Part 1

HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA

Kertomus Tuomas piispan ajoilta

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Porvoo, Werner Söderström, 1898.

Suuren kansalaisemme

J. W. SNELLMANIN

muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä

_Tekijä_.

Lukijoille.

Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut tuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä _eräästä illasta J. V. Snellmanin luona_.

* * * * *

Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä", jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.

Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit kahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä. Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" oli näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun luoksensa.

Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot, joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon -- tunnustakaamme se -- melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.

Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä. Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin sellaista yrittänyt häntä kohtaan.

Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan, ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään, puhuen melkein näin: "Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'. Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla mielelläni lähde kodistani. -- Katsokaa -- asian laita on siten, että tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli _minun oman_ nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen kuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa."

Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.

En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen luotaan.

"Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman'in luona!" -- huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset tavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota, saadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa: pitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan _sellaista_ iltaa.

Paljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk'ei kutkaan muut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut sydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella. -- Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin tuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja pakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten esineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut pukea romaanin verhoon, ja vaikk'ei aika ole sama eikä tapausten juonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin rakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän kirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei hän sitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.

Helsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.

_E. F. J._

Ensimmäinen luku.

Suuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta Näsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella valkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia sen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja Pyhäjärven suloiset rannikot.

Lähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne, josta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.

On kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä tämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s, siis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät erittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä pois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä syystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden Pyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä sinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee. Kaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä, Längelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta olivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista, sekä mies- että naispuolisia.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten eli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka, uudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.

Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.

Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä. Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita, laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi heitä hartaasti kuunnellen.

Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.

Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven keskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun puettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät toimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.

"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on tarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat seppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan" -- sanoi kaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.

Nuorukainen oli lähestynyt. -- "Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen nyt", lausui hän, jatkaen: "Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja päälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten poiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat -- ja nyt ne ovat tarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli, niistä huoline?"

Neitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä, jota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen sulohuulillansa vastasi hän: "Ken on sanonut ett'en niistä, huoli? Vai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?"

"Niin siitä."

"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. -- Eihän ihminen milloinkaan voi saada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää", väitti Lyyli nauraen. "Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan tuntenut ahneuden tunteita."

"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni."

"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa" -- arveli Lyyli. "Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä, jolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt. Mutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin sellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee toinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat kauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin sinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen pois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman."

"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa."

"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia -- mutta eihän tuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen ostaneeksi huonon sijaan?"

"Niin, eihän se mahdotonta ole" -- myönsi nuorukainen.

"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan. Annappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne ovatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan."

Lyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti hänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon tehty rannerengas ranteessa.

Hetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: "Kylläpä ne todella ovatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan, niin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni valmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi osoittamastasi hyväntahtoisuudesta."

"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!" huudahti Arvo iloisena.

"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia kukkasia toki sinä olet löytänytkin."

"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla Pyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia."

"Kyllähän se on mahdollista", myönsi Lyyli.

"Miltä näyttää Hatanpää sinusta, täältä katsoen? Eikö se ole pulska ja kaunis talo?"

"On kyllä, sitä ei käy kieltäminen."

Nuorukainen katsoi pitkään Lyyliin, ja sanomaton lemmen-helle paloi hänen silmissänsä. Sitte lausui hän punastuen matalammalla äänellä: "Etkö tahtoisi muuttaa sinne asumaan, Lyyli? Eihän siellä emännältä leipää puutu, eikä liiallinen työ rasita. Piikoja saa hän käskettäväksensä niin monta kuin hän itse tahtoo. Neljäkymmentä ammuvaa nautaa tuo iltasilla maitoa kotiin laitumelta ja kaksikymmentä hevosta hirnuu hinkaloissaan. Ikkunoiden kautta loistaa päivän valo huoneisin ja isäntäväki asuu siivotussa sivukammiossa. Palttinoiden ja villakankaiden paljoutta en voi luetellakaan; lippaita avatessa helähtävät esivanhemmilta perityt hopeiset ja kultaiset morsiuskoristeet. -- Kyllä siellä on hyvä olla emäntänä."

"Tietysti on rikkaassa talossa aina hyvä olla ja asua", vastasi Lyyli luomatta silmiänsä kukkaisseppeleestä, jota sitoi.

"Etkö sinä, armas Lyyli, _jo pian_ mielisi muuttaa sinne asumaan?" kysyi nuorukainen yhä enemmän punastuen.

"Enhän tiedä miten olisi muuttaa, jos on muuttaa ensinkään. Onhan minulla hyvä koti, kotona on hauska olla", arveli Lyyli, mutta hymyili sen ohessa veitikkamaisesti.

"Kyllä on sinulla hyvä koti, se on tosi. Mikäs pohjaa oloa Kangasalan Liuksialassa! Mutta vanhempiesi kuoltua olet kuitenkin yksin ja turvatonna."

Lyyli nyykähytti päätänsä ylpeästi ja heitti rinnoille pudonneet palmikkonsa selän taakse. Sitte lausui hän äänellä, joka oli olevinansa äkäinen: "Enhän tiedä niinkään yksin olevani; onhan minulla monta palvelijatarta mukanani tällä matkallanikin ja toiset minua kotona odottavat. Heistä on minulle seuraa tarpeeksi asti. Eikä minulta turvaakaan puutu niin kauan kuin elää vanha enoni, lähiseutujen mahtavin mies."

"Sinä siis hylkäät minun, Lyyli?" kysyi Arvo alakuloisella, hieman vapisevalla äänellä. "Nyt ymmärrän sanojesi merkityksen: 'huono hyljätään kun parempi saadaan'. Sinä siis olet löytänyt minua paremman! Vaan sano, kuka se olisi tuo minua parempi?" Nuorukaisen kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän katsoi ihanaan neitoon leimuavin silmin.

Lyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen mieltä musertavalla tyyneydellä: "Mistä sinä ongit onkeesi tuon puheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet Hatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään Kangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa."

"Vaan entäs jos ne tulisivat -- minkä vastauksen antaisit heille?"

"Enoni on naimamieheni; -- häneltä heidän tulee vastausta pyytää!"

"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?" kysyi Arvo niin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.

"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista ei hän mitään tiedä", vastasi Lyyli, purren huuleensa.

"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen."

"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan kysymyksilläsi?" -- Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen silmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä pyörrytti.

"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme ja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?"

"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina Ukon juhlaan asti." Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan. Naurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: "Silloin Kekrin juhlassa oli niitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun on mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!"

"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun molemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset kosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken."

"Olisinko todella puhunut niin tyhmästi? Ell'et vaan muista väärin? -- Se ei käy laatuun. Muistathan vanhan sananlaskun, joka sanoo: ken ei tahdo noudattaa maan tapoja, muuttakoon maasta pois."

"Sinä olet kummallinen nainen, Lyyli. Sinusta ei tule hullua viisaammaksi."

"Joka kerran on hullu, hän älköön pyrkikö viisaaksi, vaan tyytyköön onneensa." Noustuansa seisaallensa jatkoi Lyyli leikillisellä äänellä puhettansa: "Kas niin! Nyt on kaikki valmisna. -- Tässä on tuo pienen pieni seppele, jonka sidoin sinua varten." Hän heilutteli sormellansa rippuvaa pientä kukkaisseppelettä.

"Sen siis annat minulle muistoksi?" kysyi Arvo ja kurotti kätensä seppelettä ottaaksensa.

"Äläpäs? -- En tiedä varmaan, annanko sen ollenkaan sinulle, koska olet noin pahalla tuulella. Vaan kuitenkin! Jos lupaat olla oikein ilokas pian alkavissa kisoissa, niin saat sen!"

"Täytyyhän minun luvata. Mikäs muu neuvoksi? Olen vielä liian nuori epätoivoisena järveen hypätäkseni", väitti nuorukainen ja sai nyt lemmittynsä kädestä tuon hänen mielestänsä niin arvokkaan seppeleen.

"Järvellä soutaa eräs suuri vene. Mistä kaukaa tulijat lienevät?" huudahti samassa joku nuorista naisista.

Kaikkein silmät kääntyivät nyt järvelle päin. Uteliaammat juoksivat aina Pyhäjärven rannalle asti.

"Puvuistansa tunnen, että ovat Lempääläisiä", arveli yksi läsnä olevista nuorukaisista.

"Ja se mies, joka pitää perämelaa, ei ole kukaan muu kuin Hieraniemen Paavo", vakuutti toinen.

"Hieraniemen Paavo!" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa synkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: "Eikö Hieraniemen Paavo ollut yksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?"

"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan kuin olisi ollut haltioissaan", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen nauramaan.

"Minkä vastauksen hänelle annoit?"

"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana kuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat hänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat kunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia he tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat hevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään tallissakaan", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.

"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet -- millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?" Arvo oli silminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä kuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.

"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä myydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon kosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia lunnaita tarjoomaan."

"Onko hän käynyt siellä?"

"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta."

Arvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä ollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin suuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.

Toinen luku.

Vene laski nyt maalle ja matkailijat, yhteensä kaksikymmentä miestä, astuivat maalle. He olivat monellaisilla aseilla varustetut, mutta muut aseensa, paitsi vöissänsä riippuvat puukkonsa, he jättivät veneesen.

Etevin heistä niin ryhtinsä kuin asunsa puolesta oli perämelan pitäjä, Hieraniemen rikkaudestansa kuulu isäntä Paavo. Paavo oli vielä nuori mies, Arvoa vähän vanhempi, ehkä viidenkolmatta vuotias. Hänen muotoansa olisi voinut sanoa somaksi ja miehekkääksi, ell'ei siinä olisi kuvautunut rajatonta ylpeyttä, toisinaan ilkeyttäkin. Kuitenkin oli Paavo suuri taituri teeskentelemisessä, jotta hän mestarillisesti osasi salata ilkeytensä, milloin tahtoi sitä pitää salassa. Mutta ylpeyttänsä ei hän yrittänytkään salaamaan, sillä hän piti sitä luonnollisena etuoikeutenansa ja kunnianansa. Muuten hän oli puettu yhtä hienoon pukuun kuin Arvokin, mutta reunukset ja koristeet hänen mekossansa ja lakissansa olivat toista kuosia kuin reunukset ja koristeet Arvon mekossa ja lakissa.

Sivumennen tervehdittyänsä muutamia tuttavia astui Paavo sille paikalle, missä Arvo ja Lyyli seisoivat. Ensinmainitulle nyykähytti hän päätänsä ylpeästi ja loi häneen uhkaavan ja vihaisen silmäyksen. Kääntyneenä Lyyliin sanoi hän herttaisella äänellä: "Hyvää päivää lemmettäreni! Terveisiä Hieraniemeltä."

"Kiitoksia vaan! Mitä kuulumisia Hieraniemeltä?"

"Kyllä isännällä siellä on paljon puuhaa ja tointa niinkuin suuressa talossa ainakin. Avarat pellot ovat touvolle valmistettavat ja saalis Ahtolan vainioiltakin aittoihin korjattava. Muuten seudut siellä ovat ihanaiset kuin ennenkin ja käet kultarinnat kukkuvat kuusikoissa ja lehdiköissä, mutta haikealla äänellä, kun ei talossani ole emäntää niiden kukuntaa kuuntelemassa."

"Kai se käille onkin suurempi vahinko kuin talolle", intti Lyyli.

"Vai rupeat kokkapuheita virittämään. Olet muka vihoissasi siitä, ett'en jo enosi tahdon mukaan kosiomiesteni keralla ole käynyt Liuksialassa. Tarpeellisten lunnaiden ja sopivien kihlojen puute ei suinkaan ole ollut esteenä, siitä voit olla vakuutettu. Onhan talossani tavaroita, jos on jotakin. Muut kiireelliset toimet ovat estäneet minua matkalle lähtemästä, mutta sinun ei enää tarvitse kauan odottaa, sillä pian tulen."

Lyyli punastui harmista. Hänen huulensa vetäytyivät ylpeään hymyilyyn ja hän laski uhaten molemmat kätensä kupeisinsa. Ylenkatseellisilla silmäyksillä hän mittaeli Paavoa kiireestä kantapäähän asti. -- Näin seisoessaan oli hän valtaavan kaunis, loukatun vihan-jumalattaren todellinen mallikuva.

Hetken ääneti näin katsottuansa Paavoa, lausui Lyyli pilkallisesti: "Sellaista miestä ei ole Liuksialaan odotettu. Toivotaan vaan, että hän olisi tulematta. Siten hän pääsisi pahasta pilkasta, repaleiset rukkaset välttäisi."