Part 5
Ja hän läksi kahdeksalta, kävi yhdistyksessä mistä poistui pian, kulki eri katuja ja, havaittuaan olevansa yksin jollakin katupahasella, jossakin pimeässä nurkassa, hän riisui hattunsa, pani sen sijalle lapsenhoitajan myssyn, jonka hän oli tuonut päällysviittansa alla, otti esille valkean esiliinan, jonka hän oli kätkenyt samalla tavalla, sitoi sen vyölleen, ja kantaen pyyhinliinassa hattuaan ja lyhyttä kappaa, joka äsken oli peittänyt hänen olkapäänsä, hän kulki sipsuttaen, arastelematta, verhoamattomin lantein, pikkuisena piikatyttönä, joka on lähetetty asialle. Välistä hän oikein juoksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut niin turkasen kiire.
Kuka olisi voinut tuntea tässä hennossa ja elävässä palvelustytössä ensimäisen osaston presidentin Amandonin rouvan?
Hän saapui Kultaiseen Hevoseen, nousi ylös portaita kamariinsa, jonka avain oli hänellä. Majapaikan-pitäjä, mestari Trouveau, nähdessään hänen menevän konttorin ohitse, mutisi:
-- Kas Clarisse-neitiä, kun rientää lemmenkohtaukseen.
Tuo suuri veitikka oli arvannut jotakin, mutta hän ei koettanut saada mitään lisätietoja, ja suuri oli varmasti hänen hämmästyksensä, kun sai tietää, että hänen vuokralaisensa oli rva Amandon, rva Marguerite, miksi häntä kutsuttiin Perthuis-le-Longissa. Tuo hirveä paljastus tapahtui seuraavalla tavalla.
* * * * *
Neiti Clarisse ei koskaan käynyt kohtauksella kahtena iltana perätysten, ei koskaan, ollen liian hieno ja viisas tehdäkseen mitään sellaista. Ja mestari Trouveau tiesi sen hyvin, sillä kertaakaan kahdeksassa vuodessa hän ei ollut nähnyt hänen saapuvan seuraavana päivänä käyntinsä jälkeen. Olipa hän, mestari Trouveau, ahdinkopäivinä usein vuokrannut sanotun kamarin yhdeksi yöksi.
Mutta nyt viime kesänä hra presidentti Amandon viipyi poissa kotoa kokonaisen viikon. Oli heinäkuu, rouva oli kiihkoissaan, ja kun ei ollut mitään pelkoa tulla yllätetyksi hän kysyi rakastajaltaan, kauniilta komendantti Varangellesilta, eräänä tiistai-iltana, jättäessään hänet, tahtoiko tämä tulla häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Komendantti vastasi:
-- Kernaasti!
Sovittiin, että he tapaisivat toisensa keskiviikkona tavalliseen aikaan. Rva Amandon sanoi hiljaa:
-- Rakkaani, jos sinä saavut aikaisemmin, niin käy vuoteeseen odottamaan minua.
He syleilivät toisiaan ja erkanivat.
Seuraavana päivänä, kymmenen aikaan, mestari Trouveau luki "Perthuisin Kuulumisia" mikä oli kaupungin tasavaltalaisten äänenkannattaja, ja huusi kaukaa vaimolleen, joka höyhensi lintua pihalla:
-- Koleerakin on päässyt paikkakunnalle. Yksi mies on kuollut siihen eilen Vauvignyssä.
Sitten hän ei tuuminut sitä sen enempää, hänen majatalonsa oli täynnä ihmisiä, ja liike luisti hyvin.
Keskellä päivää ilmestyi eräs matkustaja, jalan, eräänlainen matkailija, joka tilasi itselleen vankan aterian, juotuaan pari lasia absinttia. Ja kun ilma oli kovin kuuma, niin hän kiskoi litran viiniä ja, vähintäin pari litraa vettä.
Sitten hän tilasi kahvia, otti pari naukkua, tai tarkemmin sanottuna kolme. Tuntien itsensä hieman väsyneeksi hän pyysi itselleen huonetta nukkuakseen tunnin tai kaksi. Yhtään komeroa ei ollut vapaana, ja isäntä, kysyttyään ensin vaimonsa mielipidettä, antoi vieraalleen Clarissen huoneen.
Matkailija astui sisään. Kun kellon lähetessä viittä hän ei ollut vielä tullut näkyviin, niin isäntä meni häntä herättämään.
Mikä hämmästys, hän oli kuollut!
Majatalonpitäjä meni hakemaan vaimoaan:
-- Kuulehan, se taiteilija, jonka minä sijoitin huoneeseen n:o 11, on luullakseni kuollut.
Emäntä kohotti kätensä ylös. -- Mahdotonta! Herra Jumala! Onkohan se nyt koleeraa? Isäntä pudisti päätään: -- Minä luulisin pikemminkin, että kysymyksessä on aivohalvaus, koska hän on käynyt mustaksi kuin viinin pohjasakka.
Mutta pelästynyt porvarinainen hoki:
-- Tästä ei saa puhua mitään, tästä ei saa puhua mitään, luulisivat koleeraksi. Mene tekemään ilmoitus viranomaisille äläkä puhu muille mitään. On parasta korjata hänet yöllä, niin ei kukaan näe.
Isäntä mutisi:
-- Neiti Clarisse oli täällä eilen, huone on vapaa tänä iltana.
Ja hän meni hakemaan lääkäriä, joka totesi kuoleman tapahtuneeksi halvauksesta, yltäkylläisen aterian jälkeen. Sitten sovittiin poliisikomisaariuksen kanssa, että ruumis kuljetettaisiin pois keskiyöllä, jottei mitään epäluuloja syntyisi hotellissa.
* * * * *
Kello oli tuskin yhdeksän kun rva Amandon nousi salakähmäisesti Kultaisen Hevosen portaita ilman että kukaan näki häntä sinä päivänä. Hän saapui ovensa eteen, avasi sen ja astui sisään. Kamiinalla paloi kynttilä. Hän kääntyi vuodetta kohden. Komendantti oli käynyt vuoteeseen, mutta oli vetänyt verhot kiinni.
Hän lausui:
-- Rakkaani, odota hieman, minä tulen.
Ja hän riisuutui kuumeentapaisella kiireellä heittäen kenkänsä maahan ja kureliivinsä nojatuolille. Kun sitten hänen musta pukunsa ja riisutut hameensa olivat pudonneet kehäksi hänen ympärilleen, tuli hän näkyviin punaisessa silkkipaidassaan kuten juuri puhjennut kukkanen.
Kun komendantti ei ollut maininnut sanaakaan, niin hän kysyi:
-- Nukutkos sinä, härkäseni?
Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Rva Amandon alkoi nauraa mutisten:
-- Kas vaan, kun nukkuu. Sepäs on hullunkurista!
Hän oli jättänyt jalkaansa mustat silkkiset sukkansa ja ponnahtaen vuoteeseen hän pujahti lakanain väliin vikkelästi, ja herättääkseen äkkiä komendantin hän suuteli täydellä suulla ja syleili kiihkeästi matkustajan kangistunutta ruumista!
Sekunniksi hän jäi liikkumattomaksi, ollen liian kauhuissaan käsittääkseen mitään. Mutta tuon liikkumattoman lihan kylmyys herätti hänessä hirveän, mielettömän kauhun ennenkuin hän pystyi mihinkään ajatustoimintaan.
Hän hypähti vuoteesta, vavisten kiireestä kantapäähän, sitten, juosten kamiinan luokse hän sieppasi kynttilän, palasi ja tarkasti! Ja hän huomasi hirveät kasvot, joita ei ollenkaan tuntenut, mustat, pöhöttyneet, kiinnipainuneine silmineen ja hirveine irvistävine ilmeineen.
Häneltä pääsi huuto, sellainen terävä ja loppumaton, joka pääsee naisilta, kun he ovat joutuneet pois suunniltaan, ja pudottaen kynttilän hän avasi oven ja juoksi pakoon, alastomana, pitkin käytävää kirkuen hirveällä tavalla.
Eräs kauppamatkustaja, joka asui n:o 4:ssä, riensi ulos sukkasillaan ja sai hänet syliinsä.
Kauppamatkustaja kysyi pelästyneenä:
-- Mitä nyt on tapahtunut, kaunokaiseni? Rva Amandon hoki epätoivoisena:
-- Minun... huoneessani... on... on... on joku tapettuna...
Muita matkustajia ilmaantui. Isäntä riensi myöskin paikalle.
Samassa komendanttikin ilmestyi pitkine vartaloineen käytävän päähän.
Nähtyään hänet rva Amandon heittäytyi häntä kohden huutaen:
-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut, Goutran... Meidän huoneessamme on joku tapettu.
* * * * *
Selittelyt olivat vaikeita. Hra Trouveau esitti kuitenkin asian ja pyysi, että neiti Clarisse, josta hän vastasi päällään, olisi heti kohta laskettu vapaaksi. Mutta sukkasillaan oleva kauppamatkustaja, tutkittuaan ruumista, vakuutti, että kysymyksessä oli rikos, ja taivutti muut matkustajat estämään neiti Clarissen ja hänen rakastajansa vapaaksipäästämisen.
Heidän täytyi odottaa poliisikomisariuksen tuloa, joka päästi heidät vapaiksi, mutta ei pitänyt kieltään kiinni.
Seuraavana kuukautena hra Amandon sai virkaylennyksen ja siirrettiin toiselle paikkakunnalle.
ROGERIN KEINO.
Olin Rogerin kanssa kävelemässä boulevardilla, kun jokin kaupustelija, huusi meidän lähellämme:
-- Ostakaa keino, minkä avulla päästään anopista! Ostakaa! Ostakaa!
Pysähdyin ja sanoin toverilleni:
-- Tuo huuto johtaa mieleeni kysymyksen, jonka olen aikonut jo kauan sitten tehdä sinulle. Mikä on se "Rogerin keino", josta sinun vaimosi aina puhuu? Hän on huvitettu siitä niin hassusti ja salamyhkäisesti, että minusta tuntuu kuin se olisi jotakin espanjankärpäslääkettä, jonka salaisuuden sinä tunnet. Joka kerta kun hänen kuultensa puhutaan jostakin väsyneestä, nääntyneestä, kuihtuneesta nuoresta miehestä, niin hän kääntyy sinuun päin ja sanoo, nauraen:
-- Hänelle pitäisi neuvoa Rogerin keino. Ja mikä tässä asiassa on kaikkein hullunkurisinta, on se, että sinä punastut joka kerta.
Roger vastasi:
-- Ja syytä onkin, ja jos minun vaimoni oikeastaan aavistaisi, mistä hän puhuu, niin hän vaikenisi, sen vakuutan sinulle. Minä kerron sinulle tämän historian, sinulle. Sinä tiedät, että minä olen nainut lesken, johon minä olin kovin rakastunut. Vaimoni on aina ollut vapaa puheissaan, ja ennenkuin minä otin hänet lailliseksi aviokumppanikseni, minä olin usein hänen kanssaan hieman liukkaassa keskustelussa, mikä muuten on sallittua leskien kanssa, joka osaavat höystää puhettaan. Hän piti kovin hauskoista jutuista, kursailemattomista kaskuista, kaikella kunnioituksella sanottuna. Tietyissä tapauksissa kielen synnit eivät ole raskaita. Hän on suorasukainen, minä olen hieman arka, ja ennen naimisiinmenoamme hän usein huviksensa saattoi minut pulaan kysymyksillään ja pilapuheillaan, joihin minun ei ollut helppo vastata. Kenties juuri tuo suorasukaisuus sai minut rakastumaan häneen. Mitä rakastumiseen tulee, niin minä sitä olin kiireestä kantapäähän, sieluineni ja ruumiineni, ja hän sen tiesi, tuo ilkiö.
Me päätimme viettää häämme ilman mitään menoja, ilman matkaa. Kirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen me tarjoaisimme todistajillemme kevyen aterian, ajelisimme sitten hieman kahden kesken, vaunuilla, ja palaisimme sitten minun luokseni päivällisille, Helderin kadulla.
Kun meidän todistajamme olivat lähteneet, niin me nousimme ajoneuvoihin, ja minä pyysin kuskia ajamaan Boulognen metsään. Kesäkuun loppu oli käsillä, ilma oli ihmeen ihana.
Kun jouduimme kahden kesken, niin hän alkoi nauraa.
-- Minun hyvä, rakas Rogerini, nyt on aika armastella. Saas nähdä, miten taitava te siinä olette.
Sellaisen haasteen saatuani minä tunsin itseni heti herpaistuksi. Minä suutelin hänen kättään ja kertasin: Minä rakastan teitä. Minä rohkaisin itseni pari kertaa ja suutelin häntä niskaan, mutta minä arastelin ohikulkijain vuoksi. Hän toisti toistamasta päästyään härnäävällä ja hullunkurisella ilmeellä: "Entäs sitten... entäs sitten..." Tuo "entäs sitten" hermostutti minua ja sai minut lohduttomaksi. Eihän nyt sovi vaunussa, Boulognen metsässä, keskellä kirkasta päivää.... Sinä käsität.
Hän näki minun hämilläänoloni ja se huvitti häntä. Vähän päästä hän toisti:
-- Pelkään pahoin epäonnistuneeni. Te saatte minut kovin levottomaksi.
Minä myöskin, minä aloin käydä levottomaksi itseni suhteen. Kun minua pelotetaan, niin minä en pysty mihinkään.
Päivällisillä hän oli hurmaava, ja saadakseni rohkeutta minä laskin palvelijani menemään, sillä hänen läsnäolonsa kiusasi minua. Oh! me aterioimme mukavasti, mutta sinä tiedät, miten hulluja rakastuneet ovat. Me joimme samasta lasista, me söimme samalta lautaselta ja käytimme samaa haarukkaa. Me söimme vohvelia molemmista päistä, niin että meidän huulemme yhtyivät keskellä. Hän sanoi minulle:
-- Minä tahtoisin hieman samppanjaa.
Olin unhoittanut pullon tarjoilupöydälle. Otin sen esille, kiskoin irti siteet ja painoin suullista saadakseni sen lähtemään. Mutta se ei irtaantunut. Gabrielle alkoi hymyillä ja mutisi:
-- Huono enne.
Minä työnsin peukalollani korkin paisunutta päätä, taivutin sitä oikealle ja vasemmalle, mutta turhaan, ja äkkiä minä taitoin korkin pullon suuta myöten.
Gabrielle huokasi:
-- Minun Roger-parkani!
Minä otin korkkiruuvin ja kiersin sen siihen osaan korkkia, joka oli jäänyt pullon suuhun. Mutta minä en saanut sitä kohoamaan, minun täytyi kutsua Prosper avukseni. Vaimoni nauroi tällöin täyttä kurkkua ja toisti:
-- Kas niin... kas niin... minä näen, että voin luottaa teihin.
Hän oli puolihumalassa.
Kahvin jälkeen, kolmen neljännestunnin kuluttua, hän oli kokonaan päihtynyt.
Kun lesken laittaminen häävuoteeseen ei vaadi mitään niitä äidillisiä menoja, jotka ovat välttämättömiä nuoreen tyttöön nähden, niin Gabrielle meni rauhallisesti huoneeseensa sanoen minulle:
-- Vedelkää nyt haikuja neljännestuntia.
Kun minä menin hänen luokseen, niin minulta puuttui luottamusta omaan itseeni, minä tunnustan sen. Tunsin itseni hermostuneeksi, kiihtyneeksi ja noloksi.
Asetuin aviomiehen paikalle. Hän ei sanonut mitään, katseli vaan minua hymy huulillaan, ilmeisesti halukkaana tekemään pilaa minusta. Tämä iva, tällaisella hetkellä, saattoi minut lopultakin kokonaan hämilleni ja, minä myönnän sen, katkaisi minulta -- kädet ja jalat.
Kun Gabrielle huomasi minun... pulmallisen asemani, niin hän ei tehnyt mitään rohkaistakseen minua, vaan pikemmin päinvastoin. Hän kysyi minulta, hieman välinpitämättömällä ilmeellä:
-- Senkö verran teissä on aina luontoa?
En voinut olla vastaamatta:
-- Kuulkaapas, te olette sietämätön.
Silloin hän alkoi nauraa ja oikein kohtuuttomasti, hävyttömästi, ärsyttävästi.
On totta, että minä näytin hyvin surkealta, että minun ilmeeni oli hyvin ällistynyt.
Vähän päästä, kahden iloisen naurunpuuskan välillä, hän lausui, ollen läkähtymäisillään:
-- No niin... rohkeutta... hieman pontevuutta... ystävä... ystävä raukka.
Sitten hän alkoi taas nauraa niin hurjasti, että se muuttui kirkumiseksi.
Lopulta minä tunsin itseni niin herpaistuksi, niin vimmastuneeksi sekä itseäni että häntä vastaan, että minä käsitin välttämättömäksi lähteä tieheni, taikka muutoin minä olisin tullut lyöneeksi häntä.
Minä ponnahdin pois vuoteesta ja pukeuduin nopeasti ja raivoisasti, sanomatta sanaakaan.
Hän rauhoittui äkkiä, ja käsittäen, että olin suuttunut, hän kysyi:
-- Mitäs te nyt teette? Minne te nyt menette?
Minä en vastannut, vaan laskeuduin alas kadulle. Minä olisin halunnut tappaa jonkun, kostaa jollekin, tehdä jonkun hullutuksen. Minä marssin eteenpäin pitkin askelin, ja yht'äkkiä juolahti mieleeni mennä tyttöjen luokse.
Kuka tietää? Sepäs olisi koe, kenties treenausta? Joka tapauksessa se olisi kostoa! Ja jos minun vaimoni tulisi minua koskaan pettämään, niin minä olisin sentään pettänyt häntä ensiksi.
En epäröinnyt ensinkään. Tiesin lähellä erään sopivan talon, ja sinne minä riensin ja astuin sisään kuten ihmiset, jotka heittäytyvät veteen nähdäkseen, osaavatko vielä uida.
Minä uin ja hyvin uinkin. Ja minä viivyin siellä kauan, nauttien salaisesta ja hienonhienosta kostostani. Sitten minä jouduin kadulle sinä raittiina hetkenä, jolloin yö on loppumaisillaan. Tunsin itseni nyt tyyneksi ja varmaksi, tyytyväiseksi ja rauhalliseksi ja, kuten minusta vielä tuntui, valmiiksi urostekoihin.
Sitten minä palasin hitaasti kotiin ja avasin hiljaa huoneeni oven.
Gabrielle luki, nojaten kyynärpäällään korvatyynyyn. Hän kohotti päätään ja kysyi aralla äänellä:
-- Tekö siellä? Mitä te olette oikein toimittanut?
En vastannut mitään. Riisuuduin suurella varmuudella. Ja voittoisana isäntänä minä valtasin sen paikan, jonka olin arkana jättänyt.
Hän hämmästyi ja oli vakuutettu siitä, että minä olin käyttänyt jotakin salaperäistä keinoa.
Ja nyt hän puhuu, joka tilaisuudessa, Rogerin keinosta kuten jostakin erehtymättömästä, tieteellisestä menetelmästä.
Mutta kas! siitä on kymmenen vuotta, ja nykyisin samalla kokeella ei olisi suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia, ainakaan minuun nähden.
Mutta jos sinulla on joku ystävä, joka pelkää kesäyön mielenliikutuksia, niin neuvo hänelle minun sotajuoneni ja vakuuta hänelle, että kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen ei ole mitään parempaa tapaa kureliivien avaamiseen, kuten sire de Brantôme olisi sanonut.
METSÄSSÄ.
Määri oli juuri istuutumaisillaan aamiaispöytään kun hänelle ilmoitettiin, että maalaispoliisi odotti häntä kunnantalolla kahden pidätetyn kanssa.
Hän läksi sinne heti ja huomasi tosiaankin poliisinsa, ukko Hochedurin, seisaallaan vartioimassa vakavin ilmein vanhanpuoleista porvaripariskuntaa.
Mies oli kookas, punanenäinen, harmaahapsinen ukko, ja näytti masentuneelta; sen sijaan vaimo, pienoinen, pyhävaatteisiin pukeutunut, hyvin pyöreä, hyvin lihava, kiiltäväposkinen muija katseli uhittelevasti esivallan palvelijaa, joka oli heidät pidättänyt.
Määri kysyi:
-- Hochedur, mistä nyt on kysymys?
Poliisi esitti todistuksensa.
Hän oli lähtenyt aamulla, tavalliseen aikaan, toimittamaan tarkastusta Champiouxin metsänreunasta aina Argenteuilin rajalle asti. Hän. ei ollut huomannut mitään erikoista koko seudulla, paitsi sen, että ilma oli kaunis ja että viljavainio näytti lupaavalta, kun Bredelin poika, joka oli ruokkoamassa viinitarhaansa, huusi hänelle:
-- Hoi, ukko Hochedur, menkääpäs katsomaan metsänreunaan, ensimäiseen näreikköön, niin tulette tapaamaan kyyhkysparin, jolla on ikää yhteensä ainakin satakolmekymmentä vuotta.
Hän oli seurannut neuvoa, tunkeutunut tiheikköön ja kuullut siellä sanoja ja hengähdyksiä, jotka saivat hänet aavistamaan, että kysymyksessä oli parhaillaan tapahtuva siveysrikos.
Nelinkontin käyden hän oli lähestynyt rikoksellisia kuten salametsästäjää ja yllättänyt tämän pariskunnan juuri sillä hetkellä, kun se oli vaistojensa vallassa.
Hämmästyneenä tarkasteli määri rikoksellisia. Mies oli hyvinkin kuusikymmenvuotias ja nainen vähintäinkin viisikymmentä viisi.
Hän ryhtyi heitä tutkimaan, alottaen miehestä, joka, vastasi niin hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli.
-- Teidän nimenne?
-- Nicolas Beaurain.
-- Teidän ammattinne?
-- Rihkamakauppias, Parisista, rue des Martyrs-kadun varrelta.
-- Mitä te sitten teitte siellä metsässä? Rihkamakauppias pysyi äänettömänä, pää painuneena suurta vatsaa vastaan, kämmenet painettuina reisille.
Määri jatkoi kuulusteluaan:
-- Väitättekö vääräksi järjestysmiehen todistusta?
-- En, herra määri.
-- Te siis tunnustatte.
-- Kyllä, herra.
-- Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
-- Ei mitään, herra.
-- Missä te olette tavannut rikostoverinne?
-- Hyvä herra, hän on minun vaimoni.
-- Teidän vaimonne?
-- Niin juuri, minun vaimoni.
-- Siis... siis... te ette asukaan yhdessä... Parisissa?
-- Anteeksi, herrani, me elämme yhdessä!
-- Mutta... siis... hyvä herra Beaurain, te olette hullu, pähkähullu, kun olette tullut tänne pidätettäväksi tällä lailla keskellä metsää, kello kymmenen aamulla.
Rihkamakauppias näytti valmiilta itkemään häpeästä. Hän mutisi:
-- Tämä kaikki on tapahtunut vaimoni tahdosta! Minä kyllä sanoin hänelle, että se oli mieletöntä. Mutta kun nainen saa jotakin päähänsä... niin te tiedätte... että hän ei hellitä.
Määri, joka piti suorasukaisesta puheesta, hymyili ja vastasi:
-- Tässä tapauksessa olisi pitänyt sattua aivan päinvastaista. Jos hän olisi saanut jotakin vain päähänsä, niin te ette olisikaan nyt täällä.
Silloin hra Beaurain joutui vihan valtaan ja kääntyen vaimonsa puoleen:
-- Jokos sinä nyt näet, mihin sinä olet johtanut meidät runollisuudellasi? Sanoppas, missä me nyt olemme! Me joudumme nyt oikeuden eteen siveysrikoksesta meidän iällämme! Ja meidän täytyy sulkea liikkeemme, jättää liiketuttavamme ja muuttaa asumaan johonkin toiseen kaupunginosaan. Siinä me nyt olemme!
Rva Beaurain nousi ja, katsahtamatta mieheensä, esitti asiansa juurtajaksain ilman esteitä, ilman turhaa häveliäisyyttä, melkein sujuvasti.
-- Jumalani, herra määri, minä tiedän hyvinkin, että me olemme naurettavia. Sallitteko minun puolustautua asianajajan tavoin, tai pikemminkin onnettomana vaimo raukkana; ja minä toivon, että te tulette päästämään meidät kotiimme ja säästämään meiltä kaiken oikeudenkäynnistä aiheutuvan häpeän.
"Kun minä kerran olin nuori, niin minä tutustuin hra Beaurainiin tällä paikkakunnalla, eräänä sunnuntaina. Hän oli apulaisena eräässä rihkamatavarakaupassa, ja minä olin myyjättärenä eräässä valmiiden vaatteiden kaupassa. Minä muistan sen vielä kuten eilispäivän. Silloin tällöin minä tulin tänne viettämään sunnuntaita erään ystävättäreni, Rose Levéquen seurassa, jonka kanssa minä asuin Pigallen kadulla. Rosella oli rakastaja, mutta minulla ei ollut mitään sellaista. Se on hän, joka toi meidät tänne. Eräänä lauantaina hän ilmoitti minulle, nauraen, tuovansa minulle seuraavaksi päiväksi toverin. Minä käsitin hyvin, mitä hän tarkoitti; mutta minä vastasin, että se oli tarpeetonta. Minä olin järkevä, herrani.
"Seuraavana päivänä me kohtasimme siis junassa herra Beaurainin. Hän oli siihen aikaan pulska mies. Mutta minä olin päättänyt olla antautumasta, enkä minä liioin antautunutkaan.
"Me siis saavuimme Bezonsiin. Ilma oli ihana, oli niin ihana, että sydäntä hiveli. Kun on kaunis ilma, niin minä aivan hullaannun, niin nyt kuin muinoinkin, ja kun minä olen maalla, niin minä joudun päästä pyörälle. Vehreys, lintujen viserrys, lainehtiva viljavainio, pääskysten lento, nurmen tuoksu, valmut, päivänkakkarat, kaikki ne saavat minut hulluksi! Kaikki se vaikuttaa kuin samppanja, johon ei ole tottunut.
"Oli siis ihana ilma, lauhkea ja kirkas, mikä tunkeutui teihin katsellessanne silmillänne ja hengittäessänne suullanne, Rose ja Simon syleilivät toisiaan vähän päästä! Se vaikutti minuun jotakin, sen katseleminen. Hra Beaurain ja minä kävelimme heidän jälessään, puhumatta mitään. Kun ei olla tuttuja, niin ei keksitä mitään puheenaihetta. Hänellä oli arka ilme, sillä nuorukaisella, ja hänen hämilläänolonsa huvitti minua. Olimme saapuneet viidakkoon. Oli raitista kuin kylvyssä, ja kaikki ihmiset istuutuivat ruoholle. Rose ja hänen ystävänsä tekivät pilaa minun vakavasta ilmeestäni; te käsitätte hyvin, että minkäänlaista muuta ilmettä minulla ei silloin saattanut olla. Ja sitten he alkoivat syleillä toisiaan ujostelematta, aivan kuin meitä ei olisi ollenkaan ollut siinä lähellä; ja sitten he alkoivat kuiskutella keskenään ja sitten he nousivat ja läksivät tiheikköön sanaakaan sanomatta. Ajatelkaas, miten hullulta minä näytin, minä, tuon nuorukaisen silmien edessä, jonka minä näin ensimäistä kertaa. Minä tunsin itseni siinä määrin noloksi nähdessäni heidän sillä lailla poistuvan, että minä sain siitä rohkeutta ja aloin puhutella häntä. Minä kysyin häneltä, mitä hän teki; hän oli rihkamakauppiaan apulainen, kuten jo teille äsken sanoin. Me puhelimme hetken; se rohkaisi häntä, ja hän tahtoi lähennellä, mutta minä työnsin hänet kylmästi paikoilleen. Eikö niin, hra Beaurain?"
Hra Beaurain, joka katseli jalkojaan hämillään, ei vastannut mitään.
Rouva jatkoi: "Silloin hän käsitti, että minä olin järkevä, tuo nuorukainen, ja hän alkoi hakkailla minua kiltisti kunnon miehenä. Siitä lähtien hän saapui joka sunnuntaina. Hän oli kovin rakastunut minuun. Ja minä pidin hänestä myöskin kovasti, mutta siihen aikaan hän olikin pulska nuorukainen!
"Lyhyesti sanottuna hän otti minut vaimokseen syyskuussa ja me perustimme liikkeen rue des Martyrs-kadun varrella.
"Seurasi sitten kovia vuosia, herrani. Liike ei menestynyt, emmekä me voineet tehdä matkoja maalle. Ja sitten me vähitellen unhoitimme koko tavan. Ihmisellä on muuta mielessä; täytyy ajatella kassaa enemmän kuin kukkasia kedolla. Me vanhenimme, vähitellen, huomaamattamme, rauhallisina ihmisinä, jotka eivät enää ajattele rakkautta. Silloin ei kaivata mitään, kun ei huomata, että jotakin puuttuu. Ja sitten herrani, liike alkoi luistaa, ja me olemme turvanneet tulevaisuutemme! Silloin, nähkääs, minä en oikein tiedä, mikä muutos minussa tapahtui, totisesti, sitä minä en tiedä!