Part 11

"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!" -- huudahti kultainen ritari. "Mutta p--leellä on pakanain lasten yli rajaton valta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan, erittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs ylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin tämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen, mutta Fatima -- se oli tytön nimi -- kiiltävän-ruskea ja hänen tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet, ja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa kellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne nuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön kauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta, vieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan tuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli -- pyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! -- minunkin isäni poika, vaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein pahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden lasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin kaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään voinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti eräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen makuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta oli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin rintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä henkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta voisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin oleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa kaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu teidän pyhille korvillenne."

"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin -- kuulemma -- nuorna ollessanne aika veitikka ja keikari!" -- sanoi munkki. "Olin kyllä -- Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä ja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne monenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia vastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja luostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte tehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?"

"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen -- Ylhäisyytensä piispa Tuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön äskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi siitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta -- ja viemme hänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten hän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan mieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan. Kun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu rauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka kirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas palata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on nöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen."

Näitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: "Tapahtukoon niin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta vaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä sorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella loukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä en ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla polvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja pakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi pysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä uudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella kunniasanallani!"

"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti; sitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä loukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme ollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari, olot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole tuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta äsken puhuitte", -- sanoi munkki.

"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan sattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä kohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman olen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin, mutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän rangaistuksessansa heille olisi myönnetty."

"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen määräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen pimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!" -- vastasi munkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein luonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut, kiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti hänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.

Ääneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän vaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää mielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet hetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa purskahtivat katkeraan itkuun.

Kristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa munkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden: "Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän rakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän ketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän oudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus on se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa tuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon juhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli kastettu kristin-uskoon. -- Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin hellä!"

"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken vääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle valhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi, mutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen puheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa törkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!"

Suudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: "Enhän minä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori emäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt. Suokaa hänelle armoa, hurskas isäni!"

Tehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon, vastasi munkki: "Niinpä niin -- erhettynyt hän on, vieläpä arveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista häntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä olekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!"

Kääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja voivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: "Älkää vaikeroitko, hyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin se muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva nahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen."

Haikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen emännällensä.

Kultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän otti lausuaksensa: "Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle lemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen muutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä seurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin minä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta matkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan suojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista, joita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte täydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten kannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä lupauksissani."

Vaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän kuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa, että hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä kiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta oli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se tunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti melkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin rasittavana painoi hänen sydäntänsä.

"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme? Tietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille kallis!" -- muistutti Paavo.

"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!" -- sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin käteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi syrjään.

"Vielä muutamia hetkiä vaan!" -- huudahti hän ja riensi kehdon luo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän itkeville palvelijattarillensa: "Tämän ottopoikani äidille jätän emännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän visusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa käskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta..."

Lyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka väkistenkin tunkivat esiin. "Mutta" -- alkoi hän sen jälkeen taas puhua -- "jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää tämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon hän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte äitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi, että itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte, tytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla todistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni perivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan hellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa ei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken vapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta ollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia ystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin pidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!"

"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias omistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä, että pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema sattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa" -- jupisi munkki itseksensä.

Lyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle vaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat peräti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle ja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen jalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli ystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.

"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi ollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska kaikki häntä niin rakastavat!" -- jupisi kultainen ritari, kääntyi pois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva, joka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään huoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi emäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa selvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja aikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli pidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä sitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen sille: "Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei kukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua kiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle kohta lähden. -- Kas niin. Jää nyt hyvästi!"

"Oletko nyt valmis?" -- kysyi munkki.

"Olen" -- vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä, ovesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki palvelijattaret seurasivat häntä.

Pihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo järjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui jo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin ratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet, iloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut ratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja Hieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko ratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää tietä myöten.

Mutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin palvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi uskollisen Turvan surullinen ulvonta.

Kolmastoista luku.

Outojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin lähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen ajatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan. Ratsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia tyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä edellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän selvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon kapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä tietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta päin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian seuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin kavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen enonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi, sillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin kanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja rehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi uskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle kokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka olisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa ja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli hyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen mieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta kuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat hänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta keneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen aavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt häntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä häneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin häneltä kysyä jotakin! -- niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen puoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se olisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä, mutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan ymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan olivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata siitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä äänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli, ei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä. Joltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa tiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi epäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä, jos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen keinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.

Kun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli mahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen mieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat enimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan pujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä. "Mitäpäs" -- ajatteli hän välistä -- "jos olisivat meikäläiset tahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät turmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta rynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin akanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja viepi minut voiton riemulla kotia takaisin?" Mutta nämät tällaiset toivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana hetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille mielikuvituksille.

Lyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle ritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren ratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka kerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä sellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään. Harvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä monia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti, joita ritari näin tuli käyttäneeksi.

"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti kuin leivo kevät-aamuna!" -- huudahti hän Saksan kielellä. "Sinun ikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian suurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan semmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko pilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä -- täällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen -- nousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole tyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut iloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!"

Huomattuansa, ett'ei hän tällä puheellansa ollut saavuttanut tarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti säveltyvällä kielellä lausumaan: "Assisin pyhän Klaaran maineen kautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin kuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar, jonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa, taikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta taivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin ihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista Firenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin äsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa tuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!"

Taas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta katseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: "Mikä sinun mielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus siitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja ja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset pyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin omatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja kuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan ole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani Katalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti soivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin Morenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan läksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin haudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin runsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle."

Jalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen anteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä pusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi sitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: "Mutta jos omatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin lähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa ihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä katumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan kultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika saattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin! Matkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin. Vieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä tervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian ihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni toimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja ritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin ripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen sinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit satuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee niin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun asti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. -- Mitäs sanot tällaisesta matkasta?"

Mutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt aavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet tehdä.

Kultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään ollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana ehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken itäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi harjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä nähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien majesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa kertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin nykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa sille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana, puhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven oikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää. Luotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara tulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä niemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten keskeltä kohosivat taivasta kohden.

Hieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita ratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen. Sydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa todisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä kuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin hiljakseen, tuon tuostakin jupisten: "Kunnon Sarkkini! Sinä olet kelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!"

Kun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa Lyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui kolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli Paavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: "Tuossapa nyt vasta kova onnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin poissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on päässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin pulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!"

Lyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää Paavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa Paavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi varmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta huolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli tullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis kaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen sulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella toivoa pelastusta.