Part 3

Hieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen ja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen hyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua, joka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä lukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi, sillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: "Arvoisa Tavela! Nyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua, sillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies on heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te melkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni Vuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo mies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy sellaisesta juuresta?"

Vanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää, että se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli häntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan tuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin rauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi siitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.

Leppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: "Taisin minäkin äsken liiaksi kiivastua -- mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä on ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa toverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän välillämme taas tehty." Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon Paavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:

"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin tekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän ystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä, että tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin käyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän, että äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun pitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta puuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta."

"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus astuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin, maassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli, joidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän" -- väitti ukko Tavela hyvillä mielin.

Tulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.

"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni unhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon kautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!" -- vakuutti hän innostuneena.

Ukko Tavelan muoto synkistyi.

"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! -- Oletko kristitty? Etkö vielä ole luopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?" -- huudahti hän kiivaasti.

Hieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen kurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.

"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen kautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita lapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun", -- lausui hän sitte.

"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?" -- kysyi ukko.

"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan ollut kristitty muuta kuin nimeksi. -- Mutta johtuu taas mieleeni sama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on vielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi kuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää."

"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme sille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös kristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo työ tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä" -- sanoi Tavela ja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen kovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei olisi voinut uskoa.

"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa kristin-uskovaisille tapahtuneen surman?" -- kysyi Paavo.

"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön."

"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja Turkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle Karjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan."

"Niinpä kerrotaan" -- lausui Tavela tyynesti.

"Luultava on, että hän sen sijaan nyt sotajoukkoineen karkaa meidän kimppuumme" -- arveli Paavo.

"Sitä tuskin tarvitsee epäilläkään" -- sanoi Tavela.

"Oletteko ryhtyneet varokeinoihin ja ajatelleet mitenkä vihollista pitää vastustaa? Tässä on kova kiista käsissä, ankara isku kestettävänä!"

"Olemme kai. Kaksisataa aseellista miestä seisoo Nokian virran rannalla vartioitsemassa, ett'ei kukaan vihollinen pääse siitä ylitse. Jahka juhla on päättynyt nousee tämän joukon luku kolmeen tuhanteen mieheen. Kauemmaksi Nokian virtaa emme aio, emmekä uskalla asettaa sotariviämme ennenkuin on saatu enemmän sotilaita kokoon. Kaikkialle on lähetetty nostokehoituksia, jotta jok'ainoa mies kiiruhtakoon taisteluun kansamme vainoojia vastaan. Eivätkö sanansaattajamme ole saapuneet teidän seuduillenne?"

"Ovatpa kyllä. Mutta kun viisisataa piispan ratsumiehistä seisoo Toijalassa, niin on pelko vallannut miesten mielet, jotta eivät rohkene tarttua aseisin."

"Millaisia ämmiä!" -- huudahti ukko Tavela suuttuneena. "Etkö sinä Paavo ota kurittaakses ja kostaakses noille muukalaisille ratsumiehille? Jos olet isäsi poika, niin löytyyhän sinussa intoa siihen määrään asti, että kotitienoillasi saat niin monta miestä aseisin tarttumaan kuin tähän toimeen tarvitaan."

"Kyllä otan sen toimen toimitettavakseni. Luottakaa minuun! Pian kyllä -- sen vannon pyhästi -- saatte kuulla kerrottavan ahkerista kostonpuuhistani."

"Kättä siitä, että tämä asia on varma!"

Vahvasti pudistettuansa Paavon kättä, kysyi Tavela: "Etkö aio ottaa osaa kisoihin?"

Kisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.

Synkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi tulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin kerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi ja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen äkillistä mielenliikutustansa: "En aio. Hm... Minä en ole sillä tuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä..."

"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin käymästä?" -- keskeytti häntä Tavela.

"Eipä suinkaan... Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää kotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin -- noita piispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela, isäni jalo ystävä!"

"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo konnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin kostotyösi tapahtuu sitä parempi."

"Olette aivan oikeassa."

"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat. Heitä kaikki sääli pois mielestäsi."

"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä ketään", -- vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään venettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti. Lempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli Tavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.

"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat" -- sanoi hän.

"Lähestyy kuin lähestyykin" -- myönsi Paavo.

"Olisipa teidänkin ollut hauska olla läsnä silloin."

-- "Kaiketi olisi ollut" -- vastasi Paavo, lisäten: "Kuitenkin lohduttaa minua tuo ajatus, että ukolle kelvollisia teuraita jää muuallakin teurastettaviksi kuin täällä. -- Vielä yksi asia, jonka olin unhottaa. Kuka tulee olemaan sen joukon päällikkönä, joka Nokian virran luona vartoo vihollisia? Kaiketi siihen toimeen on määrätty urhoollinen mies taikka urhoollisia miehiä?"

"Kuinka urhoollisia, en tiedä ennakolta sanoa, mutta äsken neuvottelussa karsikkojen luona valittiin Hatanpään Arvo ja minä siihen toimeen. Minun osani tulee tietysti olemaan neuvon-antajan, kun olen jo niin vanha, ett'en miekallani voi sanottavaa surmaa saada aikaan vihollisparvessa" -- vastasi ukko Tavela.

"Vai Hatanpään Heikki! Onneksi! Varmaan teille kaikki asiat menestyvät hyvin! Hyvästi!" -- huudahti Hieraniemen Paavo ja käänsi melallansa veneen keulan oikeaan suuntaan. Soutomiehet painoivat aironsa veteen ja heidän ensi vetämältänsä läksi vene kiireesti kiitämään Pyhäjärven tyyntä pintaa myöten.

Kotvasen kuluttua kuulivat veneessä kulkijat kimeän äänen päänsä yli. Kaikki nostivat silmänsä taivasta kohti ja huomasivat että lokki, laulaen kalanhimoista kevätvirttänsä, pitkillä lumivalkoisilla purjeillansa purjehti tuolla ylä-ilmoissa.

-- "Tuo on ensimmäinen lokki, jonka näen tänä keväänä. Se lentääpi Näsijärveä kohti. Suokoot Näsijärven aavat selät sille suotuisan kesä-asunnon ja runsaan ravinnon! Se on toivotukseni" -- sanoi yksi soutajista.

Hieraniemen Paavo otti joutsensa, jännitti sen, pani nuolen asemallensa, tähtäsi ja laukasi. Joutsen jänne helähti ja suhisten lensi nuoli halki ilman. Tokko se sattui etsimäänsä pilkkaan? Voi! Lokki parka kiljahti kipeästi ja räpytti hetken aikaa tuskallisesti siivillänsä. Mutta eivät auttaneet sen ponnistukset. Onnettoman voimat loppuivat pian ja siivet yhä vielä leveinä putosi se pitkässä kaaressa alas ilman immen parviloilta.

"Katsokaatte, miehet! Eikö ollut oivallisesti osattu? Nuoli tunki puhki sydämen!" -- oli Paavo heti ammuttuansa huutanut.

Mutta kenkään ei hänelle vastannut, kaikki kun katselivat, kuinka lokki parka kuolin-tuskissaan ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä ylhäällä ilmassa.

"Miksikä tuon viattoman lokin ammuit? Eihän se nyt ollut kalastamassa sinun kalavesilläsi! Etkö kuullut, että sille toivotin onnellista ja hupaista kesää? Se oli sinulta väärin tehty, että näin kurjalla tavalla teit onnentoivotukseni mitättömäksi!" -- sanoi vihdoin lokille onnea toivottanut soutaja suuttuneena.

"Miksi sen ammuin? Eikö minunkin velvollisuuteni ollut vuodattaa teurasverta Pyhäjärveen Ukon juhlana?" -- vastasi Paavo ilkkumalla, lisäten: "Vaan miksikä soudatte noin kehnosti? Voimaa airoihin, miehet! Nyt on minulla kova kiire ja jok'ainoa hetki on kallis!"

Neljäs luku.

Sill'aikaa seisoi Hatanpään Heikki kisakentällä sivutusten Lyylin kanssa.

"Rukoilen sinua hartaasti, Lyyli, sanomaan minulle sydämesi totisen ajatuksen; -- lemmitkö minua?" -- lausui Heikki, tarttuen ihanan kisakumppalinsa käteen.

"Miksi hyödyksi se sellainen tieto voisi olla sinulle?" -- kysyi Lyyli nauraen.

"Miksi? Siihen vastaukseesi perustaisin tulevaisuuteni toiveet. Ajatteleppas! Jos nyt joku minua vieläkin rikkaampi kosija ilmaantuisi, niin tietäisin varmaan, ett'et hänelle menisi, jos minua lempisit. Et menisi, vaikka enosi Tavela mitä sanoisikin!"

Lyyli ummisti kauniit huulensa ikäänkuin arveluttavan epäilyksen merkiksi ja vastasi uhalla nyykähyttäen päätänsä: "Hm... Minä en ollenkaan uskalla väittää kiivasta enoani vastaan! Kyllä minun sanaakaan hiiskumatta ehdottomasti täytyy kaikissa asioissa häntä totella."

"Se ei ole totta, Lyyli! Kaikki ihmiset tietävät kertoa, että sinä olet enosi silmäterä, ett'ei hän henno kieltää sinulta pienintäkään pyytämääsi, vielä vähemmin vaatia sinua tekemään jotakin tahtoasi vastaan!"

"Niin... kylläpä se on totta, että eno minua pitää hyvänä... mutta en häntä vastaan kuitenkaan koskaan tohdi kinata" -- väitti Lyyli.

"Sinun ei koskaan ole tarvinnut sitä tehdä, kun hän aina suostuu kaikkiin, mitä mielit."

"Ei olekkaan, se on kyllä totta... Hm... Mutta eihän tuo, Arvo kulta, olisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita, joista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!"

"Voi, sanoitko minua kullaksi!" -- huudahti Heikki iloisesti ja tarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.

"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein: 'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?"

Hatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.

"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet tulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla heidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja hopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! -- Ethän sinäkään, Arvo, ole kehnoimpia kehujia!"

"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen" -- vakuutti Heikki.

"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja. Mutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään ole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut totta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska kuunnella!"

"Sinä puhut aina vaan _paremmista_, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan, pidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?"

"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin sen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle... Mutta nyt pyydät minua itseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä toiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee, itsensä antaminen toiselle!" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä sormellansa. "Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!"

"Enpä niinkään."

"Anna siis minulle suora vastaus!"

"Jahka taistelumme kristityitä vastaan on päättynyt ja rauha päässyt maassa valtaan, niin keskustellaan tästä asiasta tarkemmin."

"Taistelussa vihollisiamme vastaan olisi minulla kymmenen miehen voima, jos tietäisin, että rakastat minua!"

"Uskottele vaan minulle sellaista! Jospa tässä liian paljon tulisin sanoneeksi, niin varmaankin vaaran sattuessa pötkisit pakoon, ajatellen: nyt pitää paeta, sillä jos kaadun verihini, niin en saa Liuksialan Lyyliä vaimokseni. -- Sellainen sen seikan laita on!"

Tämän sanottuaan rupesi Lyyli taas iloisesti nauramaan. Hatanpään Heikki katseli ihastuksella, mutta raskaalla mielellä tuota lemmetärtänsä, jonka viehättävä muoto hänen näin nauraessaan oli viehättävämpi kuin muulloin.

"Sinä olet todellakin eriskummallinen nainen, Lyyli! Tuskalliselta, mutta kuitenkin autuaalta, sanomattoman autuaalta tuntuu lempiä sinua!" -- lausui Heikki.

Samassa kuului merkillinen suhina ilmassa ja ennenkuin Heikki ja Lyyli olivat ehtineet tutkia syytä siihen, pudota ropsahti nuolen lävistämä lokki Lyylin jalkojen eteen.

Lyyli säpsähti ja kavahti muutaman askeleen taaksepäin. "Älä peljästy, Lyyli! Tuo vaan on nuolella ammuttu lokki" -- kiiruhti Heikki sanomaan.

"Voi, lokki-raukkaa! Nuoli istuu vielä sen sydämessä! Katso kuinka veri on vuotanut haavasta ja tahrannut sen kauniin lumivalkean hameen!" -- huudahti Lyyli ja kumartuen maahan silitteli hän kädellänsä kuollutta lokkia.

Taisipa tytön hienosta kädestä lähteä jonkunmoinen sähkövoima, sillä lokki nosti nokkansa maasta ja pudisteli vielä kerran siipiänsä: sitte ei enää liikahuttanut jäsentäkään.

"Mitähän tämä ennustanee?" -- sanoi Lyyli katsoen levottomasti Heikkiin.

Niinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni tapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa suurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat jättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin ympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä silmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin kaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki yksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta mitä? Onneako vai onnettomuutta? -- kas siinä oli kysymys. Nuoli oli lävistänyt sen sydämen -- se oli paha merkki; lokilla on vaalea karva, ihan lumivalkea -- se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa, pitkällistä tautia ja sairautta. -- Entäs mistä se oli tullut, kuka oli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista. Joku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret taikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin arveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen tapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista silmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin, lokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa ollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.

Vihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja noita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että ihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin tapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.

"Asia on aivan selvän selvä!" -- huusi hän julmalla, kimakalla äänellänsä. "Tässä on lokki ja lävistetty sydän -- se tietää pikaista kuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut -- se tietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse mihinkään."

Lyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän tarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä vastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.

"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset milloinkaan käy toteen -- sen olen usein huomannut", -- kuiskasi Heikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin, kiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti koski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin päätänsä ruvennut huimaamaan.

Vanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan mistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja ärjäsi suuttuneena: "Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit lasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo tuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja sattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen."

"Sitä pahempi!" -- kiljasi Taara levitellen käsiänsä. "Lyyli on hyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on pahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän."

"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli rehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän tuittupäinen", -- tiuskasi Tavela.

"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti -- mitä sanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi -- mutta rosvolaisten rotua sanotaan olleen" -- intti Taara.

"Mitä rotua oli, sitä en tarkoin tiedä, mutta Itä-Karjalasta Vuokki hänen toi -- olin itse mukana samalla matkalla -- ja kaunis oli tyttö kuin päivän paiste. Hän kiemuraiset kiharansa kiilsivät kuin kaarneen rintahöyhenet ja hänen mustat silmänsä säteilivät tulta niinkuin kesän-aurinko", -- sanoi Tavela.

"Niin, niin. Siinäpä ollaan. Musta muoto, musta mieli! Paavo onkin tullut äitiinsä -- niinkuin jo sanoin. Eikä siinä mikään auta -- kyllä tuo lokki kuoleman sanomaa tuli tuomaan", -- pälpätteli Taara.

"Suusi kiinni akka!" -- ärjäsi Tavela.

"Ennustuksista ei pääse pakoon!" -- kiljasi tietäjä-akka.

"Vait! Paikalla vaiti sä valhekielinen hylkiö!" -- käski Tavela ja lisäsi kääntyen läsnä olevaan nuorisoon; "Ajakaatte pois tuo kurja viheliäinen konna! Syöskäätte hänet vaikka Tammerkoskeen vesisyöpäläisille syötiksi!"

Enemmän hänen ei tarvinnut sanoa. Muutamat pojat tarttuivat heti Taaraan ja viskasivat hänet pitkän matkan päähän siitä, missä hän oli seisonut. Akka kaatui, mutta nousi kohta taas jaloillensa ja läksi kauheasti noituen ja sadatellen pakoon minkä koivet kestivät. Muutamat pojista läksivät häntä ajamaan takaa, huutaen: "Hei Taara! Juokse hölkötäppäs parempaa vauhtia! Muuten me saamme sinut kiinni!"

Tämä ämmän pakoon juoksu ja pahan-elkisten poikain takaa-ajaminen oli niin hullunkurisen näköistä, että kaikki katsojat purskahtivat nauruun. Itse Lyylikin nauroi tahtoansakin vastoin, vaikka hänen mielensä oli raskas ja pahoja aavistuksia täynnä.

Näyttipä siltä ikäänkuin tämä sydämellinen nauru olisi saanut tuon lokkia koskevan asian läsnäolijain mielestä haihtumaan. Siitä tuskin enää ollenkaan puhuttiin ääneen. Siellä täällä vaan kuiskailtiin: "Kyllä kai Tahalan Taara kuitenkin on oikeassa. Hän on viisas tietäjä, vaikka hän on äreämielinen ja pahan-elkinen."

Aurinko oli jo mennyt maillensa. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä, joidenka tyynessä pinnassa läheiset metsät näkivät varjokuvansa. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua ei kuulunut muuta ääntä kuin kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla yksinäisen laulurastaan liverrys.

"Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! -- Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi" -- sanoi Tavela.

Kaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät mahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin muutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot heleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin vaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki kaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut luulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi kehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli noita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin jo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan mainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa kanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden pauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.

Annettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen elikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.

"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?" -- kysyi hän näiltä neuvottelijoilta. "Kuinkas muuten?" -- vastasi yksi heistä.

"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne" -- käski Tavela.

Muutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.

Viides luku.

Täällä kummulla oli kalliossa luonnollinen luola, niin suuri, että kuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.

Luolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli musta.

Kun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.

Erityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen rinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in -- siksi häntä nimitettiin -- mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä vuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän vankilaan.