Part 6

"Kas niin, minä aloin uneksia pienen koulutytön tavoin. Nähdessäni kukkaiskärryjä kuletettavan kaduilla minä tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Orvokkien tuoksu tunkeutui aina minun tuolilleni asti, kassan takana, ja sai minun sydämeni sykyttämään! Silloin minä nousin ja menin kynnykselle katselemaan taivaan sineä, mikä näkyi kattojen välistä. Jos katselee taivasta kadulta, niin se näyttää joelta, pitkältä joelta, joka kiemurrellen laskeutuu Parisiin ja jossa pääskyset liikkuvat kalojen tavalla. Minun iälläni tämä kaikki on hyvin hullunkurista! Mutta minkäs sille mahtaa, herrani, kun on työskennellyt koko ikänsä, niin tulee hetki, jolloin huomaa, että muutakin olisi voinut tehdä, ja silloin alkaa kaduttaa, niin, silloin alkaa kaduttaa! Ajatelkaahan, että kahdenkymmenen vuoden kuluessa minä olisin voinut muiden tavalla, muiden naisten tavalla mennä metsään saamaan suuteloita. Minä uneksin siitä, miten suloista olisi olla pitkällään lehvien alla ja rakastaa jotakin! Ja sitä minä ajattelin kaiket päivät ja kaiket yöt! Minä uneksin kuuvalosta järvellä aina siihen asti, että minut valtasi halu hukuttautua.

"Alussa minä en uskaltanut puhua tästä mitään hra Beaurainille. Minä tiesin hyvinkin, että hän tekisi minusta pilaa ja ajaisi minut myymään lankoja ja neuloja! Ja sitten, totta puhuen, hra Beaurain ei enää suuresti minua miellyttänyt; mutta katsellessani peiliin minä käsitin myöskin, että minä en enää miellyttänyt ketään, minä! Minä otin siis ratkaisevan askeleen ja esitin tehtäväksi matkan maalle, sinne, missä me olimme tutustuneet toisiimme. Hän suostui ilman epäilyjä, ja niin me saavuimme tänne tänä aamuna, kellon lähestyessä yhdeksää.

"Mutta saavuttuani tänne vainioille minä tunsin itseni kokonaan nuortuneeksi. Naisen sydän ei koskaan vanhetu! Ja totta puhuen minä en nähnyt miehessäni sitä, millainen hän oli, vaan sen, mitä hän oli muinoin ollut! Sen minä teille vannon, herrani. Toden totta, minä olin juopunut. Minä aloin syleillä häntä; hän hämmästyi siitä enemmän kuin siitä, jos olisin yrittänyt häntä tappaa. Hän hoki yhtä mittaa: 'Mutta sinäpäs olet hullu. Mutta sinäpäs olet hullu, tänä aamuna. Mikäs sinua oikein riivaa?...' Minä en kuunnellut häntä, minä, minä en kuunnellut muuta kuin sydämeni ääntä. Ja minä pakotin hänet lähtemään kanssani metsään... Ja tässä me nyt olemme!... Minä olen sanonut teille totuuden, herra määri, koko totuuden."

Määri oli henkevä ja suorasukainen mies. Hän nousi, hymyili ja sanoi: "Menkää kotiinne, rouvani, älkääkä koskaan enää tehkö syntiä... lehvien alla."

End of Project Gutenberg's Hätähuuto y.m. kertomuksia, by Guy de Maupassant