Part 18

Mutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan hiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä oli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti kuunnella. -- Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän kerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin, joka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:

"Miks' itket, neito, ollen surullinen: Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen! Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna Hän sinut vaivoistasi pelastaa".

Mitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu etäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja. Kummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko Viiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin, jonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli ei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita taukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin ripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen päänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.

Vanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut tuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä kuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista vasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen pihalla.

Ohimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka kuuli hänen sanovan vanginvartijalle: "Tuo renkisi muoto ei minua ensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan sinulle."

Pidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa satulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen heitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle, oli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin julmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja hämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas piispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui silmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt ankarasti rankaiseminen häntä.

"Kirottu tolvana!" -- huusi hän. "Ai'onpa nyt löylyttää sinua niin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet, sitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!" Hirsipuu seisoi, niinkuin melkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa. Soturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle, johon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin kovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt vastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan. Vanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina oli runsaasti varalla. "Lyökää nyt!" -- käski vanginvartija, antaen raipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa oikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen kummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen. Kauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut lähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen pyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti kiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.

"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän kuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan hiisku!" -- intti toinen heistä.

"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi! Lyökää kovemmin!" -- kehoitti vanginvartija.

Soturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun olivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut: "Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin."

Tätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen päänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat soturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun sidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun juurelle.

"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos kuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!" -- sanoi vanginvartija, vetäen suunsa leveään irvinauruun.

Sen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt hänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja valleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan Vipusilta oli heti nostettava ylös.

Kun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle. Hän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli tyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.

Noin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden ruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä erästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat kiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen soppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä, jotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään, sen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.

Renki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden, jonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän visusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista ulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä kulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla portinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta. Päästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen kiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas jokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle. Siinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä -- vallia vastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan kaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja mateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen niemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen oli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä astuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta ei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se seikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut puhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen askeltensa synnyttämän pulinan.

Niemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka kotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden omistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen, jossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet nukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka makasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: "Minä tuon ikäviä sanomia. Meidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton saada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa pelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa taikka Turun tienoilla?" "Noin neljäkymmentä, arvaan ma" -- vastasi veneen keulassa makaava mies.

"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna aamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian ja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet kätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna siihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti tutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan käskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos _hänen_ pelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän se vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia yrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi. Älkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! -- Voi Viiso, jos sinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle seljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!"

"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?"

"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet minua niinkuin koiraa!" -- vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen sitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä tuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.

"Vaan nyt pitää minun taas mennä!" -- lisäsi hän, pyyhkäisten kädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä vihan pilvet pois.

"Mihin sinä menet?"

"Linnaan takaisin."

"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan juuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan."

"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan takaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä pitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan siitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; -- vaikka heidän varovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on jonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin tiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän palveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan, vaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin toimeesi! Hyvästi!"

Tämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla kapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti aristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä onnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen rakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää vankilaan päin, pitkäkseen.

Mutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa tuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti, mutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan suunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun vanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.

Lukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen antautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä tavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli hän nyt täällä?

Syntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä poikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin suuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta saavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä. Hatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa etevämpi.

Kun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan, oli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa vapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän niin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida myötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran väkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia. Melkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden harjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin pitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt virtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen silmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin viipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän taas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin kerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.

Näin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien kautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän useita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia alustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän niistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.

Vakoojain kautta saatuansa kuulla, että "kultainen ritari" oli lähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne. Kaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi hän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja niiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.

Turkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä, jolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa Karjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä ehtinyt matkansa perille.

Kahdeskymmenes luku.

Ilkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua, makeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti hilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä vanginvartijakin tänä aamuna.

Nähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän häntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: "Mitenkä nyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! -- Tuota tuollaista saapi toisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein perehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki siittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut kunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi oikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin käsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän puree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien tekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin veny!"

Heikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin hänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut alallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä hirsipuuhun.

"Kylläpä huomaan" -- puhui vanginvartija -- "ett'ei sinussa ole halkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat valmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita Hämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada tuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista ei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt kokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa juhlasaattoon -- johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin tulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan. Harmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin pahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani arvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni. Pyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi, toisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun arvoiseni mies. -- Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt hopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan."

"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä selkääni!" -- huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin vaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen oli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut kipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.

"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös -- se ei käy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja kyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä tiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin seipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti kuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että minulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!"

Heikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan renkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä siksi kunnes lähtö tapahtuu.

"Täytyyhän tuota koettaa! -- Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla lähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää kaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin luo!"

Täsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta. Edellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä sota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja jalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä oli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi hän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä kulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman askeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin puettuna.

Hän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat vapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin poskipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle omituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä oli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin perässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset pitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi kaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka valmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut. Nämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin ylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä vaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki jaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle asti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan hiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. -- Vangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu vyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen virkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen saattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena loi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan ihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat saattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa mukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan näköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut paksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan patalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton tässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli kovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa, silmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli enemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä levoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään tunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes sata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki hänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.

Jo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten kirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen kirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä, että muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat maahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka jälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään eteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas samoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat pyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja, vaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö antoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta keveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan. Vanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa ja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei yhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen väitöksiänsä ei otettu huomioon.

Saaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna seisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli jakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä. Ainoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän jylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe pelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi tuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään, että tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta emäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.

Kun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui saatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle. Sinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka hetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin vihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä, kuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan ratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään onnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.

Kirkon portin edustalle pysähtyi saattojoukkokin odottamaan siksi kunnes Tuomas piispa seurueinensa läksisi kirkkoon. Päälle kahden tunnin oli matkustus linnasta Räntämäelle kestänyt, aurinko oli kohonnut lähelle taivaan-laen keskikohtaa, sydänpäivän aika lähestyi. Vangeille oli tämä vartoominen melkein yhtä raskas kuin kulku linnasta sinne, sillä heidän ei sallittu laskea halkotaakkojansa maahan, ja ilma oli tyyni ja helteinen. Kului tunti, kuluipa toinenkin, mutta piispa saattojoukkoinensa ei vieläkään tullut. Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, vangit olivat nääntyä. Vasta kahden jälkeen ilmoitti piispan kartanon pihalta kajahtava torvien toitotus, että Hänen Ylhäisyytensä seurueinensa oli lähtenyt matkaan kirkolle. Matka piispan kartanosta kirkkoon tapahtui asianomaisten käydessä seuraavassa järjestyksessä: ensimmäisinä tulivat Tuomas piispa ja Riian arkkipiispa rinnattain, viimemainittu kävellen edellisen oikealla puolella, heidän perässänsä astuivat kalparitarien suurmestari ja "pyhän haudan ritari", vierekkäin hekin, ja sitte muut ritarit sekä papit ja munkit parittain. Kirkossa seisoi itse alttarilla kaksi kullattua istuinta molempia piispoja varten, mutta ritarien, pappien ja munkkien istuimet olivat asetetut molemmin puolin alttariaitaa. Vasta kun piispa ja hänen seuralaisensa olivat istuutuneet paikoillensa laskettiin vangit kirkkoon. Samoin kuin matkalla linnasta astui teloittaja nytkin heidän edellänsä ja asettui seisomaan vähän matkan päähän alttarista vasemmalle.

Yksin Lyyli jäi soturein vartioitsemana toistaseksi kirkon pihalle.

Ehdittyänsä kirkossa heitä varten määrättyyn paikkaan, laskeutuivat vangit polvillensa, jonka jälkeen köörilaulajat lauloivat kauniin ja voimakkaan hymnin "Miserere."

Laulun vaiettua astui Tuomas piispan kansleri alttarin eteen ja puhui kääntyneenä vankeihin:

"Katsoen teidän osoittamaanne syvään katumukseen ja kallistaen korvansa teidän kaikkeinnöyrimmille ja alamaisimmille rukouksillenne on Hänen Ylhäisyytensä piispa Tuomas, Jumalan armosta meidän kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme, armollisimmasti suonut teidän astua Hänen ja Hänen korkean neuvoskuntansa eteen ja käskee teidän nyt näistä tässä läsnä olevista arvoisista papeista taikka munkeista valitsemaan yhden, joka puhuu teidän puolestanne."

Kun vangeille edeltäpäin oli neuvottu, mitenkä heidän oli käyttäytyminen, vastasi yksi heistä matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Me pyydämme Herpertti isän puhumaan meidän puolestamme."