Part 4

Eno, hra Tonnelet, oli _Fanalin_ tilaajia, poliittisesti harras samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä, puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani: "Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun järjestymään."

Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme. Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.

Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan, jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea. Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."

Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.

Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat asiat."

Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän oli tosiaankin suloinen, hurmaava!

Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.

Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia kovasti huvitti.

Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä. Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin, jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"

Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta, tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."

Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."

Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä on, herrani, tilaa kunnioitukselle."

Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä: "No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te tekisitte?"

Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin, totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin: "Miksi niin sitten?"

Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta kulmain: "Ettekä niin ruma."

Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi: "Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota leikkiä."

Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."

Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus, arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan, Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä kaikki hänellä on onnea.'"

Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.

"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan, silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita paikkoja.

Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen kuunnellut teitä."

Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi, neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!... Etsin turhaan sopivaa puolustelua."

Hän lausui hetken päästä: "Herrani, minun ei tarvitse mitään tietää."

Sillä välin minä olin sen jo löytänyt, ja minä huudahdin: "Hyvä neiti, siitä on jo kokonainen vuosi, kun minä olen teitä rakastanut!"

Hän hämmästyi totisesti ja kohotti katseensa. Minä lisäsin: "Niin, neiti, kuulkaahan minua. Minä en tunne Morinia ja minä lasken mielelläni pilaa hänestä. Vähät siitä, vaikka joutuukin linnaan ja oikeuden eteen. Minä näin teidät täällä, vuosi sitten. Te olitte tuolla portilla. Nähdessäni teidät minä sain oikean iskun, eikä teidän kuvanne ole minua sen koommin jättänyt. Uskokaa minua tai älkää, vähät siitä. Minusta olette hurmaava. Teidän muistonne piti minua valloissaan; minä tahdoin nähdä teidät uudestaan, ja minä otin tekosyyksi tuon Morinin jutun ja niin minä saavuin tänne. Olosuhteet saivat minut menemään yli rajojen, antakaa minulle anteeksi, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi!"

Hän koetti minun katseestani päästä totuuden perille, valmiina nauramaan uudestaan, ja hän mutisi: "Valhettelija!"

Minä kohotin käteni ja sanoin vakavalla äänellä (ja minä luulen olleeni vakava): "Minä vannon, etten valehtele."

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Älkäähän joutavia!"

Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen, pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä piti oikein uskoa.

Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.

Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa, jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän vaipunut unelmiinsa.

Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien askelten päästä: "hm, hm."

Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka yhtyi minuun.

Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"

Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä vastaan sisarentyttärestä, minä."

Rivet julisti: "Minulla on ollut vähemmän menestystä enon kanssa."

Tartuin hänen käsivarteensa, ja niin me sitten lähdimme taloon.

III.

Päivällisten lähetessä loppuaan minä olin joutua pois järjiltäni. Minä istuin hänen vieressään, ja lakkaamatta minun käteni tapasi hänen kätensä pöytäliinan alla, minun jalkani painoi hänen jalkaansa, meidän katseemme yhtyivät, sekaantuivat toisiinsa.

Sitten me teimme pienen kierroksen kuutamossa. Minä kuiskasin hänen korvaansa kaiken sen hellyyden, mikä täytti sydämeni. Minä likistin häntä itseäni vastaan, syleilin häntä vähän päästä, kostuttaen huuleni hänen huulissaan. Meidän edellämme eno ja Rivet keskustelivat keskenään. Heidän varjonsa seurasi heitä vakavana hiekkaisilla teillä.

Palattiin takaisin. Pian saapui sähkösanomapoika ja toi sähkösanoman, missä täti ilmoitti, ettei voinut saapua ennenkuin seuraavana, aamuna, seitsemän aikaan, ensimäisellä junalla.

Eno sanoi: "No niin, Henriette, mene näyttämään näille herroille heidän kamarinsa." Paiskattiin kättä vanhukselle ja noustiin yläkertaan. Henriette vei meidät ensiksi Rivetin huoneeseen, joka kuiskasi korvaani: "Ei olisi ollut vahingoksi, vaikka olisi vienyt meidät ensiksi sinun huoneeseesi." Sitten Henriette johti minut minulle määrättyyn kamariin. Jouduttuani hänen kanssaan kahden kesken minä otin hänet syliini ja koetin pimittää hänen järkeään ja voittaa hänen vastarintansa. Mutta kun hän tunsi, että hänen voimansa olivat pettämäisillään, niin silloin hän livahti tiehensä.

Minä heittäydyin vuoteeseen, hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa, hyvin kiihtyneenä, hyvin nolona, tietäen hyvin, ett'en tulisi nukkumaan ollenkaan, miettien kömpelöä käyttäytymistäni, kun ovelleni koputettiin hiljaa.

Kysyin: "Kuka siellä?"

Vieno ääni vastasi: "Minä."

Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään. "Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda: suklaata, teetä, vaiko kahvia?"

Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen: "Tuokaa minulle... tuokaa minulle... tuokaa minulle..." Mutta hän livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.

Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja, löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään, puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.

Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."

Ja minä aloin tarkastaa ovia koettaen keksiä Henrietten ovea. Mutta mistään minä en saanut opastusta. Sattumalta minä tartuin erääseen avaimeen ja käänsin sitä, avasin oven ja astuin sisälle... Istuen vuoteellaan Henriette katseli minua pelästyneenä.

Silloin minä painoin oven lukkoon ja lähestyen häntä varpaillani sanoin hänelle: "Neitiseni, minä unhoitin pyytää teiltä jotakin luettavaa." Hän rimpuili ja pani vastaan, mutta pian minä avasin sen kirjan, jota minä hain. Minä en sano tässä sen nimeä. Se oli varmasti kaikkein ihmeellisimpiä romaaneja ja kaikkein jumalaisinta runoutta.

Kun olin kerta saanut käännetyksi ensimäisen sivun, niin hän antoi minun selailla sitä mieleni mukaan. Ja minä silmäilinkin niin monia lukuja, että minun kynttiläni paloi loppuun asti.

Kiitettyäni häntä minä hiivin suden askelilla huonettani kohden, kun raaka käsi pysäytti minut ja ääni, Rivetin ääni, sopatti vasten nenääni: "Sinäpäs olet aivan väsymätön tämän Sika-Morinin asian järjestämisessä!"

Kello seitsemän aamulla Henriette toi minulle itse kupin suklaata. Minä en ole koskaan juonut mitään sen kaltaista. Se oli sellaista, että sen tähden heittäisi henkensä, ytimekästä, samettimaista, hyvänhajuista, päihdyttävää. En voinut irroittaa suutani hänen kuppinsa suloisesta reunasta.

Tuskin oli nuori tyttö poistunut, kun Rivet astui sisään. Hän näytti hieman hermostuneelta, ärtyneeltä, sellaiselta, joka ei ole ollenkaan nukkunut. Hän sanoi minulle nyrpeällä äänellä: "Jos sinä sillä lailla jatkat, niin sinä lopulta turmelet koko tämän Sika-Morinin asian."

Kello yhdeksän täti saapui. Keskustelu muodostui lyhyeksi. Nuo kunnon ihmiset peruuttivat kanteensa, ja minä jätin viisisataa frangia paikkakunnan köyhille.

Sitten meitä tahdottiin jäämään vielä siksi päiväksi. Luvattiinpa järjestää erityinen huviretki raunioille. Vanhempainsa selän takaa Henriette nyökkäsi minulle päällään: "Niin, jääkäähän toki." Minä suostuin, mutta Rivet piti itsepintaisesti kiinni lähdöstä.

Minä vedin hänet syrjään, minä pyysin häntä ja minä rukoilin häntä; minä sanoin hänelle: "Kas niin, veli Rivet, tee tämä minun vuokseni!" Mutta hän näytti ärtyneeltä ja toisti minulle vasten naamaa: "Minä olen jo saanut tarpeekseni, kuuletkos sinä, tästä Sika-Morinin asiasta."

Ja niin minä olin pakotettu myöskin lähtemään. Lähtö oli vaikeimpia hetkiä elämässäni. Tätä asiaa minä olisin ollut järjestämässä vaikka koko ikäni.

Vaunussa, äänettömien ja voimakkaiden kädenpuristusten jälkeen, mikä tapahtui hyvästijätettäessä, minä sanoin Rivetille: "Sinä et ole mitään muuta kuin aika nauta." Hän vastasi: "Veliseni, sinä aloit ärsyttää minua niin vietävän tavalla."

Saapuessamme Fanalin toimitukseen minä huomasin suuren ihmisjoukon, joka odotti meitä. Kun tulimme näkyviin, niin kuului huutoja. "No niin, saitteko tämän Sika-Morinin asian järjestetyksi?"

Koko La Rochelle oli asian johdosta jännityksissä. Rivet, jonka huono tuuli oli haihtunut matkalla, saattoi tuskin pidättää nauruaan selittäessään: "Kyllä se on järjestetty, Labarbe on sen saanut aikaan."

Ja me menimme Morinin luokse.

Hän oli pitkällään nojatuolissaan, sinappitaikinakääreitä jalassa ja kylmä vesikääre päässä, menehtymäisillään tuskasta. Ja hän yski lakkaamatta, pientä kuivaa kuolevan yskää, ilman että voitiin sanoa, mistä hän tuon röhän oli saanut. Hänen vaimonsa katseli häntä naarastiikerin silmillä valmiina syömään hänet elävältä.

Kun Morin näki meidät, niin hän vapisi pitkin pituuttaan. Minä sanoin: "Se on järjestetty, mutta älä tee toiste mitään sellaista."

Hän nousi, läkähtyneenä, tarttui minun käsiini ja suuteli niitä kuin jonkun prinssin käsiä, itki, oli vähällä mennä tainnoksiin, suuteli Rivetiä, vieläpä rouva Moriniakin, joka työnsi hänet takaisin nojatuoliin.

Mutta Morin ei koskaan toipunut saamastaan iskusta, hänen mielenliikutuksensa oli ollut liian väkivaltainen.

Koko maakunnassa ei häntä kutsuttu muuksi kuin Sika-Moriniksi, ja tuo lisänimitys se viilsi häntä kuin miekanterä joka kerta kuin hän kuuli sitä käytettävän.

Kun katupoika huudahti kadulla: "Sika", niin hän käänsi vaistomaisesti päätään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä hirveillä pilapuheilla, kysyen häneltä joka kerta, kun hän söi kinkkua: "Eihän tämä vain ole sinun lihaasi?"

Hän kuoli parin vuoden perästä.

Vuonna 1875 minä olin edustajaehdokkaana ja jouduin erinäisten asiain vuoksi käymään Tousserren uuden notaarin, Bellonclen luona. Suuri, lihava ja kaunis nainen avasi minulle oven.

-- Te ette enää tunne minua? hän sanoi. Minä änkytin: -- Mutta... en totisesti... rouvani.

-- Henriette Bonnel.

-- Ah! -- Ja minä tunsin kalpenevani. Hän ei näyttänyt ollenkaan olevan hämillään, vaan hymyili katsellen minua.

Kun hän oli jättänyt minut kahden kesken miehensä kanssa, niin tämä tarttui käsiini ja puristi niitä niin, että ne olivat aivan taittua: "Siitä on jo kauan, hyvä herra, kun minä olen halunnut tulla teitä tapaamaan. Minun vaimoni on niin paljon puhunut teistä. Minä tiedän... niin, minä tiedän, millaisissa valitettavissa olosuhteissa te olette tullut hänet tuntemaan, minä tiedän myöskin, miten erinomaisesti te olette esiintynyt, täynnä hienotunteisuutta, tahdikkaasti ja kokonaan uhrautuneena sille..." Hän epäröi hetkisen ja lausui sitten matalammalla äänellä, aivankuin olisi sanonut jonkun sopimattoman sanan: "... Sika-Morinin asialle."

HUONE N:o 11.

Mitenkä! ettekö te tiedä, miksi raastuvanoikeuden ensimäinen osaston puheenjohtaja hra Amandon siirrettiin toiselle paikkakunnalle?

-- En, en ollenkaan.

-- Liioin ei hän itse ole sitä saanut tietää. Mutta se on mitä omituisin juttu.

-- Kertokaa se minulle.

Te muistatte hyvin rva Amandon'en, tuon sievän, pienen, tummaverisen ja laihan naisen, joka oli niin arvossapidetty ja hieno, että häntä kutsuttiin rva Margueriteksi koko Perthuis-le-Longissa.

-- Muistan kylläkin.

-- No niin, kuulkaahan sitten. Te muistatte myöskin, miten häntä kunnioitettiin ja rakastettiin enemmän kuin ketään muuta koko kaupungissa. Hän osasi ottaa vastaan vieraansa, järjestää juhlan tai jonkun hyväntekeväisyystyön, keksiä rahaa köyhille ja huvittaa nuorta väkeä tuhannella eri tavalla.

Hän oli kuitenkin hyvin aistikas ja keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli platoonista ja hänen aistikkuutensa nuoreuden hurmaavaa aistikkuutta, sillä tämä pieni rouva oli maaseutulainen, mutta hienonhieno maaseutulainen.

Herrat kirjailijat, jotka kaikki ovat pariisilaisia, ylistävät pariisitarta yli muiden, koska he eivät tunne muita kuin hänet, mutta minä vakuutan, minä, että maaseudun nainen on sata kertaa arvokkaampi, kun hän vaan on erinomaista lajia.

Hienolla maaseudun naisella on aivan erikoinen käytöstapansa, mikä on paljon herkkätuntoisempi kuin pariisittaren, paljon vaatimattomampi, hän ei lupaa mitään ja antaa paljon, kun sen sijaan pariisitar enimmäkseen lupaa paljon eikä anna mitään riisuutuneelle miehelle.

Pariisitar on kaiken näennäisen riemuvoitto ja hienon julkeuden edustaja. Maaseudun nainen on todellisen kainouden esikuva.

Pikkuinen, pirteä maaseudun nainen, jolla on vilkas porvarinaisen ilme, koulukodin kasvatin eksyttävä vilpittömyys, hymy, joka ei sano mitään, ja osuvat, pienet, hyvät, mutta hellittämättömät intohimot, osaa käyttää tuhat kertaa suurempaa viekkautta, nokkeluutta ja naisellista kekseliäisyyttä kuin kaikki pariisittaret yhteensä pyrkiessään tyydyttämään mielihalujaan tai paheellisia taipumuksiaan, herättämättä mitään epäluuloja, synnyttämättä mitään juoruja tai hälinää siinä pienessä kaupungissa, joka tarkkaa häntä kaikkine silmineen ja akkunoineen.

Rva Amandon oli tuon harvinaisen, mutta hurmaavan ihmisluokan tyypillinen edustaja. Koskaan ei häntä oltu epäilty, koskaan ei oltu ajateltu, että hänen elämänsä ei olisi yhtä kirkas kuin hänen katseensa, joka oli karkulaisen, läpinäkyvä ja kuuma, mutta niin nuhteeton -- kuten saatte kuulla!

Hän oli siis ihmeteltävän ovela, nerokkaan kekseliäs, erinomaisen sukkela ja uskomattoman koruton.

Hän valitsi kaikki rakastajansa sotilaiden keskuudesta ja piti kutakin kolme vuotta eli niin kauan kuin varusväki viipyi paikkakunnalla. -- Nähkääs -- hän ei ollut rakastunut, hänellä oli aisteja.

Kun uusi rykmentti saapui Perthuis-le-Longiin, niin hän otti tarkan selvän kaikista upseereista kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä -- sillä ennen kolmeakymmentä ei olla vielä vaiteliaita. Neljänkymmenen jälkeen taas alkaa usein heikontuminen.

Oh! hän tunsi kantajoukon yhtä hyvin kuin everstinkin. Hän tiesi kaikki, kaikki, tutunomaiset tavat, kasvatuksen, koulutuksen, fyysilliset ominaisuudet, kestävyyden, luonteen rauhallisuuden tai väkivaltaisuuden, omaisuuden, säästäväisyyden tai tuhlaavaisuuden. Sitten hän teki valintansa. Hän piti enemmän käytökseltään kylmistä, jotka siinä suhteessa olivat hänen kaltaisiaan, mutta hän tahtoi, että ne olivat kauniita. Hän katsoi myöskin, että heillä ei ollut mitään tunnettua suhdetta, ei mitään intohimoa, mikä olisi jättänyt jälkeä tai synnyttänyt jotakin hälinää. Sillä ihminen, jonka rakkaussuhteista tiedetään kertoa, ei ole koskaan tarpeeksi vaitelias. Keksittyään sen, joka saattoi rakastaa häntä säännönmukaiseen majailuun kuuluvat kolme vuotta, hänen tehtäväkseen jäi vaan suhteen solmiaminen.

Miten monet naiset olisivatkaan olleet pulassa, olisivat käyttäneet tavallisia keinoja, kulkeneet kaikkien kulkemia teitä, olisivat antaneet hakkailla itseään, pannen merkille menestyksen ja vastarinnan kaikki asteet, sallien jonakin päivänä suudella sormiaan, seuraavana päivänä rannettaan, seuraavana päivänä poskeaan, sitten suutaan ja sitten kaikkea.

Hänellä oli paljon nopeampi keino, paljon älykkäämpi, paljon varmempi. Hän järjesti tanssiaiset.

Valittu upseeri pyysi sitten talon emännän tanssiin. Silloin valssin pyörteissä, nopean liikkeen huumaamana, tanssin hurman päihdyttämänä rva Amandon painautui häntä vastaan aivan kuin antautuakseen ja puristi hänen kättään pitkään ja hermostuneesti.

Jos upseeri ei ymmärtänyt häntä, niin hän oli hölmö, ja rva Amandon siirtyi seuraavaan, jonka hän oli halunsa salkussa merkinnyt n:o 2:lla.

Jos upseeri ymmärsi, niin asia oli valmis ilman mitään melua, ilman huonoon valoon saattavaa lemmenleikkiä, ilman tiheitä vieraskäyntejä.

Voisiko olla mitään yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää?

Miten naisten tulisikaan käyttää senlaatuisia keinoja saattaakseen meidät ymmärtämään, että miellytämme heitä! Missä määrin tämä vähentäisi vaikeuksia, epäilyjä, levottomuutta, kiihtymystä, väärinkäsitystä, tekisi tarpeettomiksi sanoja ja eleitä. Miten usein me sivuutamme mahdollisen onnen, aavistamatta, siitä mitään, sillä kuka voi tunkea ajatusten salaisuuksiin, tahdon salaiseen raukenemiseen, kuka voi ymmärtää lihan äänetöntä kutsua, kaikkea naisen sielun tuntemattomuutta, naisen, jonka suu pysyy kiinni ja katse läpitunkemattomana ja kirkkaana.

Kun upseeri oli ymmärtänyt, niin hän pyysi tilaisuutta tavata. Mutta rva Amandon antoi hänen odottaa kuukauden tai puolitoista, voidakseen vakoilla häntä, oppiakseen hänet tuntemaan ja ryhtyäkseen varokeinoihin, jos hänessä oli jokin vaarallinen vika.

Sillä välin upseeri vaivasi päätään saadakseen selville, missä he voisivat vaaratta tavata toisensa, ja teki vaikeita ja epävarmoja suunnitelmia.

Sitten, jossakin julkisessa juhlassa, rva Amandon sanoi hänelle matalalla äänellä:

-- Menkää tiistai-iltana kello yhdeksän Kultaisen Hevosen hotelliin, mikä on lähellä vallia, Vouziérsin tien varrella, ja kysykää neiti Clarissea. Minä odotan teitä siellä. Mutta olkaa kaikin mokomin siviilivaatteissa.

Tässä tuntemattomassa matkailijakodissa rva Amandonilla oli ollut kahdeksan vuotta kalustettu huone vuokrattuna vuodeksi kerrallaan. Se oli ollut hänen ensimäisen rakastajansa idea, jonka rouva oli havainnut käytännölliseksi, ja kun mies oli mennyt, niin hän pidätti komeron itsellään.

Oh! se oli huononpuoleinen komero, jonka seinät olivat verhotut vaaleanharmailla, sinikukkaisilla papereilla, komero, missä oli kuusesta tehty vuode musliiniverhoineen, nojatuoli, minkä majapaikan-pitäjä oli ostanut hänen määräystensä mukaisesti, kaksi tuolia, sänky, matto ja muutamia välttämättömiä maljakoita. Ja mitä muuta olisi sitten vielä tarvittu?

Seinillä oli kolme suurta valokuvaa. Kolme everstiä ratsain, hänen kolme rakastajaansa! Miksi sitten! kun hän ei ollut voinut säilyttää heidän kuvaansa ja suoranaista muistoa heistä, niin hän oli kenties tahtonut sillä lailla, välillisesti, saada heidät pysymään muistossaan.

Eikö kukaan ollut koskaan tuntenut häntä näillä käynneillä Kultaisessa Hevosessa, kysynette? Ei kukaan! Ei koskaan! Rva Amandonin käyttämä keino oli ihmeellinen ja yksinkertainen. Hän oli suunnitellut ja järjestänyt sarjan hyväntekeväisyys- ja hartauskokouksia, joihin hän usein meni ja joista hän oli välistä poissa. Aviomies, tuntien hänen hurskaat työnsä, jotka tuottivat hänelle, aviomiehelle, suuria kuluja, ei osannut millään lailla epäillä vaimoaan.

Kun kohtaus oli sovittu, niin rva Amandon sanoi päivällispöydässä palvelijain kuullen:

-- Tänä iltana minä menen "yhdistykseen suolivöiden valmistamiseksi halpautuneita vanhuksia varten."