Part 2

Hieraniemen nuori isäntä joutui hämille. Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitä sanoa. Vihdoin hän virkkoi: "Miksikä nämä tällaiset soimaukset? Onhan asiasta enosi kanssa sovittu ja sinun kanssasi myös."

"Asiasta on tosin vähän puhuttu, mutta mitään lupausta ei ole annettu; ja tuskin annetaankaan", vastasi Lyyli, ylpeästi nyykäyttäen päätänsä.

"Nyt et sinä pysy totuudessa, Henrikka!" sanoi Paavo harmistuneena.

"Äläpäs huoli pilkata minua haukkumanimellä!"

"Haukkumanimellä? Mikä on haukkumanimi?" kysyi Paavo hämmästyksellä.

"Se nimi, jolla minua puhuttelit."

"Henrikkako?"

"Niin, juuri se."

"Mutta onhan se toki nimesi. Henrikaksi sinut nimitettiin kasteessa pyhän Henrikki-piispan muistoksi."

"Minä en huoli kasteesta niin mitään! Jos mustatakki kristitty pappi on minun pääni pessyt taikka on ollut pesemättä, se on minusta yhtä! Kyllä kai se lienee mahdollista, että vanhempani väkivallalla uhattuina taikka muukalaisten valheellisten lupausten vietteleminä joskus ovat antaneet minulle tuon kirotun nimen, jonka nyt olen hylännyt. Uskottavat ihmiset todistavat, että minua pienenä lapsena sanottiin Lyyliksi. Lyyli siis on oikea nimeni eikä mikään muu."

"Vai näinkö on asian laita! -- Mitäs sinä, Hatanpään Heikki, sanot neitosesta, joka hylkää nimensä?" Paavo kääntyi Arvon puoleen.

Arvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta. Vaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan olivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä, niihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli ihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta. Kuitenkin hän heti vastasi: "Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten kirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri, haudattiin Nousiaisten kirkkoon.] -- täällä niitä ei ole."

Hieraniemen Paavo purskahti nauruun. "Ha! ha! ha! Oletko sinäkin luopunut ristimänimestäsi!" huudahti hän pilkallisella äänellä. "Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla, innolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen synneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja mökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös uuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin omistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!"

Hatanpään Heikki -- jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä nimellänsä -- puri kiukusta huuleensa. "Minä en olisi" -- alkoi hän väittää -- "ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen, ellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja kaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa niin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin suurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa tuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon seinään.' -- Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota tuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo -- ajattelin -- löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin. Tokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin Hieraniemellä. -- Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät. Häviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka vaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa."

Hieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.

"Tukitse parjaava kitasi!" huusi hän vihan vimmassa. "Vai vertailet sinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka! Kehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön! Minä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi, että sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille." Paavo veti puukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat läsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja pidättivät häntä.

"Päästäkää minut irti!" -- kirjasi Paavo. -- "Minä tahdon silpoa tuon Heikki-heturin pääkallon kahtia!"

"Päästäkää mies irti vaan -- potkaisemalla minä Hieraniemeläiset työnnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!" sanoi Arvo ylpeästi, mutta tyynesti.

Paavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä, jotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: "Ell'et jo lakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo selkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi jäähdyttämään!"

"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla! Sellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja sääntöjä loukkaava", väitti toinen.

"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä -- aivan kuin kettu loukussa", ilveili Lyyli.

"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan tuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän tahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin raivoisan mielipuolen ainakin!" sanoi kolmas nuori mies.

Ankara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös kovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli olevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset pitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt joutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi, kuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.

Kooten kaiken malttamuksensa lausui hän: "Vihani jo on lauhtunut. Tulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti hävyttömillä kokkapuheillansa." Hän jätti sanomatta, että hänen mielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli muuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen kilpakosijansa.

"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi", sanoi Hatanpään Heikki.

"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!" varoitti Lyyli. "Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille."

"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä siksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä en ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle vertoja vetämään."

Paavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä, asettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä tarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät poika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa ottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat vanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin lähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.

Noin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin. Riveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun rivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin. Kukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi. Kun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain askelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä taaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen yksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:

Ikävä on yksin olla Pojan poloisen, Löytäisin mä ehkä tuolla Sydänkäpysen. Ehkä kultain löytäisin, Armahani tapaisin.

Siihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita kantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa:

Tyttöjä on paljon täällä -- Teistä eivät huoli vaan! Tulkaa tällä kevätsäällä Rukkaset nyt ottamaan!

Todisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille, käänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.

Hetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta osoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti heiluttaen käsiänsä ja päätänsä:

Rukkasetko? -- Tyttö raukat, Nyt me teemme niinkuin haukat: Ryöstämällä kultansa Jokainen nyt ottaa saa!

Tytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen ohessa ääneen huutaen:

Juoskaa tytöt! -- Meitä haukka Ajaa takaa täyttä laukkaa!

Nähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä syntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä poikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni valitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin helposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi eli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut. Toisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli useammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu hyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki estää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta, kaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.

Näin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat heistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät juoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta hänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian saavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet jos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua. Tähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja kekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin tarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen voiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä, toisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen -- se ei ollut leikin säännöissä kielletty -- niin ankaralla vauhdilla, että olkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan, milloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan törmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä selkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua, väliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin; toisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin ankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut leikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan välillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä tavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää. Lyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi hänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään tuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä kilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin taistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi yhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui virtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä. Tuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.

"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa missä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!" -- huudettiin monelta taholta.

Vihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat loppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi henkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat tukehtua. -- Paavo sylkäsi -- hänen suustansa tuli verta.

"Sinä syljet verta Paavo! -- sinä olet voitettu! -- väisty jo!" -- änkkäsi Hatanpään Heikki.

"Veri tuli vaan hampaistani! Minäkö väistyisin! Sitä saat odottaa!" -- vastasi Hieraniemen Paavo ja ryntäsi taas hurjasti Heikkiä vastaan.

Ottelu sai yhä kauhistavamman muodon. Kiviä ja turpeita, joita taistelijat potkaisivat irti maasta, sinkoili sinne tänne heidän ympärillänsä. Hengähtämättä katselivat läsnäolijat tätä vimmattua leikkiä.

Vihdoin huusi yksi tytöistä: "Käy heidän luoksensa Lyyli! Muuten he tappavat itsensä, kun ei kumpikaan heistä väisty."

Lyyli oli tullut vaaleaksi. Häntäkin kauhistutti tuo hurja ottelu, johon hän oli viattomana syynä. Kuultuansa kehoitussanat rupesi hän heti juoksemaan taistelijoita kohden.

Nämät huomasivat sen ja heidän intonsa, heidän raivonsa kiihtyi. Molempien mekot olivat jo monesta kohden repaleissa, Paavon vasemmasta olkapäästä virtaeli veri, mutta tuskaa saadusta vammasta hän ei tuntenut eikä väsymystäkään. Jota lähemmäksi Lyyli läheni, sitä ankarammin hänen kosijansa ottelivat, sitä hurjemmiksi he hurjistuivat. Lyyli oli jo aivan lähellä. Viimeinen päättäväinen rynnäkkö oli tehtävä. Kiistailijat katsoivat toinen toiseensa tulisin silmin, kumpasenkin katseissa kuvautui rohkeutta, intoa ja vihaa. Kumpainenkin heistä tunsi, että ottelu nyt oli lopussa, ratkaiseva, voiton taikka häviön tuova hyökkäys kestettävä.

"Sinun täytyy väistyä syrjään, jos vaikka taivahinen Ukko minut löisi nuolellansa!" -- huusi Hatanpään Heikki ja karkasi ponnistaen kaikki vielä jälellä olevat voimansa Paavoa vastaan. Paavo horjahti, kompastui ja kaatui.

Heikki otti Lyylin molemmin käsin uumasilta ja nosti hänet ilmaan, huutaen: "Minä olen sinut voittanut, Paavo: Kas tässä on suloinen voiton-saaliini!"

Raikuva mieltymyshuuto kajahti samassa läsnäolevien huulilta.

Kolmas luku.

Kun Heikki laski Lyylin maahan ja katsoi hänen silmiinsä, oli hän niissäkin näkevinänsä voiton riemua. Oliko Lyyli todellakin iloinen siitä, että hän, Heikki, oli päässyt voitolle? Heikin teki mieli kysyä sitä Lyyliltä, mutta häneltä puuttui uskallusta siihen. Samassa nousi Paavokin taas seisaallensa ja huudahti hurjistuneena: "Älä liiallisesti kopeile Heikki! Sinä et minua voittanut, vaikka kamppaamalla sait minun kumoon. Tuo oli ilkeää petosta, hävytöntä kisoissa noudatettavien sääntöjen loukkaamista. Tiedätkö ensinkään millä tavoin rehellisten ihmisten kesken kisaillaan, sinä kurja nolokka?"

Hatanpään Heikki suuttui tästä Paavon parjauksesta niin kovin, että hänen kasvonsa kalpenivat. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Mutta muutamat saapuville tulleet nuorukaiset ottivat häntä puolustaaksensa.

"Äläpäs virkkaa sellaista, Paavo! Me tunnemme Hatanpään Arvon ja tiedämme, että hän kisoissa niin hyvin kuin tositöissäkin välttää ja vihaa petosta" -- sanoi yksi heistä.

"Minä vakuutan kunniani kautta, ett'ei Arvo kampannut. Tarkkuudella seurasin otteluanne alusta loppuun asti ja näin selvästi omin silmin, että Hatanpään Arvo suoralla ryntäyksellä syöksi Hieraniemen Paavon kumoon" -- lisäsi toinen.

"Aivan samalla lailla tuo tapahtui kuin ainakin, koska väkevämpi mies taistelee heikompaa vastaan" -- väitti kolmas.

"Niinhän oli, hyvät ystävät! Minä en ole milloinkaan kisoissa enkä painelussa ketään kampannut" -- vakuutti nyt vihdoin Heikki itsekin.

"Vai pidätte te kaikki Heikin puolta!" -- sanoi Paavo kiivaudella. -- "Siinä teette väärin. Te olette hänen ystäviänsä, ettekä pysy totuudessa. Tunsinhan minä selvästi, että hän kamppasi. Se on ihan varma asia, josta ei koukutellenkaan pääse mihinkään. Kuinka olisikaan hän muuten saanut minut kaatumaan. Näittehän että minä kaiken aikaa ottelun kestäessä osoitin olevani häntä väkevämpi?"

"Sitä ei kukaan meistä nähnyt!" -- huudahtivat kaikki läsnä olevat nuorukaiset yhteen aikaan.

"Päin vastoin näytti jo heti kohta alussa siltä kuin olisi voitto ollut kallistumaisillansa Hatanpään Arvon puolelle" -- intti yksi heistä.

Hieraniemen Paavo joutui raivoon.

"Niin monta kuin olette, te valhettelette!" -- huusi hän. "Täytyyhän jokaisen teistä tietää sen, että minä olen vahvempi kuin Heikki. Sen tahdonkin nyt heti kohta osoittaa. Tuleppas nyt mies minun kanssani painia lyömään! Tuleppas nyt, jos uskallat, sä Hatanpään tuhma raukka! Niin sinut viskaan nurmelle, että suolet ovat vieressä!"

Heikki oli kovin vihoissaan näistä Paavon parjauksista. Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän hengähti syvään. Äänensä pysähtyi hänen kurkkuunsa. Vihdoin sai hän sanotuksi: "Kyllä vaan tahdon näyttää, että Hieraniemen suuren suupaltin voimat ovat yhtä vetelät kuin hänen sanansakin. Näin meikäläiset moisia miehiä pitelevät!"

Heikki oli viimeisiä sanojansa sanoessansa molemmin käsin tarttunut Paavoon. Läsnäolijat vetäytyivät syrjään, jotta alkanut painiminen voisi tapahtua esteettä ja kenenkään tiellä olematta.

Hurja oli tämä painiminen: kaksi väkevää nuorta karhua siinä kiisteli kumpiko heistä olisi vahvempi ja vikkelämpi. Mutta tämä painiminen oli yhtä lyhyt kuin kiivas. Vihansa vimmassa oli Hieraniemen Paavo arvannut äskeisestä kiistailusta jälelle jääneet voimansa liian suuriksi. Hänen voimakkaat ja ankarat ponnistuksensa häntä eivät auttaneet, Heikki heitti hänet allensa.

"Nyt olen sinun kahdesti voittanut! Joko nyt lakkaat ylpeilemästä ja kerskailemasta?" -- sanoi Hatanpään Heikki nousten seisoallensa.

"Nyt tässä ei ensinkään enää ole mitään syytä kiistaan. Ota, Arvo, Lyyli kumppaliksesi ja lähdetään kisoja jatkamaan!" -- kehoitti yksi nuorista miehistä.

"Olet jo selvän selvästi näyttänyt, ett'ei Hieraniemen Paavo sinne maillekaan ole sinun väkeisesi" -- väitti toinen.

Paavokin oli taas rynnännyt seisaallensa ja asettautunut seisomaan Heikin ja Lyylin väliin.

"Sinä et ole minua väkevämpi, Heikki, vaikka salakujeillasi sait minut kaatumaan! Etkä sinä Lyyliä saa kumppalikses! Ennen tässä käydään miekkasille, tasapäässä tappelussa telmetään, kuin sinä Lyylin kanssa lähdet kisoihin!" -- huudahti hän.

"Tule kanssani Lyyli! Mies on mielipuoli" -- sanoi Heikki tyynesti. Lyyli aikoi mennä, mutta Paavo esti häntä siitä. Tästä nuori tyttö suuttui ja lausui kiivaasti: "Mitä siinä tuumaat mieletön houkkio? Oletko ensi kerran läsnä Ukon juhlassa, koska et tiedä, että on velvollisuuteni käydä voittajasi kerällä kisoihin?"

"Kumpiko meistä on voittaja, sen saamme vast'edes nähdä! -- Heikillä ei ole mitään oikeutta sinuun" -- intti Paavo.

"Olisko sinulla muka jotakin oikeutta minuun?" -- kysyi Lyyli ylpeästi, punastuen vihasta.

"On kyllä. Kekrin juhlassa lupasit käydä minun kerallani miehelään ja kosiomiehilleni vastattiin, että kaupassa pysytään, jos täysi hinta suoritetaan. Sen aionkin viipymättä suorittaa!"

"Suorita vaikka mitkä hinnat! Minusta ei sittenkään tule Hieraniemen emäntää!" -- tiuskasi Lyyli tulistuneena, uhkaavin silmin katsellen Paavoa.

"Ehkä toki tulee. Sinulla ei enää ole tämän kaupan suhteen paljon sanomista" -- lausui Paavo hilliten paisuvaa kiukkuansa.

"Mutta ehkä on minulla sen enemmän", -- sanoi eräs vanha harmaatukkainen ukko, joka vast'ikään oli lähestynyt. Vanhus oli vartaloltaan kookas ja hänen ryhtinsä osoitti arvokkaisuutta ja miehuutta. Se oli Lyyli neidin eno. Nuorikot vetäytyivät kunnioituksella vähän syrjään.

"Terve jalo vanhus! Hauska mun on nähdä, että Tavelassa aika säästää vanhan voimat, jättää loukkaamatta kaikki kokeneen jäntevyyden. Soisin että omassa talossani vertaisesi kerta kasvaisi ja ylenisi", -- puhui Paavo ukolle tervehdykseksi.

"Syntyi siellä Hieraniemellä kerran vahva mies ja suuri sankari, jonka maineesta metsät kajahtelivat. Isä vainajasi se oli. Olenpa hänen kanssansa käynyt retkillä kaukaisessa Karjalassa, vieläpä vienojen Venakkojen kodissakin. Silloin olimme molemmat, minä niinkuin isäsikin, nuoret. Kun eräältä näiltä retkiltä palasimme kotia, oli äitisi sinun synnyttänyt ja antanut vieraan muukalaisen miehen sinun pestä. Niin kovin suuttui siitä Vuokki, isäsi, että heti paikalla heitti henkensä. Tuoni väkevän Vuokin voitti; muuta voittajaa hän ei tuntenut, mutta sinut työnsi Arvo Hatanpäästä äsken kahdesti maahan!" Paavon posket lensivät tulipunaisiksi. "Tuo tapahtui sattumalta, sen vannon -- sattumalta vaan!" -- änkkäsi hän.

"Älä vanno: väärät valat kovin kostaa Ukko taivahinen" -- sanoi vanhus vakaalla äänellä, lisäten: "Sen kyllä myönnän ettäs olet väkevä mies sinäkin, mutta ei niin väkevää ett'ei toista väkevämpää! -- Naima-tyttärestäni te äsken tässä kiistelitte?"

"Niin teimme. -- Jo kohta olen aikonut tulla Liuksialaan kaupan suorintaan" -- vastasi Paavo.

"Ei ole tulemista, ell'eivät sinulla ole täydelliset lunnaat maksaa."

"Ne ovat minulla varoilla" -- vakuutti Paavo. "Sitä kovin epäilen. Niin kuuluisaa ja kallista tyttöä, kuin Lyyli on, ei vähillä lunasteta. Kainun maassa hänestä puhutaan ja Karjalan varallisimmat miehet häntä toivovat omaksensa. -- Mitäs kultia ja hopeita ja kuinka paljon?"

"Sä tunsit isäni ja tiedät, että hän matkoiltansa toi paljon kalleuksia mukanansa ja monta lajia: sormuksia, renkaita ja astioita. Niin paljon niitä löytyy, kuin paras puntasi Liuksialassa voi kantaa!"

"On siinä jotakin" -- virkkoi ukko hetken mietittyänsä.

"Varakas Tavela, sä uroista kuuluisin ja neuvon-antajista viisain! Kuuleppas minunkin tarjoomustani!" -- sanoi Hatanpään Heikki lähestyen kunnian-arvoisaa ukkoa. "Jos mitä tahansa ja kuinka paljon Hieraniemen Paavo lupaa, niin panen siihen toisen verran lisäksi."

"Sinä et voi sitä lupaustasi lunastaa!" -- kiljasi Paavo.

"Ei ole koskaan ollut tapani luvata sellaista, jota en jaksaisi täyttää. Neljä kotiseutuni rikkaimmista miehistä saan takaajiksi siihen, että kaiken lunastan, mitä lupaankin. Kahta kertaa suuremmat lunnaat lupaan kuin Hieraniemen Paavo!" Vanha Tavela katsoi vuorotellen molempiin kilpakosijoihin vastatessaan: "Minä tiedän, että sinä, Arvo, olet rikkain mies näillä seuduilla. Sinun isällesi soivat Tuonelan haltijat pitkän i'än ja hän kokosi aikanansa toimeliaisuudellansa paljon tavaroita, siten suuressa määrässä lisäten esi-isiltänsä perittyä pääomaa. Sittemmin olet itse onnellisesti ja menestyksellä käynyt kauppaa saksojen kanssa satamassa, jok'ainoalta matkaltasi tuoden mukanasi kotia kalliita aarteita. -- Hieraniemen talo sitä vastoin on, pelkään mä, Vuokki vainaan kuoltua köyhtynyt. Miehuudessakin ja voimain suhteen olet osoittanut olevasi Paavoa etevämpi... Hm... Vielä ei aika kiiruhda, että Lyyli menisi miehelle kainalokanaksi. Vielä voipi sinuakin jalompia ja rikkaampia kosijoita ilmestyä, kulta- ja hopeavaljaissaan korskuvia hevosia saattaa saapua Liuksialan pihalle... Mutta kyllä kai asian laita niin on, että et sinä, Hieraniemen Paavo, kykene Lyylistä kiistelemään Hatanpään Arvon kanssa. Löytyyhän niitä vähemmän mahtavia neitoja sinun varakses!"

Paavo puri, nämät sanat kuultuansa, hampaitansa yhteen vihasta. Hänen äsken tulipunaiset kasvonsa muuttuivat kalman vaaleiksi.

"Vai sellaistako säveltä täällä tätä nykyä soitetaan!" lausui hän, kotvasen kuluttua, vihoissaan. "Minusta on tehty hirveätä pilkkaa! Oohoh toki! Luuletteko, kurjat tyhmykset, että ai'on kostamatta moista pilkkaa kärsiä? Eipä kuitenkaan! Vielä Hieraniemen Paavo saa ylpeän Tavelan ja Liuksialan liedon tyttären kipeästi katumaan, että he ovat häntä loukanneet. Ja sinä Heikki moukka -- oletpa pian huomaava, että olen sinua väkevämpi! -- Ohoi seuralaiseni! Nyt meikäläiset lähtevät täältä pois!"

"Siinä teettekin viisaasti, että lähdette! Eihän teistä olekkaan ollut muuksi kuin kiusaksi ja harmiksi juhlallemme eikä teitä täällä kukaan kaivanne", -- lausui vanha Tavela ylpeästi. "Kiusaksi ja harmiksi teidän juhlallenne! _Teidän_ juhlallenne! Ha! ha! ha! -- Katsokaa vaan, ett'ei musta Tuomas teitä kurjia paista juhlateuraina! Hän ei vielä olekkaan kuollut, niinkuin luulitte. Kyllä vaan hän teidät tyhmykset polttoroviolla paistaa pyhimystensä kunniaksi, ennenkuin huomispäivän aurinko uittaa säteitänsä Tammerkosken pyörtehissä. Ha! ha! ha!" -- pilkkasi Paavo äänellä, jonka viha sai kamalasti värähtelemään.

"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta emme häntä pelkää", -- vastasi Hatanpään Heikki.

"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!" -- ilkkui Paavo.

"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!" -- huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa varteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? "Juhlan rauhaa et saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja pahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin sen puremisestakaan kiivastuvat."