Part 10

Ensimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri kansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä seisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas hallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei olisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa ratsujoukossa oli tarjona.

Hieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä. Hän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa. Sarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä tervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä millekin taholle.

Paikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta tietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis lähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.

"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa kylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä; niin ahkerasti olen sitä käyttänyt."

Sarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon pihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja. Täyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka kulki pohjoiseen. -- Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen, jonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto: "karjalainen p--le!"

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa, mutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä, sillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä ollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa kerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken vielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle: "Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan sinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä kahdenkertaisen hinnan!"

Sarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: "Nyt on joka hetki kallis!"

Kahdestoista luku.

Saman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli tuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan päässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski, tuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä elikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina häntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta villakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana, nojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä silitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella, uskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa emäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät, joita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle, todistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.

Kaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein kiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää seisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka sijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet olivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut. Seinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.

"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!" -- huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä Lyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.

"Ken se nyt tulikaan?" -- kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa iloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.

Tyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: "Se tulee! Mutta malttakaa -- minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt vielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!"

Tyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean kätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". Ensi alussa saneli hän näitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä olevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin oli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen irti, riemuitsevalla äänellä: "Tulee! -- Kas nyt se kuitenkin tuli! Ja kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!" Kovin iloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.

Lyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.

"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!" -- käski hän.

"Kosiomies tietysti! Tuo _oikea_ kosiomies!" -- vastasi tyttö, voimatta iloansa hillitä!

"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!" -- kysyi Lyyli.

"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos _minulle_ saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan emännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!" -- selitti tyttö.

"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu siitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!" -- väitti Liuksialan nuori emäntä hieman punastuen.

"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat -- kolme kertaa peräkkäin! Vaan saaspas tänne -- nyt tiedustelen, tulevatko _nekin_ pian!"

Tyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin nyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". -- Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. -- "Ei tule" -- huudahti tyttö alakuloisella äänellä. "Ne eivät tule! Eivät ainakaan tulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri paljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa pitävät!"

Tyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta sai taas vastaukseksi tuon ikävän: "ei tule". Saman vastauksen antoi vielä kolmaskin kukka.

"Ne eivät tule!" -- huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä: "Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin, tulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat."

"Mitkä tulevat?" -- kysyi Lyyli.

"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!" -- vastasi tyttö.

Lyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä. Sydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle mieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: "Nyt sinun kukkasi puhuivat totta! Ne -- eivät tule!"

Hän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen kautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.

Katsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: "Kylläpä ne tulevat! -- sen vakuutan! -- Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle aiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja kauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?"

"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata, että se on aiottu enolleni!" -- vastasi Lyyli, mutta punastui sitä sanoessaan.

"Enollenneko? Mitenkä se voisi olla mahdollista? Eihän vanha Tavela tarvitse noin pitkää mekkoa ja yltänänsäkin se on hänelle liian suuri. Tuskin se olisi sopinut hänelle hänen parhaammassa miehuuden ijässä ollessansakaan. Minun ymmärtääkseni on siinä tilaa lähes kahdelle Tavelalle!" -- intti tyttö.

"Mitäpä nyt jälleen hupsutteletkaan, tyttö raiska! Ymmärräthän... talvella, kun pannaan useampia mekkoja päälletysten..."

"Talvella käyttää Tavelan ukko turkkeja" -- väitti tyttö, saaden Lyylin yhä enemmän hämille.

"Eipähän enoni ain'alinomaa pidä turkkeja talvella; toisinaan hän pukeutuu mekkoonkin!"

Ovi aukeni samassa ja eräs nuori mies astui tupaan. Lyyli kavahti seisaallensa ja huudahti tulijalle vastaan: "Mitä uutisia, Viiso? Kerro pian!"

"Ei mitään erinomaisia uutisia -- terveisiä käskettiin vaan sanoa!" -- vastasi tullut.

"Ovatko siellä kaikki asiat hyvään päin?"

"Olivat kai, mitä minä saatoin ymmärtää, eikä siellä mitään onnettomuudesta puhuttu."

"Enoni oli kai terveenä?"

"Terveenä hän oli samoin kuin Hatanpään Arvo ja muutkin."

Viison mainitessa Hatanpään Arvon nimeä punastui Lyyli ja loi silmänsä lattiaan.

"Sitä käskivät minun myös ilmoittamaan emännälle, ett'ei vihollisista vielä ole kuulunut vihiäkään. Meidän miehet nyt vaan odottavat sanomaa Karjalaisilta, kohta sen saatuansa mennäksensä Nokian virran yli. Heidän aikomuksensa on lähteä tervehtimään mustaa Tuomasta hänen omassa kotipesässänsä."

"Kyllä vaan sitte meikäläisiä onkin oikein kosolta kokoontunut Nokian virralle?" -- kysäisi Lyyli.

"Kyllähän niitä siellä on koko suuri joukko! Enhän minä tullut niitä lukeneeksi, mutta kyllä siellä miestä on kuin seinää vaan! -- Onko teillä jotakin käskettävää, emäntä?"

"Ei ole... ei mitään erityistä. Mene vaan tavallisiin toimihisi! -- Kylläpä sinulla nyt onkin täällä paljon puuhattavaa, kun kaikki kelpo miehet ovat aseissa, jotta ainoastaan muutamia vanhoja ukko-järeitä on jäänyt tänne talon töitä ja askareita toimittamaan."

Viiso oli jo kääntynyt oveen päin, kun Lyyli yht'äkkiä otti kysyäksensä: "Eihän kukaan muu kuin enoni lie minulle terveisiä lähettänyt?"

Viiso kääntyi Lyyliin päin ja vastasi: "Lähettipä niinkin. Taisinpa tuon jättää sanomatta, että Hatanpään Arvo niitä lähetti koko kantamuksen, pyytäen sitä paitsi, että olisitte levollinen, pahoja aavistuksia tulevaisuudesta pitämättä! -- Vieläkö nyt jotain?"

"Ei -- saat mennä!"

Viiso meni ja Lyyli istui entiselle paikallensa. Hän oli suuttunut itseensä siitä, että oli tehnyt tuon viimeisen kysymyksen, sillä hän kuuli kaikkialla ympärillänsä hiljaista kuiskutusta palvelijatartensa kesken ja arvasi helposti, että tuo kuiskutus koski Hatanpään Arvoa ja häntä itseään. Niinkuin aina käypi nuorten naisten, kun he tietävät, että läsnäolijat salaa kuiskuttelevat jotakin heidän sydämenasioistansa, niin kävi nyt Lyylinkin: hän punastui ja joutui hämillensä. Pitkän ajan ääneti kuunneltuansa tuota harmillista kuiskutusta, rohkaisi hän mielensä ja lausui, vakavasti katsellen ympärillensä: "Eikö kenenkään teistä tänä iltana haluta rupeamaan arvoituksille?"

"Arvoituksilla täällä paraikaa ollaan!" -- säesti vuohensilmäkukkain terälehdistä tulevaisia tapahtumia ennustanut tyttö, joka oli mennyt erään, suuren pöydän ääressä istuvan toverinsa luo.

"Niin miksi lausutte arvoituksianne niin hiljaisella äänellä, ett'eivät kaikki niitä kuule? Se ei ole säännöllistä eikä sopivaa, vaan pitää kaikille suotaman tilaisuus miettiä vastausta niihin" -- torui Lyyli.

"Muutamat arvoitukset ovat sitä laatua, että niitä tehdään emännän kuulematta" -- tokaisi tyttö-veitikka vastaan. "Sitä laatua ei kuitenkaan ollut se arvoitus, jonka viimeksi tein Sirkalle ja johon hän nyt turhaan miettii vastausta. Hän. on kovin huono arvoitusten selittäjä, tuo Sirkka!"

"Ei niinkään huono, vaikka en kaikkiin sinun hullutuksiisi löydäkkään vastausta!" -- intti toinen nuorista tytöistä.

"Mikä arvoitus se oli? Sano se nyt ääneen! Ehkäpä minä taikka joku toinen meistä löytää siihen vastauksen. Mitenkä se kuuluu?" -- kysyi Lyyli.

"Näinhän se kuuluu: 'Sydämessä suuri tuska, mielessä on kuume kova, jok' on iloa parempi, hunajata makeampi'. -- Mikä se on?"

"Lempihän se on! Tuohon arvoitukseen ei nyt ensinkään ollut vaikea vastata!" -- huudahti Lyyli.

"Ei se emännälle ollutkaan vaikea! Tiesinhän minä jo edeltäpäin, että emäntä heti paikalla löytää vastauksen siihen?" -- pakisi nuori ennustajatar.

"Mistäpä sen tiesit?"

"Siitä että emännän tätä nykyä on helppo löytää vastauksia kaikkiin niihin arvoituksiin, jotka koskevat lempeä ja rakkautta."

"Kuulkaapas tuota tyttö-veitikkaa, mitä hulluja hän puhuu! Varo vaan, ett'et liioin suututa mieltäni kokkapuheillasi!" -- varoitti Lyyli hymyillen ja nosti sormensa uhaten tyttöä vastaan.

"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada minua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin mielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!" -- ilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.

Samassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi ja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.

"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?" -- kysyi Lyyli ja koki hyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva tavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin suosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään huoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi ääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka töyttäsi auki.

"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön joku katsomaan!" -- käski Lyyli.

Hän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar jo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän punasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä takaisin.

"Nythän se tuli jo!" -- huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.

"Kuka se?" -- kysyi Lyyli.

"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin suuri ja loistava seurue muassa!"

Hevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien haukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa selittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.

Lyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana hetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin, uhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.

"Hyvää iltaa, Lyyli!" -- tervehti Paavo. "Ukko suokoon!" -- vastasi Lyyli, lisäten: "Mistä syystä tämä kunnia nyt tapahtuukaan minulle, että Hieraniemen isäntä on tullut tänne?"

"Syyn siihen voit helposti minun sanomattanikin arvata" -- vastasi Paavo.

"Enpä ensinkään! Minä olenkin huono arvaamaan" -- intti Lyyli.

"Missä muussa toimessa täällä kävisin kuin kosioimistoimessa! Tulin nyt lupaukseni mukaan uudestaan tarjoomaan soveliaita lunnaita sinusta ja siten naimaliittoamme vahvistamaan" -- saneli Paavo ilkkuvasti hymyillen.

"En tiedä mistään naimaliitosta, eikä Hieraniemen isännän lunnaita Liuksialassa oteta vastaan, olipa hänellä vaikka kuormittain kultaa ja hopeaa! Olisipa hänen, ennakolta sanottuja sanoja muistaen, pitänyt olla tänne tulematta rukkasia noutamaan."

"Siksi en olekkaan tullut tänne. Kyllä rukkaset saavat jäädä tänne toisten kosijain varaksi. En niitä tullut noutamaan, vaan Liuksialan kaunista emäntää, suloista morsiantani. Hän nyt heti valmistakoon itsensä matkaan, sillä minun aikani ei myönnä, että kauan viipyisin täällä."

"Hävytön! mitä sinä rohkenet puhua minun omien ortteni alla!" -- huudahti Lyyli vihasta säihkyvin silmin ja nousi seisaallensa. Hänen palvelijattarensa, jotka hämmästyksellä olivat kuunnelleet Paavon puhetta, kokoontuivat hänen ympärillensä, ikäänkuin pyytäen suojella nuorta emäntäänsä.

"Kun morsian teeskentelee vastahakoisuutta, viepi kelpo mies hänet väkisin kotihinsa; se on vanha, isiltä peritty tapa meidän maassa. Siten aion nyt tehdä sinunki kanssasi Lyyli -- sanon sinua Lyyliksi, koska et entistä Henrikka nimeäsi enää suosi -- huolimatta siitä, jospa kuinka kovin suututkin. Kyllä tuo tuollainen suuttumus asettuu, kun muutamia päiviä emäntänäni olet elänyt Hieraniemellä, ja ennenkuin kisaviikot ovat lopussa, on se kokonaan haihtunut."

"Kunnoton konna!" -- huusi Lyyli ilmi-vihoissaan ja polki pientä jalkaansa lattiaan. "Mieluisammin, tuhat kertaa mieluisammin hukutan itseni järveen, kuin tulen sinun vaimoksesi, sinä viheliäinen kyykäärmeen sikiö! Lähde ulos huoneestani! Lähde paikalla!"

Paavon astuessa tupaan oli takan vieressä istuva vaimo lakannut lastansa tuudittamasta. Nyt hän nousi seisaallensa ja hiipi hiljaan ovesta ulos. Lapsi ei herännyt.

"Malta mieltäsi, kaunis Lyyliseni! Vaikka olet kovin suloisen näköinen näin vihoissas ollessasi, pyydän kuitenkin sinua rauhoittumaan. Tyydy kauniisti onneesi ja valmista itseäsi pian matkaan! Oman lempiratsusi, tuon pulskan tähtipää-tamman selässä saat ratsastaa. -- Tottele hyvällä! Varsin vastenmielistä olisi minun käyttää väkivaltaa sinua vastaan. Mutta ell'ei muu kuri auta, vien sinut väkivallalla täältä; -- pyhästi vannon sen tekeväni!"

Lyyli oli niin suuttunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei saanut sanaakaan huuliltansa; mutta hänen silmänsä säihkyivät vihan tulta. Naiset hänen ympärillänsä olivat niin tohtuneet, ett'eivät tienneet, mitä ajatella, mitä sanoa.

"Kiiruhda, Lyyli, valmistautumaan! Matkakumppalini odottavat pihalla. Täytyykö minun taluttaa sinua kädestä ulos?" -- sanoi Paavo entistä tuimemmalla äänellä ja astui uhaten Lyyliä pari askelta lähemmäksi.

Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat leskivaimon johdattamina kultainen ritari ja hänen toverinsa, munkki. Suurella kiiruulla puhui vaimo munkille: "Suojelkaa, pyhä isä, meidän nuorta, rakasta emäntäämme, ett'ei Hieraniemen kostonhimoinen isäntä saa tehdä hänelle mitään pahaa! Hän on vihoissaan Lyylille siitä, että Lyyli hylkäsi hänet kosijana. Siitä hän on suuttunut ja himoo kostoa."

"Vai niinkö on asian laita!" -- sanoi munkki suomeksi.

"Rauhoitu ystäväni, ei hänelle mitään loukkausta saa tapahtua, sen lupaan. Yksityisen kostonhimon tyydyttämistä varten emme ole lähteneet matkaan. Kaikki pyhimykset otan todistajikseni, että kova tuomio on kohtaava tuota miestä, jos hän omien mielioikkujensa hyväksi on pettänyt Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan, tämän korkea-arvoisen pyhän haudan ritarin ja meidät muut."

Kultainen ritari oli yhtä mittaa katsoa tuijotellut Lyyliin.

"Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon!" -- huudahti hän nyt. "Tämä on todellakin eriskummallinen maa: täällä löytyy yhtä kauniita naisia kuin maisemiakin! Ellen tietäisi, että tämä kaunotar tässä on pakanallinen tyttö, niin voisin luulla häntä nuoreksi madonnaksi: siksi on hän ihana ja arvokkaan näköinen!"

Lyylin palvelustytöt olivat vetäytyneet muutamia askeleita taaksepäin, pelästyneinä ritarin sotaisesta muodosta ja asusta, ja kuullessaan hänen sopertavan heille peräti outoa kieltä. Ritari puhui nimittäin Saksan kieltä.

Saatuansa munkilta selvän siitä, mitenkä asianlaita oli, lausui ritari suuttuneena: "Kylläpä minä sitä arvasin, että tuo oppaamme märehti jotakin salaista vehkettä. Kaiken matkaa olen katsellut häntä jonkinmoisella epäluulolla, etenkin siitä hetkestä asti, kuin hän viidenkymmenen miehen kanssa pyysi erkaantua pääjoukosta ja ratsastaa eri tietä. Mutta tämän suloisen neidon otan kerrassaan suojeltavakseni. 'Religioni christianae feminisqve' on minun tunnuslauseeni enkä siitä luovu täällä Pohjolassakaan; siksi kannan aseitani aina kuolonhetkeeni asti. Selittäkää hänelle tämä asia te, pyhä veli, joka osaatte puhua hänen kieltänsä, tuota kummallista kieltä, joka muistuttaa honkien suhinasta noissa synkissä metsissä, joidenka kautta eilen kuljimme. Jos tuo talonpoikalurjus pienimmälläkään tavalla, sanoilla taikka töillä, loukkaa nuorta holhottiani, työnnän miekkani puhki hänen rintansa ja naulaan hänet maahan kiinni, sen vannon kautta Kristofferin pyhän parran! Vieläpä aion, kun taas pääsen tilaisuuteen osaa ottamaan johonkuhun turnaukseen, jonkun kelpo ritarin kanssa katkaista yhden peitsen tämän suloisen neidon kunniaksi! Senkin saatatte selittää hänelle."

"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole vailla" -- vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä, puoleksi totisella äänellä: "Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta tyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän sanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä, voisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa varoillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita, säteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että Pohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?"

"Kautta pyhän neitsyen nimen!" -- huudahti ritari ja teki ristinmerkin rintaansa. "Siitä olen tosin kuullut kerrottavan. Olisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun silmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei -- se on aivan mahdotonta! Kantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista noitatempuista!"

Hieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen salavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset ilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä vastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa, ett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt katkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: "Te erehdytte suuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani täällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että minä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian todenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista vaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava tutkittavaksi Räntämäelle."

Luotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi Lyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä sitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: "Nuokin Hieraniemen isännän lausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat hänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa. Meidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä -- kuinka nuori tyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! -- vaan rauhallinen kristitty nainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin." Lyylille kuiskasi vaimo hiljaa korvaan: "Tunnusta itsesi kristityksi!"

Tähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: "En -- sitä en tee!"

"Asia käypi yhä sekavammaksi. -- Oletko kristitty, tyttäreni?" -- kysyi munkki.

Vaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen odottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin, koki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä aavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan tästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi Lyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja vääristelemättä: "Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani tekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin muukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta siitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan, olen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka ovat kansamme vihollisia ja sortajia! -- Nyt en enää ole kristitty nimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen kirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet." Lyyli vaikeni ja katsoi pelottomasti munkkiin.

"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä niin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän puhuu!" -- vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.

"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!" -- huudahti Lyyli ylpeästi.

"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö tietäisi, mitä hän puhuu!" -- sanoi munkki, lisäten kääntyneenä Lyyliin: "Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi kapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?"

"Miks'en tunnustaisi?" -- vastasi Lyyli. "Onhan se tuttu asia, että minä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa sen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin sälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään taisteluun!"

"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!" -- jupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän haudan ritarille Lyylin lausumat sanat.