Part 13

"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä tähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen taatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä."

Tämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian liivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän rasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden viheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen uudestaan liivinuttunsa povilakkariin.

Nyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion hartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi öylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella kiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen huulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo siemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.

Heiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään loiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä: "Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama ilo päättyi niin pyhällä tavalla."

Ritari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin ja sanoi teeskennellyllä totisuudella: "Kautta pyhän ristin! Mitä olettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen pappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka maallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette loukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!"

Kultainen ritari oli kovin hämillänsä.

"Tämä leili, joka nyt -- pahasti kyllä -- on tyhjä, ei sisältänyt sellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista maallikoille jakaessansa!" -- änkkäsi hän. "Kautta apostoli Pietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian maallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon sääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta olisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka kurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se oli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin noissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut. Tästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon pyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on Räntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen."

"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen hereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää ehtoollista!" -- intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.

"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän minä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti toista. -- Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja antaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen kaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että me syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden onkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin antaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa vahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos tappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä, taistelee hän pelotta, vaikka itse p--lettä vastaan!"

Ritari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli lapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei munkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän tavallista hellemmällä äänellä: "Kylläpä te olette oikeassa, jalo ritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen voima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän lähtee taisteluun. -- Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän etujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan."

Yhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan oli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa päähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen ensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen knaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa lähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä luoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä kysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen Pyhäjärven rantaa kohti.

Kuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen. Hänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa tuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin vihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.

Paavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari lähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian tapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa. Sentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla olevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän haudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut, uskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka, mutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen mielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati päästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen mahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari tulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon luo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo kielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat lähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa Lyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun Hieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa heidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi kotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin käskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla Lyylin puheille.

Tällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo laatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä hänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa mitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari kovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa itseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt, että Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen kautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän sanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi, että hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan. Sentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen: "Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä."

Munkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut, kertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen munkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki, joka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä hetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta. Hänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä rangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.

Jott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään onnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn, jotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä. Vahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa, sillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin saatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät rynnäkön.

Näin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja hänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.

Viidestoista luku.

Samaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä, saapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä kaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet talonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää ottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän mielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen ja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran yli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo mies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja saatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut, olisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa moniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus, että mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja tyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten sanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana matkata maitse, vaan meritse. -- Paras kai on, että jokainen palajaa takaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän niin mitään hyötyä!

Tähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset. Ukko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat miehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä sydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan, kokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän mieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä olisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa heidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo oli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä puhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin kysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka toisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle, syvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä sotajoukossa.

Tällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso saapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen puhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli tapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen kertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja hän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.

Jos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut suuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista tapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin liinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan, sillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.

Me tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto siitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski häneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta Heikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut talot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan teettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi häntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän asemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin huolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa. Mutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän arveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä -- se se hänen sydämeensä niin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää järkensä.

Mutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi raivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea kuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja muiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän tekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä kostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten tarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa, pidätti häntä, lausuen:

"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän tärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet aseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön pelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet, että minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen kosijansa -- minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia --, mutta kansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni taikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä pusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha näihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni tähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen asemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt piakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on kestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon ensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras keino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille tieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava vaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen yksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen jälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset ovat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun."

Tavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian virran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja suorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten muutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa. Hänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja pontevaa.

Mutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten mieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet uskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä ja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä ahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät metsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden Hämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat he vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan sekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien muukalaisten kourista.

Harmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle korkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän yli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: "Niin totta kuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla syntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista kehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä! Tuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta taivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme kuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo heille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä manalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä vastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille maistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä petettyin isiemme kovaa kostoa? -- Haa! Oletteko Hämäläisiä te, jotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat tänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja karhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi suuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen! Tulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois päästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!"

Nämät sanat saatuansa sanotuksi huomasi Heikki että Korven Kelokin oli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen sivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi, vasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun köyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan näköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan ja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat tavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli paloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän painoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki seisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki pelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana vihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei löytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että Hämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen sanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon jouduttaisiin.

Loihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen ruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja hänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto, huuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat ja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima siten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä kauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat jännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut, vaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen entisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli nousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän, päättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui jumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä kotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän kätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:

"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!" Hänen kätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka jälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä seisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: "Sinä Niemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu syrjään, astu lähemmäksi!"

Mies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen, siistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi hän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän valmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan ei liikahtanut paikaltansa.

Korven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät silmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. "Astu syrjään, astu lähemmäksi Niemelä!" -- huusi hän peloittavalla äänellä.

Mies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja katsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta. Joukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten aseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies keskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä, jonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.

Korven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman vasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen uuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri oli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä seisovien puitten latvoissa.

Loihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän isännälle seuraavat sanat: "Sinä olet kansasi hylky, Niemelä, ja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä eripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain mies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen tieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta lähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan sen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän poikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti! Hylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan jokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet astunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka antoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!"

Niemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä seuraavaa kauheaa kirousta. "Armoa!" oli ainoa sana, jonka hän loihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.

Mutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi kylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen jänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui Niemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään valitushuudotta.

Pelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet. Äänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija katsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.

Vihdoin puhui hän verkkaan: "Näittehän, ystäväni, että minulla jousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla vasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta pyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut ja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka taistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!"

Tämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi hänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä. Kotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä nyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: "Älä nuhjustele, mies, vaan joudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä pian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän tähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!"

Vähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin ankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle miehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla onnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä kohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi hän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan muu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada heitä päälliköitänsä tottelemaan.

Neuvoteltuansa Tavelan kanssa riensi Hatanpään Heikki järjestämään Hämeen sotureita, joita into puolustaa kotimaata ja luottamus voittoon uudestaan elähytti, tappelujärjestykseen. Hän jakoi heidät useampiin joukkoihin, joita hän asetti eri paikkoihin, neuvoen kunkin joukon miehiä, mitenkä heidän vihollisten saavuttua tuli käyttäidä. Parhaimmat joutsimiehet sijoitti hän metsään, lähelle sen Tammerkosken-puolista rantaa, kieltäen heitä ampumasta, ennenkuin viholliset olivat tulleet niin lähelle, että jokainen ammuttu vasama voisi kipeästi sattua tähdättyyn pilkkaan. Jott'eivät viholliset pääsisi tunkeumaan metsään, kaadettiin puita ja tehtiin murroksia pitkin metsän rantaa ja teiden aukkoihin.

Jylhän ja peloittavan näköisenä kiven huipulta katsottuansa näitä valmistustöitä, kapusi Korven Kelo kiveltä alas ja meni metsänrannalle, missä hän tapasi Hatanpään Heikin. Päätänsä nyykähyttämällä osoitettuansa Heikille, että hän hyväksyi hänen toimensa, asettui loihtija tien syrjään murroksen taakse, aivan siihen paikkaan, missä arveltiin vihollisten tekevän ensimäisen rynnäkkönsä.