Part 2

-- Niin, sitten... sitten, rakkaani, minä kohtelin häntä ylimielisesti, minä näyttelin hänelle paikkojani. Minä en pyydystänyt häntä, tätä moukkaa, minä saatoin hänet ilmiliekkiin!...

-- Oh! Andrée!

-- Niin, se huvitti minua suuresti. Sanotaan, että palvelijoista ei ole väliä, että he eivät merkitse mitään! No niin, minä en hänestä välittänyt. Minä soitin hänet puheilleni antaakseni hänelle määräyksiäni joka aamu kamarineitsyeeni pukiessa minua, samoin myöskin iltaisin, kun hän riisui minua.

-- Oh! Andrée!

-- Rakkaani, hän syttyi kuten olkikatto. Sitten, pöydässä, ateriain aikana, minä en puhunut muusta kuin puhtaudesta, ruumiin hoidosta, suihkuista ja kylvyistä. Puheeni vaikutus oli suurenmoinen, sillä parin viikon perästä hän kylpi joessa illoin, aamuin ja käytti hajuaineita siinä määrässä, että koko linna oli niistä myrkähtyä. Täytyipä minun suorastaan kieltää häneltä kaikki parfumit sanomalla hänelle raivostuneella ilmeellä, että miesten ei sopinut koskaan käyttää muuta kuin eau de Colognea.

-- Oh! Andrée!

-- Silloin sain ajatuksen perustaa maalaiskirjaston. Minä hankin muutamia satoja siveellisiä romaaneja, joita minä lainasin kaikille talonpojilleni ja palvelijoilleni. Kokoelmaani oli päässyt pujahtamaan muutamia kirjoja...muutamia kirjoja... runollisia... sellaisia, jotka kiihdyttävät...koulukodin ja koulujen oppilasten sieluja... Minä annoin ne kamaripalvelijalleni. Niistä hän oppi tuntemaan elämää...kummallista elämää.

-- Oh! Andrée!

-- Sitten minä tulin tutuksi hänen kanssaan, minä aloin sinutella häntä. Minä ristin hänet Josefiksi. Rakkaani, hän oli... hän oli pelottavassa tilassa... Hän laihtui kuten... kuten kukko... hän pyöritteli hullun tavoin silmiään. Minua tämä huvitti rajattomasti. Se oli minun parhaita kesiäni...

-- Ja entäs sitten?...

-- Sitten...niin... No niin, eräänä päivänä, kun mieheni oli poissa, minä käskin hänet valjastamaan hevosen pienten korirattaiden eteen ja viemään minut metsään. Oli kovin kuuma, kovin kuuma... Kas sillä lailla!

-- Oh! Andrée, kerro minulle kaikki... Se huvittaa minua äärettömästi.

-- Kas vaan, juoppas lasi chartreuseä, taikka minä tyhjennän koko pullon yksinäni. No niin, sitten, minä tunsin itseni pahoinvointiseksi matkalla.

-- Miten niin?

-- Millainen hölmö sinä olet! Minä sanoin hänelle, että aloin voida pahoin ja että minut oli nostettava nurmikolle. Ja sitten kun minä olin nurmikolla, niin minä olin läkähtymäisilläni ja pyysin häntä hellittämään paulat. Ja sitten kun nyörit oli päästetty irti, niin minä menin tainnoksiin.

-- Aivan kokonaan?

-- Eikös mitä, eihän toki.

-- No niin?

-- No niin! Minun täytyi jäädä tainnoksiin melkein koko tunniksi. Hän ei keksinyt lääkettä. Mutta minä olin kärsivällinen enkä avannut silmiäni ennen kuin hänen lankeemuksensa jälkeen.

-- Oh! Andrée!... Ja mitäs sinä hänelle sanoit?

-- Minä, en mitään! Tiesinkö minä sitten mitään ollessani tainnoksissa? Minä kiitin häntä ja pyysin nostamaan itseni rattaille. Sitten hän ajoi takaisin linnaan, mutta oli vähällä kaataa ajoneuvot ristikkoportin käänteessä!

-- Oh! Andrée! Siinä kaikki?

-- Siinä kaikki.

-- Sinä et ole mennyt tainnoksiin muuta kuin yhden kerran?

-- En muuta kuin kerran, totta totisesti! Minä en tahtonut tehdä itselleni rakastajaa tästä moukasta.

-- Piditkö häntä palveluksessasi kauan sen jälkeen?

-- Kyllä. Hän on meillä vieläkin. Miksi minä olisin erottanut hänet? Minulla ei ole syytä moittia häntä.

-- Oh! Andrée! Ja hän rakastaa sinua edelleenkin?

-- Totta totisesti!

-- Missä hän on?

Pikku paroonitar ojensi kätensä seinää kohden ja painoi sähkönappia. Ovi avautui melkein heti, ja sisään astui suuri kamaripalvelija, joka levitti ympärilleen hyvin vahvaa eau de Colognen hajua.

Paroonitar sanoi hänelle: "Hyvä Josef, minä pelkään pahoinvointia, mene hakemaan tänne minun kamarineitsyeeni."

Mies jäi liikkumattomaksi kuten sotamies upseerin edessä ja loi palavan katseen emäntäänsä, joka jatkoi: "Mutta, hölmöseni, pidäppäs kiirettä. Me emme ole tänään metsässä, ja Rosalie tulee hoitamaan minua paremmin kuin sinä."

Mies kääntyi ympäri kantapäillään ja poistui.

Pikku kreivitär kysyi kauhistuneena:

-- Ja mitäs sinä tulet sanomaan kamarineitsyeellesi?

-- Minä sanon hänelle, että se on mennyt ohitse. Ei, yhtä kaikki minä annan päästää auki paulat. Siten minun rintani vapautuu, sillä minä en voi enää hengittää. Minä olen humalassa... rakkaani... ja niin perinpohjaisessa, että minä kaatuisin, jos nousisin tästä istuimeltani.

PELASTETTU.

Pikku markiisitar de Rennedon tuli sisään pallon tavoin, joka särkee ikkunan, ja alkoi nauraa ennenkuin ryhtyi puhumaan, alkoi nauraa katketakseen, samalla lailla kuin kuukausi sitten, jolloin hän ilmoitti ystävättärelleen pettäneensä markiisia, kostoksi, yksinomaan kostoksi, ja yhden ainoan kerran, sillä hänen miehensä oli todellakin liian typerä ja liian mustasukkainen.

Pikku paroonitar de Grangerie laski sohvalle kirjan, jota hän oli lukenut, ja tarkasti Annettea uteliaasti, nauraen jo itsekin.

Lopulta hän kysyi:

-- Mitäs sinä taas olet tehnyt?

-- Oh!... rakkaani... rakkaani... Se on liian hullunkurista... liian hullunkurista...? kuvitteleppas mielessäsi... minä olen pelastettu!... pelastettu!... pelastettu!

-- Miten niin pelastettu?

-- Niin juuri, pelastettu!

-- Mistä sitten?

-- Mieheni vallanalaisuudesta, rakkaani, pelastettu! Vapautettu! vapaa! vapaa! vapaa!

-- Miten niin vapaa? Missä suhteessa?

-- Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun käsissäni!

-- Sinä olet saanut avioeron?

-- En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia... todistuksia... todistuksia siitä että hän pettää minua... veres rikos... aatteles!...veres rikos... hän on minun vallassani...

-- Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?

-- Kyllä...oikeastaan ei...kyllä ja ei... minä en sitä tiedä. Mutta minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.

-- Miten sinä olet menetellyt?

-- Miten minä olen menetellyt?...Kas näin! Oh! minä olen ollut ankara, kovin ankara. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän on käynyt inhoittavaksi, kerrassaan inhoittavaksi, raa'aksi, karkeaksi, mielivaltaiseksi, vieläpä halpamaiseksikin. Minä sanoin itselleni: Tätä ei saa jatkua, tästä täytyy tulla avioero! Mutta millä lailla? Se ei ollut helppoa. Minä olen koettanut saada hänet lyömään itseäni, mutta hän ei ole tahtonut. Hän vastusti minua aamusta iltaan, pakoitti minut menemään ulos silloin, kun minua ei haluttanut, ja pysymään kotona silloin, kun minä halusin syödä päivällistä kaupungilla; hän teki minun elämäni sietämättömäksi viikon alusta sen loppuun asti, muttei vain lyönyt minua.

Silloin minä koetin ottaa selvää siitä, oliko hänellä jalkavaimoa. Hänellä kyllä oli, mutta hän käytti tuhansia varokeinoja mennessään hänen luokseen. Heitä oli mahdoton yllättää yhdessä. Arvaappas, mitä minä silloin tein?

-- Sitä minä en arvaa.

-- Oh! sinä et tulisi arvaamaan sitä koskaan. Minä pyysin veljeäni hankkimaan minulle tuon tyttösen valokuvan.

-- Miehesi jalkavaimon kuvan?

-- Niin juuri. Se maksoi Jacquesille viisitoista kultarahaa, yhden illan hinnan, kello seitsemästä puoleenyöhön asti, kolme kultarahaa tunnilta. Hän sai valokuvan kaupanpäälliseksi.

-- Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt saada se vähemmällä, jollakin kujeella, tarvitsematta samalla kertaa ottaa originaalia, itse ihmistä.

-- Oh! hän on sievä. Hän ei ollut ollenkaan vastenmielinen Jacquesille. Ja sitten minä tarvitsin häntä koskevia erikoistietoja, tietoja hänen vartalostaan, hänen rinnastaan, hänen ihostaan ja tuhansista muista seikoista.

-- Minä en ymmärrä sinua.

-- Kohta tulet näkemään. Kun minä sain tietää kaiken sen, mitä halusinkin, niin minä menin... kuinkas minä nyt sanoisinkaan... inä menin erään... affääri-ihmisen luokse... sinähän tiedät... erään niitä miehiä, jotka toimittavat kaikenkaltaisia... kaikenlaatuisia asioita... minä menin... jonkinlaiseen... ilmoitus- ja rikosasiaintoimistoon... tottahan sinä jo ymmärrät.

-- Kyllä, melkein. Ja sinä sanoit hänelle?

-- Minä sanoin hänelle, näyttäen Clarissen (hänen nimensä on Clarisse) valokuvaa: "Herrani, minun täytyy saada kamarineitsyt, joka muistuttaa tätä. Hänen täytyy olla kaunis, aistikas, hieno ja puhdas. Minä maksan hänelle, mitä häh pyytää. Jos se tulee maksamaan minulle kymmenentuhatta frangia, sitä pahempi. Minä en tarvitse häntä kolmea kuukautta enempää."

Mies näytti kovin hämmästyneeltä. Hän kysyi: "Tahtooko rouva, että hänen tulee olla nuhteeton?"

Minä punastuin ja änkytin: "Totta kai, kuin itse rehellisyys."

Hän jatkoi: "... Entäs... entäs tapoihin nähden..." Minä en uskaltanut vastata. Minä vain annoin kieltävän vastauksen päännyökkäyksellä. Sitten minä äkkiä käsitin, että hänessä oli syntynyt hirveä epäilys, ja minä huudahdin, kokonaan pois suunniltani: "Oh! herrani... minä tarvitsen häntä miestäni varten... joka minua pettää...joka pettää minua kaupungilla...ja minä tahdon... minä tahdon, että hän pettää minua kotona... ymmärrättekö te... voidakseni hänet yllättää..."

Silloin mies alkoi nauraa. Ja minä käsitin hänen katseestaan, että hän piti minua kunniallisena. Vieläpä hän havaitsi minut hyvin ankaraksikin. Minä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa, että hän olisi halunnut puristaa kättäni.

Hän sanoi minulle: "Viikossa, rouvani, minä järjestän tämän asian. Ja jos tarvitaan, niin me voimme neuvotella lisää asiasta. Minä vastaan menestyksestä. Teidän ei tarvitse maksaa mitään ennenkuin asia on saatu onnellisesti suoritetuksi. Tämä valokuva on siis teidän herra miehenne jalkavaimon kuva?"

-- Kyllä, herrani.

-- Kaunis nainen, teeskennellyn laiha. Ja mitä parfyymiä?

Minä en käsittänyt häntä ja toistin: Miten niin, mitä parfyymiä?

Hän hymyili: "Niin, rouvani, parfyymi on välttämätöntä miehen viettelemisessä, sillä se herättää hänessä tiedottomat muistot, jotka saavat hänet toimimaan, parfyymi synnyttää hämärän sekavuuden hänen sieluunsa, kiihdyttää sitä ja herpaisee sen palauttamalla hänen mieleensä entiset nautinnot. Olisi myöskin koetettava saada selville ne ruokalajit, mitä teidän herra miehellänne on tapana syödä tuon naisen kanssa. Te voisitte tarjota hänelle samoja ruokalajeja sinä iltana, jolloin te hänet tulette yllättämään. Oh! rouvaseni, me saatamme hänet kiikkiin, saatamme kun saatammekin!"

Minä läksin hänen luotaan täynnä innostusta. Minä olin sattunut tapaamaan oikein viisaan miehen.

Kolme päivää myöhemmin minä näin pitkän, tummaverisen, hyvin kauniin tytön tulevan luokseni. Hänen ilmeensä oli kaino ja julkea samalla, hänellä oli erikoinen ovela ilme. Hän tuli hyvin minun kanssani toimeen. Kun minä en tiennyt liioin, kuka hän oli, niin minä kutsuin häntä "neidiksi"; silloin hän sanoi minulle: "Oh! Rouva voi kutsua minua vain lyhyesti Roseksi." Ja me aloimme keskustella.

-- No niin, Rose, te tiedätte, miksi teidät on lähetetty tänne?

-- Minä aavistan sen, rouvani.

-- Hyvä on, tyttöseni... ja se ei tunnu teistä... liian ikävältä?

-- Oh! rouvani, se on kahdeksas avioero, jonka minä saan aikaan, minä olen siihen tottunut.

-- Mainiota. Paljonko teiltä menee aikaa onnistumiseen?

-- Oh! rouvani, se riippuu kokonaan herran temperamentista. Sitten kun saan olla viisi minuuttia herran kanssa kahden kesken, niin minä annan tarkan vastauksen rouvalle.

-- Te saatte nähdä hänet heti paikalla, lapseni. Mutta minä ilmoitan teille etukäteen että hän ei ole kaunis.

-- Se ei merkitse minulle mitään, rouvani. Minä olen eroittanut jo hyvin rumiakin. Mutta minä kysyisin rouvalta, oletteko selvillä parfyymistä?

-- Kyllä, hyvä Roseni -- mieheni rakastajatar käyttää verveineä.

-- Sitä parempi, rouvani, minä pidän kovin sen tuoksusta! Voiko rouva sanoa minulle myöskin, käyttääkö herran rakastajatar silkkisiä alusvaatteita?

-- Ei, lapseni, hän käyttää pitseillä varustettuja liinaisia.

-- Oh! sitten hän on sellainen nainen kuin pitääkin. Silkkiset alusvaatteet alkavat käydä liian jokapäiväisiksi.

-- On totta, mitä sanotte.

-- No niin, rouvani, minä ryhdyn hommaani.

Ja hän ryhtyi tosiaankin hommaansa, heti kohta: aivan kuin hän ei olisi koskaan eläessään mitään muuta tehnytkään.

Tuntia myöhemmin mieheni saapui kotiin. Rose ei luonut katsettaankaan häneen, mutta kyllä hän loi, hän. Rose tunsi heti vahvan verveinen hajun. Viiden minuutin kuluttua hän poistui huoneesta. Mieheni kysyi minulta heti kohta:

-- Kuka on tämä tyttönen, sanos?

-- No mutta...minun uusi kamarineitsyeeni.

-- Mistä te olette hänet keksinyt?

-- Minä sain hänet paroonitar de Grangerielta, joka häntä suositteli mitä parhaiten.

-- Ah! hän on hyvin sievä.

-- Niinkös luulette?

-- Kyllä... kamarineitsyeeksi.

Minä riemuitsin. Minä tunsin, että hän tarttui jo syöttiin.

Vielä samana iltana Rose sanoi minulle: "Minä voin nyt luvata rouvalle, että siihen ei mene kahta viikkoa pitempää aikaa. Herra on hyvin helposti houkuteltavissa!"

-- Ah! te olette jo koettanut?

-- En, rouvani; mutta sen näkee jo ensi silmäniskulta. Hänellä oli jo halu syleillä minua mennessään sivuitseni.

-- Hän ei sanonut teille mitään?

-- Ei, rouvani, hän kysyi vaan nimeäni... saadakseen kuulla ääneni soinnun.

-- Mainiota, Roseni. Toimikaa vain niin nopeasti kuin voitte.

-- Rouvalla ei ole mitään syytä pelätä. Minä en viivyttele muuta kuin sen verran, ett'en anna huonoa käsitystä itsestäni.

Viikon päästä minun mieheni ei poistunut kotoa tuskin ollenkaan. Minä näin hänen harhailevan koko iltapäivän huoneissaan; ja mikä hänen käyttäytymisessään oli merkillepantavinta, se oli se, että hän ei estellyt minua ensinkään, kun minä läksin kaupungille. Ja minä pysyttelin poissa kotoa koko päivän...jättääkseni...jättääkseni hänet vapaaksi.

Yhdeksäntenä päivänä, kun Rose riisui minua, hän sanoi minulle arkaillen:

-- Se on tapahtunut, rouvani, tänä aamuna.

Minä hämmästyin hieman, vieläpä tulin hieman liikutetuksikin, en itse asian vuoksi, vaan pikemminkin sen tavan johdosta, jolla hän sen minulle sanoi. Minä änkytin:

-- Ja... ja... se meni hyvin?...

-- Oh! rouvani, sangen hyvin. Kolme päivää sitten hän jo minua ahdisti, mutta minä en pitänyt liiasta kiireestä. Rouva ilmoittaa vaan minulle hetken, jolloin hän tahtoo yllättää meidät itse rikoksessa.

-- Kyllä, tyttöseni. Kuulkaahan!... valitkaamme torstai.

-- Olkoon menneeksi torstai, rouvani. Minä en suostu mihinkään siihen mennessä pitääkseni herran vireessä.

-- Oletteko varma siitä, että ette epäonnistu?

-- Oh! rouvani, kyllä, aivan varma. Minä tulen kiihdyttämään herran äärimmilleen, sillä lailla, että minä antaudun juuri sillä hetkellä, minkä rouva suvaitsee minulle määrätä.

-- Valitkaamme kello viisi, hyvä Roseni.

-- Olkoon menneeksi kello viisi, rouvani; ja missä paikassa?

-- Mutta...minun huoneessani.

-- Olkoon menneeksi, rouvan huoneessa.

"Nyt sinä, rakkaani, käsität, mitä minä olen tehnyt. Minä kävin ensiksi hakemassa isän ja äidin ja sitten enoni d'Orvelinin, presidentin, ja sitten hra Rapletin, tuomarin, mieheni ystävän. Minä en ilmoittanut heille, mitä minä tulin heille näyttämään. Minä panin heidät kaikki kävelemään varpaillaan aina kamarini ovelle asti. Minä odotin kello viittä, tarkalleen kello viittä... Oh! miten minun sydämeni jyski. Minä olin kutsunut myöskin ovenvartijan, saadakseni vielä yhden lisätodistajan! Ja sitten... ja sitten, juuri sillä hetkellä kuin seinäkello alkaa lyödä, pau, minä avaan oven selkosen selälleen... Ah! ah! ah! me olimme saapuneet juuri parhaiksi...juuri parhaiksi... rakkaani...Oh! miltä minun mieheni näytti!... jospa sinä olisit nähnyt hänen naamansa!... Hän kääntyi vuoteessa...konna! Ah! miten hullunkuriselta hän näytti!... Minä nauroin, minä nauroin... Mutta isä suuttui ja tahtoi lyödä minun miestäni... Mutta ovenvartija, oiva palvelija, auttoi häntä pukeutumaan...meidän nähtemme...meidän nähtemme... Hän napitteli hänen olkaimiaan...miten hullunkurista se oli!... Mitä Roseen tulee, niin hän oli mainio! aivan täydellinen... Hän itki...hän itki sangen hyvin. Siinä on kallisarvoinen tyttö... Jos sinä joskus tarvitset sellaista, niin älä unhoita häntä!

"Ja tässä minä nyt olen... Minä saavuin heti kohta kertomaan sinulle tämän jutun...heti kohta. Minä olen vapaa. Eläköön avioero!..."

Ja hän alkoi tanssia keskellä salia, kun pikku paroonitar sitä vastoin, miettiväisenä ja harmissaan, mutisi:

-- Mikset sinä kutsunut minuakin katsomaan sitä?

MERKKI.

Pikku markiisitar de Rennedon nukkui vielä suljetussa ja hyvänhajuisessa huoneessaan, suuressa, pehmeässä ja matalassa vuoteessaan kevyissä, liinaisissa lakanoissaan, jotka olivat pitsinhienoja ja hyväileviä kuten suudelma; hän nukkui yksinään, rauhallisena, avioeronsaaneiden onnellista ja syvää unta.

Hän heräsi ääniin, jotka puhuivat kiihkeästi pienessä sinisessä salissa. Hän kuuli rakkaan ystävänsä, pikku paroonitar de Grangerien, väittelevän sisäänpääsystä kamarineitsyeen kanssa, joka suojeli emäntänsä ovea.

Silloin pikku markiisitar nousi, veti syrjään salvat, väänsi lukon auki, kohotti oviverhoa ja, pisti esiin päänsä, pelkän vaalean, hiuspilveen kätkeytyvän päänsä.

-- Mikäs sinun on, hän sanoi, kun tulet näin aikaiseen? Kello ei ole vielä yhdeksääkään.

Pikku paroonitar vastasi, hyvin kalpeana, hermostuneena, kiihkeänä:

-- Minun täytyy saada puhua sinulle. Minulle on tapahtunut jotakin niin hirveätä.

-- Astuhan sisään, rakkaani.

Hän astui sisään, he syleilivät toisiaan, ja pikku markiisitar paneutui uudestaan vuoteeseen sillä aikaa kuin kamarineitsyt avasi ikkunat ja päästi sisään ilmaa ja valoa. Kun palvelija oli poistunut, niin rva de Rennedon jatkoi: "Kas niin, kerrohan."

Rva de Grangerie alkoi itkeä, vuodattaen kirkkaita, kauniita kyyneleitä, mitkä tekevät naiset hurmaavammiksi, ja kuivaamatta niitä, pelosta, että silmät kävisivät punaisiksi, hän änkytti:

"Oh, ystäväni, se on niin hirveätä, hirveätä, se, mitä minulle on tapahtunut. Minä en ole nukkunut yhtään yöllä, en minuuttiakaan, kuuletkos sinä, en minuuttiakaan. Kas, koetappas minun sydäntäni, miten se lyö."

Ja tarttuen ystävättärensä käteen hän vei sen rinnalleen, tuolle naisten sydämen pyöreälle ja vankalle suojavarustukselle, joka usein riittää miehille ja estää heidät hakemasta mitään alempaa. Hänen sydämensä löi tosiaankin kiivaasti.

Hän jatkoi:

"Se sattui minulle eilen päivällä... kellon lähestyessä neljää... tai puoli viittä. Minä en tiedä sitä niin tarkalleen. Sinä tunnet hyvin minun huoneustoni, sinä tiedät, että minun pikku salini, se, jossa minä aina oleskelen, on Saint-Lazaren kadulle päin, ensi kerroksessa, ja että minulla on tapana asettua ikkunaan katselemaan ohikulkevia ihmisiä. Se on niin iloinen, tuo rautatieaseman seutu, niin levoton, niin eloisa... Niin, minä pidän siitä! Minä istuin siis eilen matalalla tuolillani, jonka minä olen antanut asettaa ikkunakomerooni; se oli auki, tuo ikkuna, enkä minä ajatellut mitään: minä vain hengitin sinistä ilmaa. Muistathan sinä, miten ilma oli ihana, eilen! Yhtäkkiä minä huomasin, että toisella puolen katua oli myöskin nainen ikkunassa, punaisissa pukimissa oleva nainen; minä olin malvanvärisessä puvussani, sinähän tiedät sen sievän pukuni. Minä en tuntenut tuota naista, uutta asukasta, joka oli majoittunut siihen kuukausi sitten; ja kun oli satanut kuukauden päivät, niin minä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta minä havaitsin heti paikalla, että hän oli sivistymätön nainen. Alussa minua inhotti ja loukkasi se seikka, että hän oleskeli ikkunan ääressä kuten minäkin, mutta sitten, vähitellen, minua huvitti tarkastaa häntä. Hän nojasi kyynärpäihinsä ja piti silmällä miehiä, ja miehet tarkastivat myöskin häntä, kaikki tai melkein kaikki. Tekisi mieli sanoa, että he aavistivat jotakin lähestyessään tätä taloa ja että he vainusivat jotakin kuten koira metsänriistaa, sillä he kohottivat äkkiä päänsä ja vaihtoivat hänen kanssaan hyvin nopeasti katsetta, vapaamuurarin katsetta. Naisen katse sanoi: 'Haluttaako teitä?'

"Miesten katse vastasi: 'Ei ole aikaa', tai 'Joku toinen kerta', tai: 'Ei ole rahaa', tai: 'Kätke nyt itsesi, raukka!' Tämän viimeksimainitun lauseen sanoivat perheenisien silmät.

"Sinä et voi kuvitellakaan, miten hullunkurista oli katsella hänen metkujaan tai paremmin sanottuna ammatinharjoitustaan.

"Välistä hän sulki äkkiä ikkunan, ja minä näin jonkun herran kääntyvän portista sisälle. Nainen oli hänet siepannut, kuten onkimies sieppaa kalan. Silloin minä katsoin kelloani. He pysyivät näkymättömissä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin, muttei koskaan kauemmin. Lopulta tämä hämähäkki sai minut kiihdyksiin, totta totisesti. Eikä hän ollutkaan mitenkään vastenmielinen, tuo tyttö.

"Minä kysyin itseltäni: Mitenkä hän menetteleekään, kun saa tarkoituksensa ymmärretyksi niin hyvin, niin pian, täydellisesti? Liittääkö hän katseeseensa jonkin merkin päällään, tai jonkin kädenliikkeen?

"Ja minä tartuin teatterikiikariini saadakseni selville hänen menettelynsä. Oh! se oli hyvin yksinkertainen: ensiksi silmänisku, sitten hymyily, sitten pienen pieni päännyökkäys, joka tahtoi sanoa: 'Tuletteko luokseni?' Mutta tämä kaikki kävi niin kevyesti, niin epämääräisesti, niin hillitysti, että hyvää aikaa tarvittiin, jos haluttiin siinä onnistua yhtä hyvin kuin hän.

"Ja minä kysyin itseltäni: Enköhän minäkin voisi tehdä sitä yhtä hyvin kuin hän, tuota pientä iskua ylhäältä alaspäin, rohkeata ja siroa, sillä se oli hyvin siro, tuo hänen liikkeensä. Ja minä aloin koettaa sitä peilin edessä. Rakkaani, minä onnistuin siinä paremmin kuin hän, paljon paremmin! Minä olin innoissani, ja minä asetuin uudestaan ikkunan ääreen.

"Hän ei ottanut enää tällä haavaa ketään vastaan, tuo tyttö rukka, ei ketään. Hänellä ei ollutkaan enää menestystä. Miten hirveätä mahtaneekaan olla elatuksen hankkiminen sillä lailla, hirveätä ja huvittavaa välistä, sillä heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka eivät ole vastenmielisiä, noiden miesten joukossa, joita pyydetään kadulta.

"Nyt he kulkivat kaikki minun ikkunani ohitse, eikä kukaan astellut enää hänen katukäytäväänsä. Hänen aurinkonsa oli laskenut. Heitä tuli tulemasta päästyään nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, harmaita ja valkeita.

"Minä näin muutamia hyvin siroja, totisesti siroja, rakkaani, paljon parempia kuin minun mieheni ja sinunkin miehesi, sinun entinen miehesi, sillä sinähän olet saanut avioeron. Nyt sinulla on tilaisuus valita.

"Minä sanoin itselleni: Jos minä antaisin heille merkin, niin ymmärtäisivätköhän he minua, minua, joka olen kunniallinen nainen? Ja kas, kun minut valtasi hullu halu tehdä heille tuo merkki, minut valtasi oikeakiihtyneen naisen halu...kauhea halu, jonka sinä tiedät niiksi haluiksi... joita on mahdoton vastustaa! Minä joudun välistä sellaisen valtaan, minä. Eikös se ole hullunkurista, sanos eikös se ole hullua! Minä uskon, että meillä on apinan sielu, meillä naisilla. Minulle on muuten vakuutettu (sen on eräs lääkäri sanonut minulle), että apinan aivot muistuttavat suuresti meidän aivojamme. Meidän täytyy aina matkia jotakin. Me matkimme miehiämme niin kauan kuin me heitä rakastamme, sitten me matkimme rakastajiamme, sitten ystävättäriämme, rippi-isiämme, kun nämä ovat hyvänsävyisiä. Me omistamme heidän ajatustapansa, sanontatapansa, me teemme samoja liikkeitä, me käytämme samoja sanoja, me matkimme heitä kaikessa. Se on typerää.

"Mitä sitten minuun tulee, niin minä, kun minut valtaa halu tehdä jotakin, teen sen myöskin aina.

"Minä sanoin siis itselleni: Kas niin, minäpäs teen kokeen yhden kanssa, yhden ainoan kanssa, saadakseni nähdä, miten siinä käy. Ja mitäs siinä sitten voisi minulle tapahtua? Ei mitään! Me hymyilemme toisillemme, ja siinä kaikki, minä en näe häntä enää koskaan; ja jos minä hänet näen, niin hän ei enää tunne minua, ja jos tuntisikin, niin minä kieltäisin kaiken, totta totisesti.

"Ja niin minä alan valikoida. Minä etsin hyvin siroa, hyvin siroa. Äkkiä minä näin pitkän, vaaleaverisen nuoren miehen tulevan. Minä pidän vaaleaverisistä, kuten tiedät.