Part 17

Kateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas Paavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän luulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo niinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka rakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän myös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia, joista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi. Rakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo vihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot päälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta samalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen hienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista vaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä peräkkäin.

Paavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä tervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli, että ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei se hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään otsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin askelin, melkein hiipien.

Sillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset knaapillensa, hevosen seljästä.

"Varro tässä tuloani" -- sanoi hän.

"Mutta minä... herra ritari -- minä pyytäisin päästäkseni teidän mukananne linnaan!" -- änkkäsi knaappi punastuen.

"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?" -- kysyi ritari hieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi ritari: "Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin; eihän nyt vilu sinua vaivaa!" Sen sanottuansa läksi hän linnaan. Portilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen aseitansa.

Mutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena linnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset muurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi ahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo oudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka nyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui vangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien takana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän ollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen kertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat pelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa onnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä toisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan uneksi ja mietiskeli.

Linnan pihalla tapasi "kultainen ritari" vanginvartijan torumassa erästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka puupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi köyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.

"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen, ja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista taikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun, korkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon sinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan sinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet tee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida raskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin sysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista se, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden hirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo tukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan! Kuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat tarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!"

Koko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota "kultainen ritari" kummastuen oli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä, että hiki valui hänen kasvojansa myöten.

"_Tuon_ käskettävänä minä en tahtoisi olla!" -- mutisi ritari, joka vanginvartijan ruumiin liikunnoista enemmän kuin hänen sanoistansa ymmärsi, mistä oli kysymys.

Vanginvartija huomasi nyt ritarin läsnäolon ja joutui vähän hämillensä. Mutta kohta rohkaisi hän taas mielensä ja lausui Ruotsin kielellä, jota kieltä hän puhui yhtä sujuvasti kuin suomea: "Suokaa anteeksi, Teidän Armonne, että tässä joitakuita valmistustöitä huomispäivän varaksi tehtaissa vähäsen nuhtelen tuota renkinuhjusta hänen velttoudestansa ja saamattomuudestansa. Eilen otin hänen palvelukseeni, kun hän minun avuttani ehkä olisi kuollut nälkään, mutta kyllä kai minun ennen pitkää täytyy ajaa hänet matkaansa, sillä ei hänessä ole työntekijätä!"

"Eipä hän siltä näytä, että hänen olisi nälkää tarvinnut nähdä, ja kyllä hän työtä saapi aikaan, sen olen tässä seisoessani havainnut, mutta sinä vaadit liikoja mies, vieläpä mahdottomiakin!" -- sanoi ritari myöskin Ruotsin kielellä, jota hän vähän osasi puhua.

Vanginvartija puri huuleensa eikä tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut uskonut, että ritari oli kuullut muuta kuin loppusanat hänen nuhdeluvustansa.

"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta -- mitenkä jaksaa Hämeestä tänne tuomani tyttö vankeudessaan?" -- kysyi ritari.

"Kyllä hän muuten hyvästi jaksaa, mutta laihtuu vaan päivä päivältä, eikä syö juuri mitään" -- vastasi vanginvartija.

"Sanotko sitä hyvinvoinniksi, kun ihminen päivä päivältä laihtuu, eikä ruoka hänelle maistu? Mutta sinä et kaiketi ole antanut hänelle kelvollista ruokaa, vaan jotakin sellaista moskaa, jota ihmisen on mahdoton syödä! Vaan usko pois, että miekkani tupella ruhjon sinun selkäsi mäsäksi, jos saan kuulla, ett'et ole häntä pitänyt hyvin!"

"Pyhä neitsyt ja kaikki muut pyhät minua auttakoot, Teidän armonne! Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon vannon, että olen koettanut parastani!" -- huudahti vanginvartija pelästyneenä.

"Siitä asiasta tulemme pian selville; minä aion kysyä häneltä itseltään, kuinka häntä täällä on kohdeltu. Tule avaamaan ovet, että pääsen hänen vankihuoneeseensa!"

Vanginvartija katsoi tyhmistyneenä milloin maahan milloin ritariin.

"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky, ett'en saa päästää ketään hänen luoksensa" -- sopersi hän vihdoin.

Astuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena: "Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske -- ymmärtänethän sen kuotus! -- Mutta sinulla on paha omatunto, jota pelkäät."

"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä, _liiankin_ hyvin -- mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky on niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan rikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä."

"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo pyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä holhottini luo. Sinä valehtelet, konna!" -- pauhasi pyhän haudan ritari.

"En valhettele, Teidän Armonne -- vaan puhun suoraan totta" -- vakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.

"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan munkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata ritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt useamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa."

Yhdeksästoista luku.

Samana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi suustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle. Herpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi oli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat tykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka likeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä maahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen hänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni. Ellei "kultainen ritari" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä Herpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan luultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän tullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.

"Kultaisella ritarilla" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se nytkin heti puhkesi sanoihin: "Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä tilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut kunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä, että tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne kukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että..."

Siihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen luoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia sanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta sen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään puhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään kasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti viha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän:

"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos häntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä edesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä Roomissa!"

Knaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät ritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä kohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän mielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta siihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin kiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä kaupunkia kohti.

Ritarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen "Seuraa meitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!"

"Niin... niin... sinne kaikki tänään pyrkivät... tuo tyttö-raiska on heidät kaikki lumonnut" -- jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän sanoi syvään kumartaen: "Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan lyhtyä."

Sill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki äsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että vartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan apumiehen halveksittuun toimeen.

"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi vaikka kiviä kantaa" -- sanoi hän vanginvartijan palattua.

"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä päätään kammata", -- valitti vanginvartija lisäten: "Mutta ehkä Teidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?"

Vanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme käymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan ta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla varustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen avainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän vihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin menevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä edellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin -- heitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien jälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein äänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että vanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt viimemainittua ovesta sisään menemästä.

Noin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi käytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota ainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta alkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen askeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo soukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka tähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen kuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi oven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen jälkeen: "Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään vangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin..." Sanat tupehtuivat hänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien takana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja pitempi. "Sinä sen roikale!" -- huudahti vanginvartija, kun hänen ensi hämmästyksensä oli asettunut. -- "Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän sinut pihalle takaisin palattuani!"

"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa olisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!" -- vastasi renki niin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän holvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan oven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle, keskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot äkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen avasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti renki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi syrjään sanaakaan hiiskumatta.

"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?" -- kiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti käytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: "Etkö jo tottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!"

"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua tänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä vaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös" -- vastasi renki vakaasti ja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli pilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella ollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin kavutessaan puhui renki itsekseen: "Vihdoin viimeinkin onnistui minun siis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi... Vihdoin sain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt, missä se oli... Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea miltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!... ja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna likellä huoneen kattoa on -- linnan pihan puolella. Mitä tehdä?"

"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni ääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä ja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä puhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät, että äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa hyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!" Näin puhui rengin mentyä vanginvartija.

"Sinun pitää vartoman meitä tuolla, toisen oven tykönä! Anna lyhty tänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!" -- sanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen. Vanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.

Lyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan katsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla peitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti vuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen aikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu ruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon likeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa sisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä osaa.

Munkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen oveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen poskillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän käsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on herännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö hän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli hänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan sisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily hänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli lisännyt niiden viehätysvoimaa.

"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas lapseni?" -- tervehti Herpertti-munkki, lisäten: "Vielä kerran olen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin hartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun sydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii ja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös sinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!"

Lyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.

"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin saakka!" -- sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki, vetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista arvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot vaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.

Kuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan. Hän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja kunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän tuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat silmänsä häneen.

"Sinä olet ylpeä, sanon minä" -- jatkoi vanhus -- "ja sinä olet kodissas saanut surkuteltavan huonon kasvatuksen, sillä sinua ei ole opetettu antamaan arvoa ja kunniaa vanhuudelle, koska et ymmärrä nousta seisoalle tervehtimään, kun vanhat, paljon kokeneet miehet astuvat siihen huoneesen, jossa istut!"

Tämä soimaus oli niin oikeutettu ja se oli sanottu sellaisella pontevuudella ja voimalla, että Lyyli, jonka kasvot kävivät tulipunaisiksi, melkein koneentapaisesti hypähti seisoalle ja kumarsi syvään, jonka tehtyä hän jäi seisomaan silmät luotuina lattiaan.

"Minä surkuttelen sinun nuoruuttas ja kokemattomuuttas tyttö! Pyhän kirkkomme lakien mukaan olet ansainnut kuoleman, mutta säälistä sinua kohtaan tahtoisin sinua pelastaa siitä. Kuitenkaan en voi sitä tehdä muussa tapauksessa kuin siinä, että sinä puolestas teet sydämellisen katumuksen ja nöyryytettynä käännyt tuon saman Vapahtajamme Kristuksen tykö, jota sinua lapsuudesta saakka on opetettu ja käsketty rakastamaan. Etkös enää ollenkaan rakasta tuota armollista, sinun edestäs kuollutta Vapahtajaasi?"

Lyyli ei vastannut sanaakaan.

"Kuules tyttö! On sinun nuoruutesi ohessa vielä toinenkin syy, jonkatähden tahtoisin säästää sinua. Minä olen sinun äiti- ja isävainajillesi opettanut kristin-opin suuret ja autuuttavat totuudet ja minä heidät pyhän kasteen kautta saatoin armoliittoon taivaallisen Vapahtajamme kanssa, sen saman Vapahtajan kanssa, jonka sinä nyt julkeasti olet hyljännyt ja pettänyt. Äitisi oli jaloimpia ja hellämielisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut: syvälle tunkivat julistamani sanat hänen sydämeensä, ne juurtuivat sinne, ne orastuivat ja kantoivat jalon hedelmän hänen elämässänsä. Ei kukaan Hämeen tyttäristä ole milloinkaan ollut niin siivo ja nuhteeton tavoiltaan, eikä niin armelias köyhiä kohtaan kuin hän. Sellaisena hän eli ja sellaisena sanotaan hänen kuolleen, viimeiseen hetkeen asti innokkaana kristin-opille ja pyhälle kirkolle, jolle hän vielä kuolinvuoteellansa määräsi melkoisia lahjoituksia. Mitä luulet taivaassa loppumatonta autuutta nauttivan äitisi ajattelevan ja sanovan sinusta? Oletko ajatellut niitä sanomattoman katkeria tuskia, jotka sinun tähtes rasittavat hänen, hellää äidin-sydäntänsä? Sinä olet luonnoton lapsi, ell'et sääli omaa äitiäsi! Tätä olen tullut muistuttamaan sinulle ja saman äitisi nimessä kehoittamaan sinua katumaan syntisi ja tekemään parannusta. Minä, Suomen piispa, olen nöyryyttänyt itseni siihen määrään, että olen tullut sinun vankihuoneesesi tätä sinulle sanomaan ja pyytämään sinua palajamaan takaisin pyhän kirkkomme helmoihin. Ymmärrätkö, mitä se tietää, että itse olen tullut luoksesi?"

Vaihtelevat väreet Lyylin kasvoissa todistivat, että hän taisteli ankaraa sisällistä taistelua. Vihdoin näytti hän tehneen vakaan päätöksen, sillä hän kohotti silmänsä Tuomas piispaan ja lausui selvällä, vaikka hieman vapisevalla äänellä: "Teidän korkea Ylhäisyytenne! Minä en ymmärrä muuta kuin sen, että te olette vietelleet isääni ja äitiäni luopumaan Hämäläisten vanhoista jumalista ja että te vainootte Hämeen kansaa ja pyydätte sitä sortaa. Mutta minä rakastan sydämeni palavimmalla innolla Hämeen kansaa, sen vapautta ja sen jumalia, ja sentähden minä vihaan teitä ja sitä oppia, jota julistatte. Tehkää kanssani, mitä tahdotte!"

Katsoen Herpertti-munkkiin sanoi piispa Tuomas: "Moista röyhkeyttä en ole milloinkaan kuullut. Taivas on hylännyt tuon paatuneen lapsensa, äiti luonnottoman tyttärensä. Hänelle emme voi mitään." Kääntyen Lyyliin lisäsi hän: "Voi, kuinka pahat henget ovat saaneet sinut valtaansa, lapsi-raukka? Huomiseksi on sinulla vielä aikaa miettiä ja -- katua. Äitisi sielun tuskien lievittämiseksi toimitan vielä tänä iltana esirukoukset kirkossa; minun täytyy häntä sääliä, kun ei hänen luonnoton tyttärensä häntä sääli!"

Tuomas piispa veti taas kaappunsa pääpussin päänsä yli ja meni ulos ovesta, jonka Herpertti-munkki oli kiiruhtanut avaamaan hänelle.

"Missä olet? Tule lukitsemaan ovi lukkoon!" -- puhui munkki, tirkistellen ulos käytävään.

"Täällä... o... olen, ihan sa... massa paikassa, jossa käskitte minun teitä vartoa", -- vastasi vanginvartija, astuen vankihuoneen ovea kohti.

"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa, vaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?" -- kysyi munkki, luoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla äänellä vastasi: "Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän Armonne edes ajatella sellaista minusta?"

Helposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän ollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa selkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli, oli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin kämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa takaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin Tuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa vapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi lyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas rappusia myöten.

Jäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin huolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat loukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki, mitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin häiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; -- tuo ei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen äitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli, tehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei huomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan tekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien palveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen omatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä aivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt, jotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi pitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan linnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela ennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli hänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän saakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti itkemään.