli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti siltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h--ttiin, hetkellä jolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet neuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin luonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi ankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat olivat mennä lumpeen.

Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille. Nyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.

Tuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.

"Hampaasta hammas ja silmästä silmä -- se on tuomio!" -- sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".

Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi, kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä, yhden kunkin paalun tykö.

Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.

"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen ruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii ijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!"

Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.

Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla äänellä suomeksi: "Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja te kaikki muut pyhimykset! -- rukoilkaatte ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työ-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille!" -- Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: "Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'" [Nämä latinankieliset sanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]

Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. -- Oljet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat mainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa lentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.

Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.

Tätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä taukosi.

"Tuokaatte teuraat tänne!" -- käski hän.

Kuudes luku.

Tuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs pitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella vauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä oli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat alas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä. Muuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta nahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho loisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla karvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.

Oikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua nostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin raivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta, vasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.

Kohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset hajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat kalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä toivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin paljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei kuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja ähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen vimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja tarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki voimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti miehen kourista.

Mies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla kädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne irroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen ankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti kiveen ja meni tainnoksiin.

Tämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan eriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät lähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia sanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita ruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta useammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin silmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen huuliltansa.

"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?" -- kyselivät muutamat lähellä seisovat miehet.

"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan" -- sanoivat toiset.

Mutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin, vaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään taikatemppujansa.

Mikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa ja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka -- niin vakuutettiin -- lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin hyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita takaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin ystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes yritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen "sanansa" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren, että hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta -- erinomattain naimaonnea -- niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa, mutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä onnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli salaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä hän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa tapahtuvia asioita.

Kaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja näillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä missä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä milloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta ampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut surmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen tähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä, niin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä päättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he ajoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki heidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki metsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa ladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan salaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja keräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa väijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka kaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin elettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.

Hän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä taikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen tuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä lepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla silmäyksillä.

Korven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta kouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se taas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle: "Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha kirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen kurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän on pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi siitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan täst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa saadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt lapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu vielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja kiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt kuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä paikalla kuin minun veneeni."

Loihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä tainnoksissa olevaan äitiraukkaan.

Sitte loihe hän taas lausumaan: "Ukko vihaa tätä lasta, kaikki taivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt teurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven veteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen suuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!"

Eräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.

Loihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä makaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa terävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri kuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku takaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli, joka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi hän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.

Kaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta. Tyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta taholta.

Mutta Lyyli puhui milt'ei uhkaavalla äänellä: "Sinä et saa teurastaa tuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko -- minä kiellän jyrkästi sinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs -- Liuksialan Lyyli ei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat! Taikka piteleppäs _minua_, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa, joka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni -- etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan tehtyä loukkausta?"

Tyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä vastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän olikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa tapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.

Sinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän kantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli kiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.

Lyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli ylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: "Jos vaan sakari-sormellasikin kajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo, niin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön valmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi ja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi Manalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain Syöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin tekeväni!"

Ylpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui: "Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni tänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?" Korven Kelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi ja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat maksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.

Kansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.

"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän jumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi teurastetaan!" -- huudettiin.

Kamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: "Mene pois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka päivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin ansainnut."

Lyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: "Rakas eno kultani! Pelasta minun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta! Muuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna milloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja kuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka putosi alas jalkaini eteen."