Part 15

Mutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko voitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että noiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet ja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä erehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten kimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin unhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.

Kuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan pettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä ahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella päällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia vihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä tosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt mielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli kymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi sinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa. Onneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven keskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan kuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.

Hatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä, oli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan, ratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan vakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä noudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää onnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi. Molemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien ahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt yleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen ja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon harvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta kylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.

Vähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen miehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut jalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan huomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt käpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään raivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua vihollisissa: "Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia! Miksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut vuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin! Vihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat nyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!" Tämän sanottuansa hyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen siinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia iskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha ukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja kansansa vapaudelle.

Niihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven Kelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman iskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina vaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä, antautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän antautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan n.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin heidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen jälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava rääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui paikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.

Hatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla kokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki ponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon kipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ tehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä. Hengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät miehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena jalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla tauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja jalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.

Hieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin läheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki hieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten kanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon ryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä Lyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin suloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin nyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla! Ja tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä oli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo ei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää, pelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen. Hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin vuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat vaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan. Hän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän luotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin ankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset, niiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni aukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti Heikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta hän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki ne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat noituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat erään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla olevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.

Näytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä pakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi hän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien välillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven ohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen metsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä saapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on tavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää eroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?

Mitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja tilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli suorin tie -- kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi hänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi hevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian virran vaahtoaviin pyörteisin.

Hänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä virtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi ja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni, vaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen koki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin vihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian hevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.

"Miestä ei näy ensinkään. -- Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin koira, joka kivi kaulassa upotetaan" -- virkkoi eräs ratsumiehistä.

"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!" -- sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.

Seitsemästoista luku.

Se akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli Nokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle rannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka Taara.

Kun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat päässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.

Hän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi, jonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa vieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä Hämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja onnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa hänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Taara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.

Viidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara. Käytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen kertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti noitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen pääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä otettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita. Nämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle sopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran salaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle paikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä. Saatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän taas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa paadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen vuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat haltijoihinmenemissanat:

Luontoani nostattelen, Haastattelen haltijata; Nouse luontoni lovesta, Haon alta haltijani, Kiven alta auttajani, Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni Näille töille tehtäville! Tule mua auttamahan, Vastuksia voittamahan, Sotisia sortamahan, Jotta Hiiet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi Tämän noian noituessa, Viisaan eukon laatiessa!

Että haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen saattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän näköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset hänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä vieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä seuraavat manaussanat:

Tuonne ma sinun manoan, Tuonne käsken ja kehotan, Suurelle sotakeolle, Miesten tappotantereelle, Jossa miehet miekkeleikse, Tasapäinä tappeleikse! Siell' on verta juoaksesi, Lippoaksesi lihoa, Eikä syöen syömät puutu, Juomat juoen ei vähene: Verta siell' on säärivarsi, Polven korkeus punaista! Lähe sinne meuhoomahan Hämeen miestä tappamahan, Surmaamahan, sortamahan! Kosta kovin pilkkaajille, Viisaan noian parjaajille, Huntupäisten kantamille, Hämeen emojen pojille! Mutta kun sinne saapunet, Sinne saavut että ehdit, Suojellos sa kristityitä, Lapsia oudon jumalan, Ett'ei pää pahoin menisi, Hivus heistä lankeaisi!

Nämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut noitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa Syöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä hätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan manasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja kaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin mennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä auttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa! Sill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan tappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus heille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.

Taara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei hevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan läheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon ja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän muutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa lähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella häntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja rannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara äkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki noita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut tuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen konin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui lymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: "Hyvää huomenta, matkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä juostessa paina."

"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan paras juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän sinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi, mutta lihaa tuskin nimeksikään" -- vastasi ratsastaja.

"Parjalan pajastako olet syntyperää?" -- kysyi Taara suuttuneena.

"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä päästä virran yli? -- Onko tässä venettä saatavissa?"

"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle puolelle päästäksesi!" -- intti noita.

"Älä puhu mielettömiä, akka, vaan vastaa kysymykseeni!"

"Kelpo ratsastaja ei milloinkaan neuvotonna ole jäänyt tämän virran rannalle! Kahlasipa tästä tänä aamunakin kelpo mies virran yli!"

"Pidätkö minua mielettömänä, ettäs minulle mahdottomia uskottelet?"

"Ellet usko, ole uskomatta, ellet lähde virtaa vuovaamaan, jääös tälle rannalle, sillä kaikki veneet ovat tuojia puolella! Mutta eihän sinulla kiirettä taida ollakkaan, eikä tärkeitä toimia käsitettävinä?"

"On, minun on kova kiire!"

"Mihin? Surmalaanko suurukselle tai Manalan muorin pitoihin?"

"Mitäpä se seikka sinuun koskee?"

"Eipä koske ensinkään, mutta jotakin sanoiksi sanellaan kahden kesken tässä ollessamme!"

Mies loi uudelleen silmänsä virran vastakkaiselle rannalle ja kirosi, nähtyänsä lautan ja veneet siellä, niitä, jotka olivat soutaneet ne sinne.

"Miksikä heitä kiroot, kun et tunne, kutka ovat?" -- intti Taara.

"Tuntisitko sinä heitä?"

"Miks'en tuntisi? Hämäläiset sousivat, sousivat myös kristitytkin."

Outo mies katsoi tarkkaavalla epäluulolla Taaraan.

"Sekavia sa sammaltelet, akka! Sinuhun ei ole luottamista eikä puhettasi uskomista."

"En ole luottamustasi pyytänytkään ja sanojani uskomatta saatat olla. Kunnon mies luottaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa toisilta neuvoa kysymällä. Mutta sinäpä näytätkin olevan oikein saamaton nuhjus!" -- tiuskasi Taara.

"Pidä kitasi, akka, äläkä minua suututa!"

Mies nousi hevosensa seljästä ja käveli kärsimättömästi edestakaisin.

"Tunnin kun noin ahkerasti astelet, olet kulkenut lähes penikulman ja Nokian virta on jäänyt kauas selkäsi taakse!" -- ilveili Taara.

Tätä kokkapuhetta mies tuskin kuuli, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt muutamiin ratsastajiin, jotka vastakkaista virran äyrästä myöten ratsastivat lautan luo, jolla heidän nähtävästi oli aikomus tulla virran yli, niinkuin tosiaan tulivatkin. Ensimmäinen heistä, joka talutti ratsuansa rannalle, oli Hieraniemen Paavo. Hänen luoksensa astui outo mies ja kysyi: "Kaiketi hinataan tämä lautta jälleen takaisin toiselle rannalle?"

"Kyllä vaan. Heti kohta. Siellä on paljon virran ylitse pyrkijöitä. Tuolla kummulla näkyy jo yksi parvi heistä."

"Saattanenhan minä ratsuni kanssa päästä mukaan?"

"Miksikä ei. Mutta sen sanon sinulle, joko olet kristitty taikka pakana, ettäs olet myöhästynyt. Kaikki työ on jo! tehtynä. Haudankaivajan toimen voivat kuitenkin antaa sinulle!"

"Kiitoksia ilmoittamastasi! Mutta sellaiseen toimeen en aio ryhtyä enkä kadehti kaarneilta paistia. -- Minulla on kirje jätettävä munkki Herpertille."

"Kirjekö? Keneltä?" -- kysyi Paavo uteliaasti.

"Tuomas piispalta. -- Mutta johan on lautta valmis lähtöön."

"Herpertti munkin tapaat hupsun päällikkö-ritarimme seurassa. Ne molemmat ovat aina yhdessä. Vaan tuollapa he seisovatkin kummulla."

Puhuessaan oli Paavo seurannut miestä lautalle asti. Palatessaan tapasi hän Taara-eukon tarkastamassa muutamia aseita ja erästä mekkoa, jotka kapineet olivat sidotut kiinni Paavon satulaan. Mekossa oli paikottain veripilkkuja, jotka eivät vielä olleet täysin kuivuneet.

"Tämä mekkotakki ja nämä aseet eivät ole omasi" -- intti noita-akka.

"Ovatpa toki. Vieläpä tuo kilpikin ja tuo rintapeite vitjoinensa ovat minun omani. Voittaessani urhoollisen karjalaisen perin ma hänen aseensa ja varuksensa. -- Sen saatan sinulle sanoa, akka, että minua saapi Tuomas piispa kokonaan kiittää siitä, että hänen väkensä tänäpänä pääsivät voitolle!"

Taara vihastui silmittömästi näistä Paavon viimeisistä sanoista.

"Sinuako?" -- huusi hän. -- "Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa katala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata, ennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti eikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää kunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin käynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret halki ja poikki kutsuakseni siellä -- olevia 'mustan Tuomaan' sotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää minut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä sinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit oppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret, läksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä hätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon, niin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta alemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään siskoiksi."

Paavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi Taaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan olikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä tyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa, myöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa luettava.

Tällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän rauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa lukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo kertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo suostui kertomaan.

Virran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän toimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren kuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän haudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten hautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin herkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.

Ritarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui kirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas piispan kirjeen munkille.

"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen kirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!" -- huudahti munkki, repäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä levottomuudella.

"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?" -- kysyi ritari. "Ikäviä uutisia! -- Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut linnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän lukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä... se on lähes yhtä suuri kuin meren hiedan... Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja pyhimysten voimakkaaseen apuun... Myös ritariensa ja soturiensa uskollisuuteen ja urhouteen... Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä levoton... toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy... Kohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata takaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista... Yrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen voitettuja pitämään kurissa." Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja katsoi ritariin, joka loihe sanomaan: "Aivanhan pyhä piispa toivoo meidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta sanaan ihan samoin!"

"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava" -- myönsi munkki -- "enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella tapahtuneeksi. -- Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin saamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme. Tämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava kaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen heidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän kirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii aina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee vankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin välttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?"

"Kuinkapas muuten!" -- otti "kultainen ritari" kiivaasti lausuaksensa. -- "Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko ilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä, ett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua, vaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun voittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua Saracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! -- Mutta juuri sentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän niitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin keskinkertaista."

Munkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.

"Lopuksi" -- sanoi hän -- "lähettää piispa teille siunauksensa ja sanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja kokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että te, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä kiiruhdatte hänen luoksensa."

"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin maineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan. Voisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi hänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen kunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit -- sen vakuutan sinulle, pyhä veli -- ensinkään tule viivyttämään meidän matkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten miestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. -- Vaan lähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!"

"Onko sinulla hyvä hevonen?" -- Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen tuojalle, joka vastasi: "On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat laihaksi."

"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet matkasi perillä?"

"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin nyt, olen Räntämäellä."

"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa aikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta kirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä, että olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet kapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. -- Ymmärrätkö?"

"Aivan hyvin ymmärrän."

"Niin lähde siis!"

Ritari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka käskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan häntä virran yli.