Part 19

Kun Herpertti munkki oli suostunut ruvetaksensa heidän puoltajakseen ja asettunut seisomaan lähelle polvistuneita, vankeja, kohotti hän äänensä ja sanoi: "Suurvaltainen ja armollinen piispa, meidän kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme! Me kiitämme nöyrimmästi Teitä siitä, että olette ottaneet syvän katumuksemme huomataksenne ja kallistaneet korvanne meidän nöyrimmille rukouksillemme. Me tunnustamme ja myönnämme niin julkealla tavalla loukanneemme Sinun korkeaa tahtoasi ja kirkon pyhiä sääntöjä, jotta olemme ansainneet tulla teloitetuiksi, hirtetyiksi tai polttoroviolla poltetuiksi. Osoittaaksemme tämän tunnustuksemme totisuutta olemme käyneet tänne hirsinuora kaulassa ja halkotaakka seljässä, tuoden teloittajan mukanamme. Muistaen kuinka armelias Sinä aina olet ollut köyhiä, viheliäisiä syntisiä kohtaan, jotka ovat tehneet syvän ja sydämellisen katumuksen, rohkenemme nöyrimmässä alamaisuudessa kääntyä puoleesi hartaalla pyynnöllä, ettäs meitä ansaitusta kuolinrangaistuksesta vapahtaisit ja uudestaan ottaisit meitä pyhän kristillisen ja apostolisen kirkon jäseneksi. Osoitteeksi siitä, kuinka hartaasti ja palavasti halajamme tätä armoa, ottaisimme täst'edes maksaaksemme kaikki kirkolle vuosittain tulevat kymmenykset kahdenkertaisesti sekä joka toisen kaikesta metsänriistasta, olkoon että me pyydämme lintuja, oravia, kettuja, ilveksiä taikka mitä muita otuksia tahansa, ja siihen lisäksi vielä kolmannen osan kaikista järvien antimista. Voi, ole meille armollinen suurvaltias ja hurskas herra piispa!"

Kansleri kääntyi Tuomas piispan puoleen ja, puhuttuansa hänen kanssansa muutaman hetken matalalla äänellä, loihe hän lausumaan: "Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa on ottanut miettiäksensä Hämäläisten armon-anomusta ja tekee täten tiettäväksi, että hän, katsoen heidän sydämelliseen ja nöyrään katumukseensa ja osoittaaksensa rakkauttansa Hämeen kansaan, noudattamalla tunnettua hellyyttänsä langenneita syntisiä kohtaan, korkean valtansa nojassa armollisimmasti suvaitsee vapauttaa heidät kuoleman rangaistuksesta, tehden tämän sulasta kristillisestä rakkaudesta eikä ollenkaan vankien kirkon eduksi tehtyjen lupauksien tähden, vaikka Hänen Ylhäisyytensä nekin hyväksyy. Kuitenkin panee Hänen Ylhäisyytensä ehdoiksi armon-annoillensa seuraavat seikat: vankien pitää vähintänsä kolme kertaa vuosittain, nimittäin joulun, pääsiäisen ja helluntain aikana olla saapuvilla tuomiokirkossa silloin pidettävissä juhlamenoissa ja rukouksissa, kolme ensimmäistä vuotta nöyrästi polvistuneina lähelle kirkon ovea; heidän pitää joka päivä tavallisten rukousten lisäksi lukea aamulla sataviisikymmentä 'Pater nosteria' ja illalla yhtä monta 'Ave Mariaa' sekä seitsemäntoista kuukautta käydä jouhista tehtyyn paitaan puettuina; kotia palattuansa pitää heidän ahkerasti neuvoa ja kehoittaa kansalaisiansa kuuliaisuuteen ja nöyryyteen sekä harrastaa kristin-uskon leviämistä Hämeen kansassa. Lopuksi pitää heidän myöntää, että he, jos heitä vastaisuudessa tavattaisiin Tuomas piispalle uskottomina, ovat ansainneet tulla tutkimuksetta ja tuomiotta polttoroviolla poltetuiksi. -- Suostuvatko vangit näitä ehtoja tarkasti täyttämään?"

Herpertti munkki loi silmänsä Hämäläisiin, joita halkotaakat, heidän kovalla lattialla polvillansa ollessaan, rasittivat vielä tuskallisemmin kuin ennen. Useimmat heistä änkkäsivät jotakin myönnytykseksi, jonka jälkeen Herpertti munkki vastasi: "Vangit suostuvat kaikkia näitä ehtoja vilpittömästi täyttämään ja vannovat ollaksensa Hänen Ylhäisyydellensä Tuomas piispalle uskolliset ja kuuliaiset kuolohon asti!"

Tämän perästä luki kansleri synnin-anteen, jonka jälkeen papit tupruttivat pyhää savua ja pirskuttivat vihkivettä vankeihin, joiden nyt sallittiin laskea halkotaakat lattialle ja: riisua hirsiköyden kaulastansa. Kuitenkin jäivät he yhä polvilleen.

Nyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset, nuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian ja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden loiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun tarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina pilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa. Kun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin arvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa, valtasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen mielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä lattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun hän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.

Helppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä arvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen povessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni vaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen voiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi ylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja ujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja katsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa muuttui melkein uhkaavaksi.

Mutta kansleri puhui: "Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla, sanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö, saadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan, mutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki ponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman, mutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa päättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun elää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi rukoilemaan armoa."

Kansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun "kultainen ritari" nousi seisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: "Minä tarjoudun tuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena tunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten lakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan kykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti ymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa pidettävä tyttö!"

Molemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri kiiruhti sanomaan: "Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava; älkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon kirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta, herra ritari!"

"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata -- kaikki pyhät varjelkoot minua sitä tekemästä! -- mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa tosiksi! Tässä on hansikkaani!" Ritari heitti toisen hansikkaansa kirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.

"Ritari!" -- huudahti kansleri -- "tämä on kirkon pyhyyden loukkaamista!"

"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin läsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen jalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat heidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt" -- vastasi "kultainen ritari".

"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä naisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset lainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan paikallanne!"

Kun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä ristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua. Kääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: "Lankea polvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!"

"Sitä en tee! Siinä on enemmän kuin kylliksi kostoa, teille ja häpeää meille, että nuo kurjat tuossa ovat nöyrtyneet orjiksi! Vaikka olen nainen, älköön Hämäläisten kunnia ja hyvä maine minun kauttani tulko häväistyksi!" -- vastasi Lyyli vahvalla ja vakavalla äänellä.

Pappien ja munkkien rivissä kuului kova suuttumuksen ja harmin synnyttämä mutina ja yksi viimemainituista huudahti: "Polttoroviolle!"

"Vielä viimeisen kerran kysyn sinulta, tyttö: Tahdotko nöyrästi rukoilla anteeksi ja katuvaisna palata pyhän kirkon helmaan vai etkö tahdo?" -- kysyi kansleri.

"Olenhan jo sanonut, ett'en teiltä konsanaan rupea pyytämään anteeksi, ja sen teidän pitäisi ennakolta tietämän, että teidän kurjia jumalianne ja niiden kuvia vihaan ja _halveksin_! Liuksialan Lyyli ei nöyrry enonsa murhaajille -- se olkoon kerrassaan sanottu!"

Papeissa ja munkeissa yltyi suuttumus korkeimmillensa ja he huusivat ääneen: "Polttolavalle!"

"Mitä on tehtävä, Teidän ylhäisyytenne?" -- kysyi kansleri kääntyen Tuomas piispaan.

Selvästi näkyi piispasta, että hän oli tuskistunut. Pyyhkien hikeä otsaltansa nousi hän seisaallensa ja vastasi: "Häntä on mahdoton pelastaa. Hän on itse julistanut kuolemantuomionsa. Mutta koska tänäpänä kerran olen ruvennut armoa jakamaan, tahdon sitä työtä vieläkin jatkaa. Minä en salli hänen kuolla hirmukuolemaa polttoroviolla, vaan jätän hänet teloittajan käsiin."

Kun Tuomas piispa oli julistanut tämä tuomion, syntyi ankara hälinä lähellä kirkon ovea. Eräs korkeavartaloinen mies tallasi pyrkiessään ovesta ulos muutamia henkilöitä allensa, toiset hän töyttäsi syrjään. Tämä mies oli Hatanpään Heikki.

Tullen kirkon vastakkaiselta sivulta seurasi häntä pian jälessä eräs toinen mies, joka yhtäläisellä kiiruulla pyrki kirkosta ulos. Viimemainittu oli Hieraniemen Paavo, joka kaiken yön oli harhaillut linnan ympäristöllä, miettien mitä hänen oli tekeminen toiveittensa toteuttamiseksi, keksimättä tarkoituksenmukaista keinoa. Kun hän aamulla ensimmäisten joukossa oli astunut kirkkoon, oli hän ollut yhtä neuvoton kuin edellisenä iltana. Yksi asia oli kuitenkin yön kuluessa käynyt hänelle entistä selvemmäksi: että hän oli kovin kurja ja onneton mies.

* * * * *

Vähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen Hämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet edestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten olivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle, mitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu teilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin koettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?"

"Olen!" -- vastasi Viiso, lisäten: "Eikä kuolo nuoren emäntäni, edestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua taistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen käskettävänä."

Kirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä hänen näitä sanoja sanoessansa.

"Toimeen siis!" -- huudahti Heikki.

"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan tänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana."

"Puolimatkaan sinne me asetumme" -- sanoi Heikki.

* * * * *

Tuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä toimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet määräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan teilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta, Turusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät ottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken mainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin kuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa järjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.

Harvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt kuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä ja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut rakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin. Saatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.

Siihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi rahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton nähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä matkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät hänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut häntä nöyryyttää.

Äkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa merkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset pelastamistoimeensa.

Mutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys heidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi Lyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden mäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli mahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista pakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat surmansa.

Mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt. Huomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana, käski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa teloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.

Jättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat hänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä oli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen näköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.

Nähdessään Heikin, huusi Paavo: "Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt tässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta Lyyli, jos voit!" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen valitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne teloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine hapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus kauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.

Hämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka eivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten aseensa, väkijoukkoon.

* * * * *

Illalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas piispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen pohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.

"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni" -- sanoi arkkipiispa "tämän nyt poistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on nyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta näyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen Ruotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona."

"Niin on. Minä puolestani en milloinkaan suostuisi alentamaan kirkon arvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän isän, paavin käskyä tottelen, -- en kenenkään toisen!" -- säesti Tuomas piispa.

"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne ovat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen. Tämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön työtä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille on ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä kuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä likemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää tarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä ihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja minkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että heidän välttämättömästi _täytyy_ totella? Ei, ei -- muuta heidän ei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän paimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle? Kaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä rangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan tehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita Hämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se pikemmin lie vahingoksi?"

"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti kunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin ankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi viimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut siihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja armahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän kuin kovuus ja pakko."

"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä, hurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden nojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku erityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin näytti siltä."

Tuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa muuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: "Olipa niinkin. Minä olen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa melkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta minä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy niin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa hoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun luostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!" -- lausui Tuomas piispa.

"Mitä kuulen!" -- huudahti Riian arkkipiispa. "Se ei käy laatuun, että te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään ehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen valmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun lähteä."

Arkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti korkealla äänellä: "Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja ja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä. Minun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja masentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini ahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella käyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi ja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua kirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan minulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala kyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos oli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä ajatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut sitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!" Tuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään, havaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko kädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään huomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.

"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!" -- huudahti piispa.

"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa lisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka sinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin puolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!" -- huudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.

Mutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä, rinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat astuneet huoneeseen.

Tuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella äänellä:

"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin -- jalo, uskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut onnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun asiasi puolesta?"

"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan" -- puhui ritari suuttuneen äänellä. "No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin monihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan lopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää viihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia teilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi. Hänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä joutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle, Vapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja rukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta. Jääkää hyvästi, herra piispa!"

Tuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton hengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti vaikuttaneet hänen mieleensä.

"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!" huudahti hän. "Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan pyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään rukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin kantaa piispan hiippaa!"