Part 12

Paavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut jotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella katseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa: "Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi nyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa lunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden tähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa: onnettomuuden ja perikadon!"

Paavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella silmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli puhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena, samassa tarttuen miekkansa kahvaan: "Talonpoika lurjus! Ellet heti paikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan sinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi saakka!"

Kun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen käskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti ritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa toteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti, ell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. "Rauhoittukaa, jalo ritari!" -- huudahti hän. "Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan kieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa minun selittää hänelle asia."

Suomeksi puhui munkki sitte Paavolle: "Tämä meidän korkeasti-arvoisa pyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän erityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen rinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun seurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin tahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua, jos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta korvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon."

Täynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta olivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa, loi ritariin. -- "Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka sopiva tilaisuus sattuu!" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa astumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä Hatanpäätä kohden: "Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä, kun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle kohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme ilmi."

Paavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei voinut puhua.

"Ja onpa" -- jatkoi munkki -- "tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani käskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari ja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes vihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi ansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?"

Kauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. "Sitä en usko" -- sanoi hän, teeskennellen itsensä huolettomaksi -- "enkä käsitä, minkätähden tämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta syntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua, että valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten onkaan saanut alkunsa -- meille ei se voi olla miksikään haitaksi eikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit näykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne saakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten mielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä muutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on voittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut."

"Kuuluupa siltä kuin olisit näitä asioita ennakolta tyystin punninnut!" -- väitti munkki ja katsoi terävästi Paavoa silmiin, mutta Paavo kesti silmäripsiänsä värähtämättäkään hänen katseensa.

"Muuten" -- lisäsi hän -- "on hyvin epätietoista, onko meidän matkamme enää heille tuntematon."

"Mistä syystä sitä arvelet?" -- kysyi munkki. "Monista syistä. Mutta eihän asia siitä valkenisi, että niitä tässä luettelisin."

Lyyli oli sanasta sanaan kuullut mitä munkki ja Paavo olivat puhuneet keskenänsä ja yksi ainoa ajatus valtasi nyt kaiken hänen mielensä: mitenkä lähettää Arvolle tieto uhkaavasta vaarasta? Sillä saattoipa niin onnettomasti olla, ett'ei hän siitä, mitään tietänyt. Lyyli mietti ja mietti uudestaan keksimättä toimenmukaista keinoa. Mahdoton oli hänen itse paeta ja mahdottomalta näytti, että hänen onnistuisi saada jonkun tätä sanomaa viemään Arvolle taikka Tavelalle, ell'ei joku onnellinen sattumus tulisi hänelle avuksi. Lyylin näitä tuumaillessa saapuivat he Pyhäjärven rannalle, lähelle sitä paikkaa, missä Tammerkoski purkaa pyörivät vetensä Pyhäjärveen.

Suuria lauttoja, joilla kuljetettiin ratsumiehiä hevosineen, soudettiin par'aikaa Pyynikin puoliselle rannalle. Nämät lautat, joilla jo sitä ennen lähes kaksisataa hevosta ja miestä oli viety vastakkaiselle rannalle, jossa nyt odottivat jälestäpäin tulevia, oli tuotu Hatanpäästä.

Rannalla oli Sarkki Paavon opastamaa ratsujoukkoa vastassa. Astuttuansa ratsujensa selästä, lähestyivät munkki ja Paavo häntä ja alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä hänen matkastansa.

"Kaikki on onnistunut erittäin hyvin, aivan kuin ohjaksia myöten" -- vastasi Sarkki. "Viimeiset lautalliset hevosia ja miehiä minua seuraavasta joukkiosta saapuivat vast'ikään vastakkaiselle rannalle. Muuten ei ole pienintäkään onnettomuutta tapahtunut missään asiassa."

"Oletko lähettänyt vakoojat matkaan?" -- kysyi Paavo.

"Heidän jo pitäisi saapuman takaisinkin, ainakin ennen tunnin kuluttua" -- vastasi Sarkki.

Munkin mentyä pyhän haudan ritarille kertomaan, mitä hän Sarkilta oli saanut kuulla, kuiskasi Paavo viimemainitulle korvaan: "Löysitkö aarrekirstun?"

"Löysin -- mutta sen saatan sanoa, että kyllä siinä oli työtä sitä etsiessä! Kellarista sen vihdoin löysin kolmen lukon takaa" -- vastasi Sarkki matalalla äänellä.

"Hyvä oli. -- Upotitko sen järven pohjaan?"

"Upotin -- aivan käskynne mukaan."

"Ja salaa -- niin ett'ei kukaan ollut näkemässä?"

"Ei kukaan muu kuin hauet ja ahvenet, jotka ympärillä pulikoitsivat."

"Hyvä on. Mutta tuo toinen seikka... Eihän kenkään tietäne, mitenkä tuli on päässyt irti Hatanpäässä?"

"Ei kenkään kuolevainen -- sen vannon kautta ukkosen nuolen!"

"Eikä kukaan saata aavistaakaan?"

"Eipä vainen, siitä voitte olla varma!" -- vastasi Sarkki.

"Varsin hyvä! Suuri kiitos sinulle nyt ensin olkoon tästäkin avustasi!" -- sanoi Paavo tyytyväisellä hymyllä ja antoi Sarkille kättä.

* * * * *

Vaan mistä ja mitä tietä olivat Sarkki ja hänen seurassansa kaikki muut ritarit paitse pyhän haudan ritari ynnä suurin osa Tuomas piispan ratsumiehistä tulleet tänne?

Sarkki oli isäntänsä käskystä lähtenyt Ala-Peltolan taloon hankkimaan itsellensä ratsua, josta Paavo oli käskenyt hänen luvata kahdenkertaisen hinnan. Saatuansa mainitun talon parhaamman ratsun, palasi Sarkki isäntänsä luo takaisin kuulemaan, mitä hänellä muuta olisi käskettävää. Hän saikin silloin toimeksensa lähteä täyttä laukkaa Hieraniemeen ja saatuansa sieltä mukaansa kymmenen täydelliseen sota-asuhun varustettua miestä (jotka kaikki Paavo nimitti nimeltä) kiiruhtaa Kuokkalan koskelle, jossa Paavo lupasi vartoa häntä ja hänen seuruettansa. Niin kiireesti toimittikin Sarkki tämän toimitettavansa, että hän ehti mainitulle koskelle ennen kuin Paavo itse opastamansa ratsujoukon kanssa ehti sinne.

Kun kultainen ritari Kuokkalan kosken toisella rannalla salli ratsujoukon levähtää, pyysi Paavo sill'aikaa saada neuvotella hänen ja munkin kanssa, joka viimeksimainittu sen ohessa toimitti tulkinkin virkaa.

"Pienen matkan päässä tästä" -- sanoi Paavo -- "pitää meidän jakaa joukkomme kahteen parveen, joista suurempi Sarkin johdolla lähtee, näiden järvien itäpuolisia rantamaita seuraten, oikoteitä myöten Pyhäjärveä kohti, kun sitä vastoin minä vähemmällä osastolla matkustan kiertoteitä myöten Kangasalan Liuksialaan ja sieltä Pyhäjärvelle. Paitsi omia miehiäni otan ainoastaan neljäkymmentä ratsumiestä mukaani tälle matkalle. Niillä toivon voivani siellä mahdollisesti löytyvät vihollisjoukot hajoittaa. Tammerkoskella tapaavat molemmat joukkiot taas toinen toisensa joko tänä iltana taikka viimeistäänkin ensi yönä."

Kun munkki Saksan kielellä oli selittänyt Paavon sanat ritarille, syntyi heidän keskenänsä vilkas keskustelu, jonka jälkeen ensiksi-mainittu kääntyi Paavoon päin ja kysyi: "Minkätähden sinun pitää käydä Liuksialassa?"

"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan käskystä ja sentähden, että vaarallisin kansan yllyttäjistä, jonka minun pitää vangita, asuu siellä. Hän tosin on nainen, mutta hänellä on suurempi valta Hämäläisten sydänten ja mielten yli, kuin kaikilla miespuolisilla kapinan johtajilla yhteensä" -- vastasi Paavo.

"Vaan me emme usko sinulle neljääkymmentä ratsumiehistämme, sillä emme luota sinuun täydellisesti!" -- virkkoi munkki, katsoen terävästi Paavoon.

"Ell'ette minuun luota, niin olette huutavassa hukassa!" -- huudahti Paavo, vetäen huulensa ilkkuvaan nauruun.

"Olkoon niinkin!" -- sanoi munkki kiivaasti. -- "Mutta jos me huomaamme petosta ja kavaluutta sinussa, niin on lähinnä seisova puu tarpeeksi tukeva kannattamaan sitä köyttä, joka on punottu sinun kaulaasi varten!"

Paavo nöyrtyi nyt ja sovinnon kautta tehtiin se päätös, että pyhän haudan ritari ja munkki ynnä viisikymmentä piispan ratsumiehistä Paavon opastamina lähtisivät Liuksialaan; kaikkien muiden piti seurata Sarkkia.

Tämä päätös ei ollut Paavolle ensinkään mieleen, sillä hän oli jo ennakolta määrännyt Lyylin omaksi saaliiksensa. Toistaiseksi olikin hän aikonut lähettää hänet Hieraniemeen ja vasta siinä tapauksessa jättää hänet piispan haltuun, jos hän ei millään ehdolla voisi taivuttaa Lyyliä rupeamaan hänelle emännäksi. Kirkon kuria oli hän niinikään aikonut käyttää viimeisenä hätäkeinona, kaikki muut keinot Lyylin uppiniskaisuuden nöyryyttämiseksi käytettyänsä.

Sentähden olikin hän ensin aikonut lähettää Sarkin omien miestensä kanssa tuomaan Lyyliä Hieraniemeen. Mutta tyystemmin asiaa tuumailtuansa, näytti se sellainen keino hänestä epävarmalta, jonka lisäksi se työ, jonka Sarkin piti Hatanpäässä tehdä, oli sitä laatua, että Paavo katsoi sopivammaksi itse olla siihen käsiksi käymättä.

* * * * *

Mutta nyt ovat lautat jo ehtineet vastakkaiselta rannalta takaisin noutamaan Paavoa ja hänen seuralaisiansa.

Kultainen ritari, munkki, Lyyli ja Paavo astuivat erääseen veneeseen, jonka lauttamiehet myös toivat mukanansa. Juuri kun vene työnnettiin rannalta, kuului läheisestä metsästä raikas laulun sävel. Ääni selvästi osoitti laulajan olevan nuoren miehen. Mutta hänen laulamansa laulu oli omituista laatua. Se ei ollut mikään kansanlaulu: se oli sepitetty kansanlauluille peräti outoon runomittaan, eikä se ollenkaan säveltänyt tavallisten kansanlaulujen tapaan. Sitä kuunnellessa tuntui siltä, kuin olisi laulaja sepittänyt sekä laulun että sävelen sitä myöten kun hän lauloi, jotakin erityistä, edeltäpäin määrättyä tarkoitusta varten, sillä esitys oli katkonaista ja sävelet epävakavat.

Veneessä istuvat miehet tuskin ottivat laulua korviinsakaan, he kun luulivat jonkun metsässä kuleksivat nuoren metsästäjän loilottavan mitä vaan sylki suuhun toi, mutta Lyyli kuunteli sitä tarkemmin. Äänen ensin kuultuansa oli hän tuskin saanut iloisen mielenliikutuksensa hillityksi. Laulun sanat kuuluivat näin:

Miks' itket neito, ollen surullinen: Viel' elossa on ylkäs miehuullinen. Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna Hän sinut tuskistasi pelastaa.

Äl' itke tyttö! Päivä riemullinen Jo kohta koittaa sulle. Onnellinen Voit sinä olla: hellä ylkäsi Jo kiiruhtaen rientää syliisi.

Laulun ääni herkesi vähitellen kuulumasta laulajan kulkiessa Näsijärvelle päin. -- Lyyli oli laulajassa tuntenut uskollisen palvelijansa, lapsuuden leikkikumppalinsa Viison, joka, seurattuansa nuoren emäntänsä jäljissä, epäilemättä tällä tavoin laulun kautta tahtoi hänelle ilmoittaa olevansa matkalla Hämäläisten leiriin.

"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten päällekarkauksesta!" -- riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä syttyi taas hänen sydämessänsä.

Neljästoista luku.

Samassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat olivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit yhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun siitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.

Ukon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä, mutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että neljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa ruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain kovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin kertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet, mutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei kukaan ollut tietänyt kertoa.

Paalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen oriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja koristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli karsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.

Ratsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän oli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille oli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä pidettäväksi.

Muutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset tarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö tarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä kokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat vakaamieliset ja miettiväisen näköiset.

Ajan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä neuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan ritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen varaksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt paistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin kurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista oli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: "Lihavia ja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset Hämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä, jonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti sen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä nyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin tärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut rahallakaan saatavissa."

Me emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti ne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä tilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa neuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan itse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.

"Meidän on" -- sanoi hän -- "käyminen rynnäkölle ryhmittäin. Siksi pitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon -- oikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä löytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti lisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi, kun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty -- kukin yhden ritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa rynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla olla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot ovat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän ensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston torvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat sotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä laukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka kantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua sotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa nahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat viholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi heiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston torvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin joutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi kuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa ollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet kestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä ajattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa, uudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen ja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia ajamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä tappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat joukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on jokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön, sillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä, jos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia ihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät heidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä tällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu -- sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta kokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä olla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!"

Ritarin kaula oli hänen näitä puhuessaan taas kuivunut. Sitä vähäsen kastaaksensa nosti hän uudestaan nahkapullon huulillensa. Ottamastansa siemauksesta virkistyneenä, kohotti hän jälleen äänensä ja lausui: "Kertomaani rynnäkköjärjestystä noudattamalla olen monessa taistelussa monilukuisempia uskottomia vastaan päässyt voittajaksi. Itse Damaskon sulttaanin suurivisirin Abdullan, joka oli taitavimpia sotapäälliköitä mitä uskottomilla milloinkaan on ollut, sain kerran tähän tapaan järjestetyn sotarintani kautta niin hämille että hän suurella miestappiolla läksi käpälämäkeen, vaikka hänellä oli kymmenen tuhatta miestä tappelussa, minulla ainoastaan kaksi tuhatta. Kautta pyhän ristin! Se oli loistavimpia voittoja, mitä milloinkaan on saatu Saraceneista! Mutta tulipa minulle sen kautta runsaita palkinnoltakin osaksi. Muun muassa lahjoitti Ranskan jalo kuningas Lutvikki, saatuansa kuulla tästä voitostani kerrottavan, minulle kaksi talenttia kullassa ja toimitti erityisen lähetystön tuomaan näitä rahoja Akkonin kaupunkiin, jossa siihen aikaan pidin pääkortteria. Samalla lähetyskunnalla oli mukanaan kuninkaan omakätisesti minulle kirjoittama kirje, jossa hän mitä innokkaimmilla sanoilla pyysi minua tulemaan hänen luoksensa."

Kultainen ritari katsoi tarkastellen ympärillensä, huomataksensa minkä vaikutuksen kertomus hänen keksimästänsä rynnäkkö-järjestyksestä oli tehnyt neuvottelussa läsnäoleviin. Mutta nämät siitä eivät sanaakaan hiiskuneet, kun pitivät päällikkönsä älyä ja taitoa sota-asioissa niin ylenmäärin korkeina, ett'ei heidän hänen ehdoittamistaan suunnitelmista sopinut ruveta väittelemään vastaan eikä myöten; pitkän kokemuksen nojalla tehtyinä olivat ne kai oivallisia, sodankäynnissä mallikaavoiksi kelpaavia. Kultainen ritari tyystin tajusi, mitä hänen kuulijainsa vaiti-olo ja kainosti maahan luodut silmäykset merkitsivät. Ollen hyvillä mielin tästä havainnostaan, valmistautui hän par'aikaa uusilla todisteilla todistamaan keksimänsä sotarinnan etevyyttä, kun samassa eräs talonpojan pukuun puettu mies syvästi kumartaen lähestyi neuvottelupaikkaa.

Tullut oli eräs Hieraniemen torppari, yksi Sarkin lähettämistä vakoojista.

"Puhu pian puhuttavasi!" -- huudahti Paavo hänelle malttamattomasti. "Onnistuiko sinun saada selkoa kapinoitsijain asemasta?"

"Miks'ei olisi onnistunut? Eipähän nyt tuohon tarvinnut taivasta tavoitella eikä kuuhun kurottaa!" -- vastasi torppari-vakooja levollisesti.

"Suuriko on heidän lukunsa?" -- kysyi Paavo.

"Montako honkaa on Hieraniemen metsässä?"

"Niitä tietysti en ole lukenut!" -- tiuskasi Paavo.

"Niin enhän minäkään lukenut tuolla Nokian rannalla olevia meidän miehiämme. Mutta kymmenen sangollista ohria tulee kai minun palkinnokseni tästä matkastani; niinhän me Sarkin kanssa sovimme?"

"Manalaan kaikki ohrat tänä hetkenä! -- Kävitkö todellakin itse kapinoitsijain kokouspaikassa?"

"Missä muuten olisin käynyt?" kysyi kelpo vakooja kummastuksella.

"Puhuttelitko heitä?"

"Puhuimmehan siellä yhtä ja toista ja olisinkin jäänyt sinne tuonnemmaksi juttuamaan, ell'ei Sarkki olisi käskenyt minun joutuen palajamaan takaisin."

"Näitkö Hatanpään Heikkiä?"

"Kyllä vaan. Hän siellä meuhoi ja käskeli, niinkuin olisivat kaikki muut olleet hänen orjiansa."

"Oliko heillä tieto meidän matkastamme?"

"En luule olleen, koska uskoivat tuon valheeni, jonka Sarkin käskystä tokaisin heille vastaan silmiä: että Hieraniemen isäntä nostattaa Lempääläiset kapinaan muukalaisia vastaan."

"Ethän ollekkaan niin tyhmä, kuin luulin sinun olevan; osaathan sinä valhetella!"

"Toisten käskystä valhettelen toisinaan, kun valheestani maksetaan hyvä hinta, niinkuin nyt. Oman järkeni johtamana ei ole valhe milloinkaan pöllähtänyt päähäni."

Munkki oli tuskallisella levottomuudella kuunnellut tätä pitkäpiimäistä keskustelua. Nyt hän kääntyi suorastaan vakoojan puoleen, lausuen: "Olethan sinä, mies hölmö, todellinen lehmä, jolta lypsämällä täytyy heruttaa jok'ainoa tieto! Koetappas nyt sanoa lyhyesti ja selvästi, millaisella tuulella vihollisemme olivat, olivatko tyytyväiset ja iloiset, vaiko tyytymättömät ja alakuloiset?"

"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa, etenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja kiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään Heikki estää heitä lähtemästä".

"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!" huudahti munkki ilomielin ja tulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa oli kertonut.

Sittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän haudan ritari: "Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia, vaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät perii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan. Ovatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä kohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan parahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan, ennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen."

Munkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta ratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi astella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä kasvavain puitten taakse.

Kun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi neuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli mennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten että ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa noudattaen antautuisi liian syvälle metsään.

Tällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa, jota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana heidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan edustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän, vetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.

Kultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän oli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi tavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua rukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa silminnähtävällä hartaudella lausuen "Ave Maria" kutakin kupukkaa eli palloa siirtäessänsä syrjään.

"Viisikymmentä!" -- huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä henkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa ja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten "Pater noster".