Part 16

Heidän tässä seisoessansa saapui "kultaisen ritarin" knaappi seurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin hienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen oppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin silmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä epäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän kieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta eikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta. Taistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta, ett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään keneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian oli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat liikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla -- kaikki todisti, että Hämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat nämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin tiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät missään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen enonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa oli hän siis kaikissa tapauksissa varma.

Lyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan sydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja sama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa oli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi suuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä, ett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt, ja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä, antoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan kuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa oli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se oli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat, ilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä oli täynnä.

Tuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä voimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja ihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he luulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.

Yhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli pyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän olisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja, ell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei _nyt_ vielä ollut otollinen aika sitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään puhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät olivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.

Pian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä kuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle rannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin seurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet, oli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.

Nähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä vihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen huudahti hän julmistuneella äänellä: "Sinä sen kuotus! Joko nyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota? Häh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta puhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo, jonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin sammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka! Sellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön! -- Ha! ha! ha! -- Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan sanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin enosikin?"

Inholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa pois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä uhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja suuttuivat silmittömästi.

"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna, täältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi pehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!" -- huudahti yksi heistä, tehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.

"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!" -- tiuskasi Taara vastaan. "Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen? Häpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä pelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!" Astuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä ihan hänen silmänsä alla: "Ja sen sanon teille, että tämä paha tolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan kukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja ylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä sanon! minä sanon..."

Sen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista tarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut soturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä akkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa, joka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko samat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt pieksivät. Sepä toki oli liikaa... Taaran järki ei kestänyt sitä ajatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen ja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen aivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.

Vaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi toisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä selittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat hänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä punastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän häpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut, taikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta vastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana, lähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän pyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut hänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt päin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja uskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään. Ylpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli helppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut olemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä huutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi toiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle ihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja Hatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.

Eikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon "sopivan käytöksen" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä katuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän näyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana auttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi otollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi se kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset rakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja hetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat matkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat tunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan ritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon sydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä sellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.

"Kultainen ritari" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja ystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän, puoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia taikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen hänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki mahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän luetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista, miten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli ei "kultaisen ritarin" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö Hämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut "lumotuksi prinsessaksi", joka jollakulla romantillisella, miltei ylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa Lyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi prinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei Lyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari tullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään, että hänen "lumottu prinsessansa" oli tarkkaavan näköinen.

Olipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt Lyyliin. Me tarkoitamme "kultaisen ritarin" knaappia, jonka vartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan Hämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli outo tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden autuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana, lämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman päivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä tuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.

Kahdeksastoista luku.

Kaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi tummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan, johon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat taikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien saarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut kilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi, kuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi kaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen ääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.

Siitä paikasta, missä nykyään n.k. "linnansilta" on, oli poikki Aurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja pienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni. Tätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja tarkastelemassa.

Linnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa kaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä. Keskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen sarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö, jossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä joutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.

Hän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun puettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan korvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän päättäväisesti astui sillalle.

Tämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.

Avaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet sillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen hänelle "hyvää iltaa". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen vastaukseksi sanoi Paavo: "Olet kai vanginvartija, koska kannat avainkimppua?"

"Oikein arvattu -- aivan täsmälleen! Sehän juuri on virkatoimeni."

"No sehän oli hauska, että näin äkkiarvaamatta pääsin sinuun tutustumaan! Sanoppas nyt ensin, veikkoseni, miltä tuntuu olla vanginvartijana? Minä olen hyvin utelias kuulemaan, miltä se tuntuu, sillä olen sitä asiaa useasti ajatellut!"

"Sen asian laita on niin kuin Eskolan Esan omantunnon: se on vähän niin ja näin. Eihän tuo milloinkaan juuri erittäin hauskalta tunnu... ei edes joulunakaan. Mutta kuitenkin olen mieluisammin vanginvartijana kuin haudan kaivajana: minun avaamani oven kautta käy matka joskus elämään, mutta haudankaivajan aukaisemien ovien kautta käypi tie aina kuoloon. Mutta hänellä ei olekkaan avaimia ovihinsa."

"Niin, siinä kai suurin eroitus näiden virkatoimien välillä on" -- arveli Paavo hyvin miettiväisen näköisenä.

"Niin siinä. -- Mutta miksikä näitä kyselet? Oletko aikonut vanginvartijan-oppilaaksi?"

"En juuri niinkään. Minusta muuten ei olisikaan siihen toimeen, sillä kohta ensi päivänä päästäisin kaikki vangit vapauteen. Minä muuten suuresti kunnioitan kaikkia vanginvartijoita -- siksi juuri kysyinkin, miltä tuntuu olla sellaisena --, mutta minun omassa luonteessani ei ole tarpeeksi pontta säälimättä näkemään lähimmäiseni kärsivän."

"Jos sellainen ehto, jota tarkoitat, olisi vanginvartijoille välttämätön, niin eipä sitte monta vanginvartijaa maailmassa olisi. -- Mutta katsoppas tottumus..."

"Niin niin" -- säesti Paavo keskeyttäen. "Varsin hyvin tuon ymmärrän: tottumuksesta kaikki riippuu. -- Sinulla lie nytkin koko joukko tolvania lukkojen takana säilytettävinä?"

"Onhan niitä melkoinen joukko; Hämäläisiä enimmäkseen, noita hirtehisiä, jotka tekivät kapinan Tuomas piispaa vastaan. Pääsevät heittiöt, luulen ma, liian huokeasta hinnasta. He kyllä olisivat ansainneet tulla polttoroviolla poltetuiksi joka mies."

"Siinä asiassa on minulla sama mieli kuin sinullakin."

"Ethän kristitty olisikaan, jos siitä asiasta toisin ajattelisit. -- Mutta tuo meidän ennen niin kiivas piispamme on vanhuutensa päivinä tullut akkamaisen hempeämieliseksi. Tällä en mitään loukkausta tarkoita, enpä suinkaan -- sanon vaan, ett'ei Tuomas piispa enää ole niin kiivas kuin ennen. Olen kuullut, että hän aikoo antaa armon noille lurjuksille. -- Olisipa täällä linnassa vilkas elämä syntynyt; jos eilispäivän taistelussa olisi saatu muutamia satoja Karjalaisia vangiksi, mutta pahaksi onneksi ei saatu ainoatakaan. -- Vaan olisipa vilkasta elämää syntynyt, jos olisi edes parisataa miestä kaapattu."

"Mistä olisi niitä hirsipuitakaan ja köysiä saatu niin monelle, puhumatta polttorovioihin tarpeellisista haloista!" -- huudahti Paavo hymyillen.

"Kylläpä siinä olisi selvitty! Aivan hyvin olisi selvitty! -- Mutta tietänetkö sä mitään koko tappelusta?" Vanginvartija katsoi kysyvällä katseella Paavoon.

"Enkö tietäisi? Minähän juuri järkevyydelläni pelastin koko piispan armeijan hukkaan joutumasta, pelastin kaupungin, piispan kartanon ja kirkon hävityksestä. Olethan kai siitä kuullut puhuttavan?"

"En ole enkä usko puhettasi muuksi kuin törkeäksi kehumiseksi. Semmoista ei talonpoikaissoturi voi saada aikaan. Se mun täytyy sanoa, ettäs olet sangen hävytön pyytäissäsi riistää ansion ja kunnian voitosta niiltä, joille tämä ansio ja kunnia on annettava: kalpa-ritarien urhealta suurmestarilta ja siltä ritarilta, jota he sanovat pyhän haudan ritariksi. Nehän todellisia voiton sankareita olivat."

"En tahdo kieltää, että ensinmainittu heistä viisaudellansa ja urhoollisuudellansa tehokkaasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Hänpä myöskin oli asettanut meidän väkemme niin hyvään ja järkevään rintamajärjestykseen, että hänellä -- siitä on oleva ikuinen kunnia. Mutta mitä tuohon pyhän haudan ritariin tulee, eipä hänestä nuhjuksesta ole mihinkään. Olisihan tuo mielipuoli hupsu aivan hyvin voinut olla poissa koko siitä verileikistä."

"Maltappas mielesi pöyhkeilijä!" -- huudahti vanginvartija suuttuneena. "Minä olen kuullut parempien miesten, kuin sinä olet, vakuuttavan, että pyhän haudan ritari joka askeleelta ja joka iskulta nostatti kauhua ja hämmästystä vihollisissa."

"Tuo on liioittelua, mutta jos sen tahdot uskoa, niin usko vaan. Eihän se asia anna aihetta riitaan meidän kesken. Ja sen sanon sinulle, että kummankin näiden ritarien ansio on vähäksi arvattava minun ansioni rinnalla: kerrassaan ma sain vihollisten mielet lannistumaan niinkuin salaman iskulla. Myönsipä Hänen Ylhäisyytensä, piispa itse tämän ansioni ja kiitteli minua monen ritarin kuullen."

"Osaathan ainakin kehua. Niinhän tuo valuu suustasi sakeana kuin piimä."

"Eihän tämä ole kehumista. Kuuleppas, miten asian oli laita! -- Onko sinulla joutilasta aikaa kuunnella kertomustani!"

"Saishan sitä kuunnella, ell'et sitä venytä liian pitkäksi."

"Huomaapas, ystäväni vanginvartija: tämä on asian laatu ja laita. Nokian taistelussa löin miekallani kuoliaaksi erään Karjalaisten etevimmistä päälliköistä, jonka he olivat lähettäneet sanansaattajana ja yllyttäjänä sinne. Muistoksi tästä voitostani otin hänen aseensa ja varustuksensa mukaani, kun läksimme tänne Karjalaisia vastaan taistelemaan. Mitenkä olikaan, niin pöllähti Räntämäelle saavuttuamme eräs hyvin sukkela ja kavala juoni mieleeni. Heti ilmaisin asian Tuomas piispalle ja pyysin häneltä lupaa panna tuumani toimeen. Ilomielin hän tähän suostui. No annappas olla -- ennenkuin pyhän haudan ritari väkinensä oli ehtinyt puolimatkaan Räntämäeltä tänne, ajoin minä täyttä laukkaa tappelutanterelle, tuonne linnankentälle. Kalparitarien suurmestari oli juuri vastikään hädin tuskin torjunut ensimmäisen rynnäkkönsä tehneet Karjalaiset, jotka kahta vertaa lukuisampina hankkivat uutta rynnäkköä. Laivasillalla taisteltiin paraikaa hurjasti. Saatuani pienen valkoisen lipun käteeni, ratsastin Karjalaisten luo, pyytäen saada puhutella heidän etevintä päällikköänsä. Eräs loistavaan sota-asuun puettu sotilas astuikin heti heidän rintamansa eteen, kuullaksensa, mitä minulla oli sanomista. Silloin laskin irrallensa kaatuneen Karjalaisen, satulaani sidotut aseet ja varukset ja annoin ne hänelle, lausuen sen ohessa niin kovalla äänellä, että kaikki Karjalaiset sen kuulivat, nämät sanat: 'Kristityt ovat suuressa taistelussa voittaneet Hämäläisten soturit, jotka voitettuina antautuivat Tuomas piispan palvelukseen ja heti paikalla miehissä saapuvat tänne teitä hätyyttämään. Tässä taistelussa kaatui teidän lähettiläänne, joka kuollessansa pyysi minua tuomaan nämät hänen aseensa ja varaksensa teille ja hänen puolestansa sanomaan teille, että teidän on paras rauhassa lähteä kotia, sillä Tuomas piispan voima on suuri ja työläs on sitä vastustaa. Näin hän sanoi. Kunnioittaen kuolevan pyyntöä, olen nyt täyttänyt hänen viimeisen tahtonsa. Vaan tuollapa jo kuuluu julmistuneiden Hämäläisten torvien toitotus; varokaatte itseänne!' -- Samassa kajahtivatkin pyhän haudan ritarin komentaman sotajoukon torvet ja minä ratsastin kiireesti takaisin meidän sotarintamme luo. Tämä minun keksimäni juoni masensi Karjalaisten mielet ja teki heidät hölläkouraisiksi. Eivät he muuten niin vähällä olisi peräytyneet ja lähteneet matkoihinsa. Kummallista on, ett'et ole kuullut kerrottavan siitä että Hieraniemen Paavo heille teki tällaiset kepposet."

Katsottuansa pitkään ja epäluuloisesti Paavoon, sanoi vanginvartija: "Vai olet sinä Hieraniemen Paavo! Olisihan minun pitänyt tuo arvata."

"Tunnethan siis kuitenkin nimen ja olet kai kuullut kerrottavan tuosta sotajuonestani, vaikka äsken kielsit kuulleesi."

"En -- _siitä_ en ole kuullut kerrottavan, mutta sinun nimesi on erään _toisen_ asian kanssa yhteydessä... Hm. Hyvästi nyt. Minun pitää jo mennä katsomaan, mitä tuo eilen palvelukseeni ottamani renkilurjus toimittaa tätä nykyä."

"Vai otitko eilen uuden rengin palvelukseesi?"

"Otin -- noiden Hämäläis-roikalten polttorovioiden valmistamista varten. Mutta tänä aamuna sainkin kuulla, ett'ei siitä asiasta taida tulla niin mitään, kun ovat poloiset katuneet syntinsä ja ruvenneet kristityiksi. Lähde sinäkin iltarukouksiin, koska kellot vielä kuuluvat soivan... Viikon päivät ne nyt ovat soineet melkein yhtä mittaa yöt päivät... Hyvästi!" -- Vanginvartija kääntyi linnan porttia kohden ja oli mennä, kun Paavo tarttui hänen olkapäähänsä ja sanoi: "Yksi asia vielä, veikkoni vanginvartija! Onhan holhottiesi joukossa eräs Hämäläis-tyttö... ymmärtänet, että tarkoitan Liuksialan Lyyliä?"

"Hee? Mitä hänestä?" -- kysyi vanginvartija vetäen suunsa irviin.

"Hän on sukulaiseni... hm... olen hänelle melkein isän sijaisena. Katsoppas tätä sormuksen tapaan väännettyä kultakierukkaa... se on puhdasta, vanhaa kultaa... Osan siitä leikkaisin sinulle, jos soisit mun käydä tuon sukulaiseni puheilla. Koettaisinpa sanoilla ja neuvoilla taivuttaa tuota ykspäistä tyttö-nulikkaa mielenmalttiin."

"Ole puhumatta! Tuo on mahdotonta! Minua on ankarasti kielletty päästämästä ketään hänen luoksensa."

"No, no... ystäväni hyvä... eihän tuo kielto ole kovin vaarallista! -- Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi hyväntahtoisuudesta minua kohtaan."

"Eihän se minua auttaisi h--tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti munkin kovasta kostosta... Viimemainittu onkin käskenyt minun olla varoillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin... Tähän aikaan pitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle sinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille." -- Vanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä naurua.

"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! -- älä puhu munkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!"

"Katsoppas... velvollisuuteni!"

"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle puhua totta."

"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!" -- huudahti Paavo tuskastuneena. "Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta siitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle luvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan muistoksi meidän tuttavuudestamme?"

"No -- saahan se olla _muistona_. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti lienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta. Vaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!"

Vanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: "Tiesinhän tuon saavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään sovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja kieltäytyy ottamasta vastaan."

Paavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan; hänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää, mitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys ei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut ja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän yrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas piispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan henkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä Lyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle emännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla pelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi Paavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä Lyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän uusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen taipumaan myöntyväisemmäksi?

Näistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten kavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin tietä ja näki "kultaisen ritarin" ratsastaen tulevan linnaa kohti, knaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari ohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut sota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti kirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen haarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli hienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut, sillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä, eivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.