Part 14

Samalla hetkellä, kun Hämäläiset saivat etuvarustuksensa valmiiksi, ilmoitti heleä ja kirkas aamurusko taivaan itäisellä rannalla päivän tuloa ja auringon nousemista. Kaikkein silmät olivat käännetyt sinne päin ja kun auringon kirkkaasti kiiltävä pallo, puiden latvojen yli kohotessansa, ensimäisillä säteillään kultasi metsät ja nurmet, näkivät Hämäläiset kristityn armeijan ensimäisen osaston vastakkaisesta metsästä ulos tasangolle hyvässä järjestyksessä ratsastavan, niinkuin sotaan tottuneet ratsastajat ainakin. Kultaisen ritarin teräspuku kiiltää kimalteli auringon valossa niin kirkkaasti, että kaukaa, katsoja olisi voinut luulla tulisien, kiemuroitsevien liekkien häntä ympäröivän. Hän ratsasti joukon eturinnassa ja hänen sivullansa hänen toverinsa munkki, pitkä miekka kädessä. Viimemainittu kantoi kaappunsa alla vahvasta rautalangasta punottua haarniskaa ja hänellä oli teräksinen kypäri päässä. Toinen ja kolmas osasto seurasi kohta ensimäistä siinä järjestyksessä, jonka kultainen ritari edeltäpäin oli määrännyt.

Kultainen ritari antoi nyt käskyn hetkeksi pysähtyä, jonka jälkeen hän ratsasti kahden jälkimäisen osaston luo ja järjesteli niihin kuuluvat ratsumiehet sotarintaan. Kun tämä oli tehty, palasi hän entiselle paikallensa ja komensi täyttä laukkaa eteenpäin.

Kun Hämäläiset Hatanpään Heikin käskystä murrosten eteen taajoihin riveihin olivat pystyttäneet pieniä kuusia, jotka tasangolta tulijoille näyttivät luonnolliselta nuorikko-kuusikolta, niin eivät pyhän haudan ritari ja hänen ratsuväkensä ollenkaan huomanneetkaan heidän etuvarustuksiansa, ennenkuin olivat aivan lähellä niitä. Muuten ei ollut siinä ainoatakaan Hämäläistä näkyvissä, he kun piilivät puiden taakse kyyristyneinä, sen ohessa tarkoin noudattaen päällikköjen heille antamaa käskyä olla sanaakaan toisillensa hiiskumatta.

Kun Tuomas piispan ratsumiehet olivat niin lähellä, että jotkut heidän hevosistansa jo olivat heittäneet kumoon muutamia noista maahan pystytetyistä kuusista, laukaisivat Hämäläiset joutsensa, mutta kun ratsumiehet olivat varustetut rintahaarniskoilla ja rautaisilla kypärillä, niin eivät vasamat tehneet suurempaa tuhoa heidän riveissään, kuin että muutamia miehiä haavoitettiin.

"Tuhat tulimaista!" -- huudahti munkille kultainen ritari, jonka teräksistä sotapukua vastaan vasamain rautaiset kärjet taittuivat kuin kaislan korret -- "noiden talonpoikalurjusten päälliköt ovat viisaammat, kuin heidän luulinkaan olevan! Piilevätpä peijakkaat murroksien takana metsässä kuin ketun pennut luolissaan! No -- onhan tuota tuollaista joskus ennen nähty ja onpa tässä tieto tiettävässä, mitä tehdä ja miten käyttäidä! Kautta suojeluspyhäini! Nuo konnat eivät säästä vasamiansa, kun jo ampuivat toisen kerran! -- Alku on hyvä, mutta lopussa kiitos seisoo. Rientäkää, pyhä veli, pitkin rivejämme, sanomaan miehillemme, että he mitä pikemmin peräytykööt tasangon vastakkaiselle puolelle! Samoin tehkää te, herra ritari! Hoi torvensoittajat! Torvet joutuisasti huulillenne! Nyt peräydymme!"

Ratsumiehet, jotka olivat kahdella päällä, oliko nouseminen alas hevosten seljästä ja jalan käyminen rynnäkölle, kun hevosten oli mahdoton päästä edemmäksi, saivat nyt käskyn kiiruusti peräytyä. Ankaran vasamasateen kestäessä he sen tekijätkin, mutta useampien ratsut olivat niin pahoin haavoitetut, että ainoastaan vaivoin jaksoivat kantaa ratsastajiansa.

Ääretön ilo ja ihastus valloitti Hämäläisten sydämet kun he näkivät Tuomas piispan huovien pakenevan. Pitäen itseänsä voittajina nostivat he korkean riemuhuudon. Kiivaimmat heistä ryntäsivät murroksien yli tasangolle ja lähtivät huoveja ajamaan takaa. Toiset, jotka eivät tahtoneen olla heitä huonommat, seurasivat heitä huutaen ja kiljuen ilosta. Päällikköjen sanoja ja käskyjä ei enää kuunneltu eikä kuultu. Tässä tavattomassa hälinässä ja melskeessä olikin vaikea, milt'ei mahdoton noiden raikkaiden voitonhuutojen kautta eroittaa yksityisten ääniä.

Hatanpään Heikki ja Tavela olivat kovin tuskissaan. Huutamalla ja viittamalla he kokivat pidättää kansalaisiansa peräytyviä ratsujoukkoja takaa-ajamasta, mutta turhaan raukesivat kaikki heidän ponnistuksensa. Helposti saavutetun voiton synnyttämä into oli vallannut Hämäläisten mielet siihen määrään, ett'ei mikään ihmisellinen voima enää voinut sitä hillitä. Suureksi onneksi saattoivat päälliköt lukea sen, että saivat noin pari sataa järkevimmistä talonpojista pysähtymään murroksien taakse.

Nämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi, astuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos mahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa taistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta alkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä joukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän sillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi piilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän aavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.

Korven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli synkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien kansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan takaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet mahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa korviinsa.

Aina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja yhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden sankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle käänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä laukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä vastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen ritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat nelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli, oikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.

Hämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta kauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä vielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien toitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin, sekin ottaaksensa osaa taisteluun.

Mutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten kimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies, ennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä. Suurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti esiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.

Pahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet sotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän puolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi olivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja ani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden nuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät heidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.

Hämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti lukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin järjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi sen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan. Kultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa sillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä joukottain verihinsä.

Hatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa jonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana päällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa neuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli ankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät etuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän koki saattaa heitä.

Heikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa Hieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla. Kultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen häntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari näin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä taistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.

Korven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi. Hänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä. Hän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia iskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa saaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.

Korven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse peräytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin mahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten peräytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti ensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden luona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa jalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja muutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat ihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi, jotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan. Näiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut aseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri Hämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat epätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.

Ne, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät vieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät halki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti heitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs oudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä ylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta kantapäihin asti.

Kuudestoista luku.

Mistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?

Sinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä Hämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran vastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi katseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi hän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei ollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten vartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä taholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.

Huomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa seljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi etsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi hän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä ystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut eritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa taas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä kotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa siihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa hänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne paikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki niin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä hevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen suitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla ohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat suvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta voimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet olivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies istuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää ruumistansa.

Melske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli sitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että taas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui hevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään ja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä kummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi katselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita, töytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse heiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.

Hän huusi: "Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'! Hyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään! Olisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää miesvoimaisest' ja voittaa pittää!"

Kun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he paikalla. Nuo sanat "Karjalainen", "Karjalaiset" menivät miehestä mieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana huutona: "Karjalaiset ovat täällä!"

Usein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko kansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut eriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi taikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana "Karjalaiset" kerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen ja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään toivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän äskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja pelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä järkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin järjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen sotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.

Hämmästyksekseen huomasivat kristityt tämän äkkinäisen muutoksen. Hekin kuulivat tuon huudon Karjalaisesta ja hekin kuulivat että suuri joukko Karjalaisia oli saapunut Hämäläisten avuksi, ja tämä luulo lannistutti melkoisessa määrässä heidän entistä uskaliaisuuttansa. Taistelu tuli tasapainoon, voitto, jonka kristityt jo olivat pitäneet varmana osanansa, alkoi vähitellen kallistua Hämäläisten puolelle, etenkin kun väsymys rupesi rasittamaan ensinmainittuja, joita ukko Tavelan väki Hämäläisten eturivinä nyt ahdisti suurella raivolla ja urhoollisuudella. Karjalainenkin oli tunkeutunut esiin Hämäläisten rintamaan ja iskuistaan tunnettiin hän heti Hatanpään Heikin ja Korven Kelon vertaiseksi.

Pyhän haudan ritari koetti elähyttää sotilaittensa intoa esimerkillänsä ja sanoillansa, käyttäen ahkerasti niitä suomenkielisiä lauseita, joita hän matkallansa oli oppinut. Tämä hänen taitonsa Suomen kielessä ei suinkaan ollut suuri, vaan päinvastoin hyvinkin vähäinen. "Älkää peljätkö", "Pyhän neitsyn nimeen", "tuhat tulimaista", "pitkä kuin nälkävuosi" ynnä muutamia muita lauseita -- siinä oli kaikki. -- Mutta näitä lauseita hän käytti sitä ahkerammin.

Toiset ritarit eivät osoittaneet vähempää rohkeutta. Pelottomasti he ratsastivat vihollisparvien keskelle, sortaen maahan mitä vaan sattui eteen. Mutta siinä missä yksi Hämäläinen kaatui oli toisia kohta sijassa, jotka välttäen ritarien miekkojen iskuja hätyyttivät heitä keihäillään. Kristityt ratsumiehetkin kunnostuttivat itseänsä kiitettävällä tavalla. Miehuus oli molemmin puolin yksiväkinen, mutta muistettava on että kristityt olivat Hämäläisiä monenkertaisesti harvalukuisemmat. Paetessaan olivat viimemainitut tallanneet ja murtaneet alas tehdyt varustuksensa, jotta heillä niistä ei enää ollut hyötyä eikä kristityille sanottavaa haittaa.

"Kultainen ritari" lähetti varaosastollekin käskyn rientämään taisteluun, pitäen sitä luuloa, että jo paljas sen etäältä kajahtava torventoitotus säikähdyttäisi Hämäläisiä. Nämät tosin siitä ensi alussa hieman hämmästyivätkin, mutta nähtyänsä kuinka vähälukuinen kristityille avuksi rientävä ratsujoukko oli, tyyntyivät he taas kokonaan.

Pyhän haudan ritarilta loppui kärsivällisyys. Kannustaen ruunaansa ratsasti hän uhkarohkeasti ristiin rastiin vihollisten rivien lävitse, sinkahuttaen pitkällä miekallansa niin raivokkaasti ja voimakkaasti, että kaikki sortui maahan mitä vaan hänen tiellänsä sattui hänelle eteen. Mutta tästä, hänen urostyöstänsä ei lähtenyt kristityille niin suurta hyötyä kuin ritarille ponnistusta, eikä se millään lailla ratkaisevasti vaikuttanut tappelun menoon. Hämäläiset täyttivät heti sen aukon, joka jäi hänen jälkeensä, ja ne, jotka hänen kalvastansa saivat surmansa, olivat verraten harvalukuiset, sillä kussa hän kulki antoivat Hämäläiset hänelle tietä, viisaasti välttäen hänen hurjia iskujansa.

Mutta kristityt väsyivät yhä enemmän. Heidän ensimmäinen rivinsä, josta paljon väkeä oli joko kaatunut taikka haavoittunut, vetäytyi toisten taakse levähtämään. Haavoitettujen joukossa oli kolme ritariakin. Pian seurasi toinen rivi ensimmäisen esimerkkiä ja ennen pitkää peräytyi koko kristittyjen joukko hengähtämään. Kultainen ritari ja muut ritarit olivat raivoissaan. Erittäin kiukustuta ensinmainittua hirveästi, että hänen väkensä väistyi taitamattomien "talonpoikais-lurjusten" edestä. Mutta siinä ei auttanut kiukkukaan. Hän saattoi pitää hyvänä onnena, että peräytyminen tapahtui hyvässä järjestyksessä.

Hämäläiset nostivat raikkaan riemuhuudon. Toivo lopullisesta voitosta paisui heissä.

Kuudennen osaston keralla oli Hieraniemen Paavo saapunut taisteluun. Hän tähysteli levottomasti Hämäläisten rivejä, nähdäksensä Hatanpään Heikkiä. Mutta Paavon taisteluun tullessa sattui Heikki olemaan Hämeen sotajoukon äärimmäisellä siivellä kaukana siitä paikasta, missä Paavon osasto teki ensimmäisen rynnäkkönsä. Kaukaakin tunsi Paavo Heikin, kun tämä pulskan ruunansa seljässä ratsastaen milloin sanoilla kehoitteli miehiänsä urhouteen, milloin ryntäsi vihollisten kimppuun siinä, missä nämät ankarimmin ahdistivat Hämäläisiä. Paavo ohjasi heti ratsunsa Heikkiä kohden. Heikkikin huomasi nyt Paavon ja, tulisen punan noustua hänen kasvoillensa, ajoi hän vihasta vimmastuneena täyttä laukkaa häntä vastaan.

* * * * *

Mutta jääköön nyt muutamaksi hetkeksi tappelutanner. Mitenkä ovat asiat Nokian virran rannalla.

Tuskin oli karjalainen äsken ratsastanut äyrään kummulta tappelutanterelle päin, kun kaksi täydessä sota-asussa olevaa ratsastajaa saapui virran vastakkaiselle rannalle, lähes samalle paikalle, josta karjalainen oli aloittanut uhkarohkean uimaretkensä. Toisen ratsastajan takana istui eräs vanha akka, molemmilla käsillään pitäen kiinni satulasta. Kun kaikki kolme olivat nousseet hevosten seljästä, opasti akka ratsumiehet erään lähellä olevan tiheän viidakon luo, jonka jälkeen miehet mitä kiireimmiten vetivät pienen, siihen kätketyn veneen rannalle ja työnsivät sen vesille. Kaikki kolme astuivat sitte veneeseen, joka siitä painui niin syvälle veteen, että virran laineet huuhtoivat sen partaita. Vaikka näytti kamalalta tämäkin matka, saapuivat kuitenkin kaikki kolme onnellisesti toiselle rannalle. Se ratsastajista, joka ensimmäisenä astui rannalle, rupesi heti kapuamaan äyrästä myöten ylös. Ehdittyänsä kummulle heittäytyi hän rinnallensa nurmelle ja tähysteli tarkasti eteensä.

Toinen ratsastajista sitoi olallaan kantamansa vahvan köyden kiinni erääsen, tällä rannalla olevaan lauttaan. Sen tehtyänsä hyppäsi hän suurenpuoleiseen veneeseen, jonka, perälle akka jo edeltäpäin oli istuutunut. Annettuansa köyden akalle tarttui mies airoihin ja souti voimiensa takaa vastakkaista rantaa kohti. Akka hellitteli köyttä, joka oli niin pitkä, että se ulottui toiselle rannalle saakka.

Tälle rannalle oli ennen heitä maitse saapunut suuri joukko ratsastajia, lähes sata miestä. Kaikki olivat sotaisessa hankkinassa ja heidän päällikkönsä kantoi täydellistä rautapukua, jommoista ainoastaan ritarien oli tapana kantaa.

Kun lauttaan kiinnitetty köysi oli saatu rannalle, tarttuivat ratsumiehet miehissä siihen ja ennen pitkää oli lautta hinattu yli virran. Täpö täynnänsä miehiä ja hevosia hinattiin se pian taas takaisin vastakkaiselle rannalle. Päällikkö oli nimittäin, joukko miehiä mukana, lähtenyt edeltäpäin veneellä, ottaen hinausköyden mukaansa. Hän piti sill'aikaa yhtä mittaa silmällä tuota kummulla rinnallensa kyyristynyttä vakoojaa, joka, viitaten käsillänsä ikäänkuin hän tahtoisi pyytää tulijoita kiirehtimään, nyt riensi alas kummulta ja saapui rannalle samana hetkenä kuin venekin.

"Miltä näyttää?" -- kysyi päällikkö, astuttuansa veneestä, hätäisellä kiireellä vakoojalta.

"Ikävältä näyttää!" -- vastasi tämä.

"Kautta pyhän Olavin! Mitä sanotkaan ja mitä tarkoitat?"

"Sen sanon, mitä omilla silmilläni näin kummulla käydessäni. Hämäläiset ovat voitolla! Meidän väkemme peräytyy."

"Mitenkä tuota voisin uskoakaan!" -- huudahti päällikkö. "Minusta on ihan mahdoton, että sotajoukko, jota johtaa urhoollisin ritari koko kristikunnassa, peräytyisi! -- Siinä mahtanee olla joku sotajuoni tekeillä."

"Sit' en usko! Selvästi näin, että he pakosta peräytyvät" -- säesti vakooja.

Samalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin, käskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha viivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran yli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka eräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista lautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat tulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli hän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi häntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut takaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle ja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa, vaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn lähtöön.

* * * * *

Taistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen huovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät päästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei onnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan useampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka heidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui Paavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai hänet nähdä. Huutaen: "tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan minulle tietä, pahasti minut petti!" hyökkäsi hän rajupäissään Paavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten välillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta vilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi kuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui surman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava rinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven törähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt kuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu taukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella oli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet ylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta nostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa, kun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta, vastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: "Pyhä neitsyt ja pyhä Henrikki meidän kanssamme!" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten sydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat jo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.

Pyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta odottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli saapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Hyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka uudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä ihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää taitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän päättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta ja tiedustella hänen mielipiteitänsä.