Part 8

Tervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä tervehdykseksi hyvin kylmästi ... aivan kuin vastenmielisesti.

-- Tulinko häiritsemään?

-- Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.

Maisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi istumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin huomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin Snellmaniin.

-- Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä? Suvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen valtioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.

-- Ei ... kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan kasvattini luo.

-- Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni...

-- Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja leikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.

-- Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?

-- Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä sanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on se sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?

-- Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?

-- Niin no ... jos _osaatte_ hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.

-- Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän soppavadissanne.

-- Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin maistoi makealle?

-- Kiitän siitä nöyrimmästi.

-- Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?

-- Siitäkin kost' jumala.

-- Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme... Mutta miksi maisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä joku arka lohta?

-- Tiesin että ... että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja sentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.

-- Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani. Kiittämätön ... kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette mitään häpeä ... ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!

-- Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin ... vanha ... vanha tili.

-- Että mikä tili?

-- Tulemme siihen kohta.

-- Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.

-- Mutta ei minun.

-- Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.

-- Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?

-- Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos. -- On huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien uunille...

-- Aivan detaljimaalausta!

-- Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää. Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti ... koti ... oma lämpöinen pesä on...

-- Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.

-- Vanhin poika ... tämä sama kiittämätön olento...

Maisteri osottaa itseään.

-- Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.

-- Niin ... ja silloin kymmenvuotinen ... on käynyt kerjäämässä naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä päivänä ryöstöhuutokauppa ... niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin". Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä. Äiti pyörtyy ... isä kiroilee ... muu väki itkee. Koirakin loukossa alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo isäsi alottama..."

-- Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.

-- "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne, juuri _teille_, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen, että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen? Siitäkö?

Maisterin ääni värisee.

-- Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja loukkaamaton.

-- Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen. Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä tiloja ostaa ... sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.

-- Teitä aina sorretaan ... silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat herraksi ja maisteriksi.

-- Työ siinäkin on minun itseni tekemä.

-- Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.

-- Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..? Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.

-- Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.

Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.

-- Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä ... oman isänsä ... oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän kansamme ikuinen häpeä ... ja suuri ... suuri onnettomuus.

-- Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.

-- Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.

-- Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.

-- Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa _oikea_ mielipide.

-- Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi, että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa, rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti ... vanha sukukartano ... monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle. Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta. Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni. Miettikääpä tätä!

-- Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.

-- Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata lain lyömät haavat.

-- Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.

Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana, lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.

Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.

-- Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?

-- Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.

Valtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti puhuu:

-- Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.

-- Minun "Salamani" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.

-- Teidän "Salamanne"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani -- valtioneuvos levittää kätensä -- on lujemmassa kuin te ja teidän "Salamanne". "_Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus_", sanoo vanha viisas roomalainen. Minä lopetan teidän "Salamanne". Mutta ensiksi kaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme hillitä itsemme?

Valtioneuvos myös istuutuu.

-- Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen valtioneuvos on.

Valtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.

-- Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin intohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva huulilla.

-- Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka vanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin rakastaa?

-- Se on minun äidinkieleni.

-- Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri sentähden minä sitä vihaan.

-- Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne siis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?

-- En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä ... veristä pilkkaa ... pilkkaa ... pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät korvat täyteen ... öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori Heideman ... hän itse suomalaisen rahvaan lapsi ... oli pahin pilkkaajani.

-- Ja sen vuoksi syntyi maisterissa _mania_ ruotsinkieltä kohtaan eli sanokaamme paremmin _rabies_.

-- Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä kieli ... tämä valtioneuvoksen _äidinkieli_ -- maisteri hymyilee pirullisesti -- henkisesti kuolettaa Suomen kansan.

-- Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä edelleen antaa.

-- Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.

-- Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.

-- Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä takaan, että hän ymmärtää.

Tervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta tehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.

-- Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä, niin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran nalkutusta.

-- Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.

-- Niin minunkin harmini.

Valtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten yhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.

-- Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On maksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta minun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan toista...

Valtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.

-- Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana ... hyvin kalpeana.

-- Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers, maisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja kirjapainon, jossa "Salamaa" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen painattaminen on nyt mahdoton.

-- Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne totuuden ja oikeuden polkea?

-- Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa, niin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen. On siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti "Salama" haudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.

-- Mutta "Salama" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen takaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa Tervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.

-- Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.

-- Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin poikapahaista?

Tervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli pöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:

-- Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi. Valtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.

-- Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka vangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!

Valtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja kuljettaa eteiseen.

Tervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa herraspojille.

-- Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos vietäessä.

Hän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö kätensä yhteen ja sanoo:

-- Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin _pitää_ saada rahaa.

Nyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.

Seuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla kissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon seiniin.

Pimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä musta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen hulluttelijoita.

Silloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry Nicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.

Samassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.

Se sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.

Mutta räyhääjät pötkivät pakoon.

XI.

Pääkaupungissa.

Istutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas yksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri Snellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia mietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli vielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. "Sveessit" olivat allapäin kuin lyödyt koirat ja "fennot" remusivat voimakkaimmassa juhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin pöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin. Vanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku "veteraani" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri salia.

Yht'äkkiä nousee "sveessien" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja julistaa selvällä suomenkielellä:

-- Tahtovatko "fennot" ottaa vastaan proselyyttejä?

Hänelle vastataan "fennojen" puolelta K.P.T:n marssilla: "Jos sydän sulla puhdas on".

Edelleen nuori herra jatkaa:

-- Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta lähtien olen punainen "fenno". Eläköön Snellman!

Hän siirtyy "fennojen" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He otetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.

Se "uudestikastettu" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen senaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä "sveessejä".

"Sveessit" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.

Mutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä äänellä:

-- Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois tästä salista toiselle puolelle.

Itse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin ruotsalainen leiri ulos ovesta.

-- _Pereat fennomania!_ ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.

He saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen toiselle puolelle rakennusta laulaen: "Hör oss, Svea".

Harry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut "kehotuspalkinnon" osakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle hän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?

Se se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää koko entisyys ... kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen ja -mieleen.

Mutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se sielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.

Sillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.

Nyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa ennen oli häpäisty.

Ja mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.

Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin itseluottavaiseksi. Hän -- hän jos kukaan -- oli oikeutettu kantamaan päätään korkealla... Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen elämänkutsumukseen.

Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi sydäntä-vihlovasti:

-- Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia orjantappuroita.

Ja se se pani Harryn miettimään.

Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti hänet siihen.

Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja pelottava kysymys.

Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja ainainen vastaanhangottelija.

Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi, jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla. Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho ... kaikessa hyvin kaukana miehen kauneusihanteesta.

Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä ... eikä ensinkään sointuva ... ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi... tapaileisi sanoja ... ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee...

Mutta ... mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista, mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.

Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan. Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.

Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:

-- Teistä nuorista -- niin Snellman lopettaa -- älköön tulko Juudaksia, kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet -- ruotsalaiset esi-isät -- voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden, kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten maljan.

Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.

Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut "kehotuspalkinnon" runoistaan.

Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen sielussaan ja veriä poltteli ... poltteli. Ikäänkuin _hän_ olisi juuri ollut se kirottu kansansa petturi ... se Juudas, joka möi jotain huimaavan kallista vieraalle...

Ja tuon manauspuheensa ... tuon kiroustuomionsa saneli hän -- Snellman -- kuitenkin ruotsiksi.

Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.

Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.

Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!

Jos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin vaikutus häneenkin ... Harryyn ... ei olisi ollut niin puolueettoman vaikuttava.

Ruotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.

Sillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen mukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista hienoimmat värähdykset.

Mutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.

Ja mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana, kuten hän sanoi.

Tässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon miehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.

Ja sentähden hän syvästi mietti. Sentähden "fennojen" salin ovelle unohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.

Harry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa huoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen omat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut hänenkin surujaan?

Harry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka hänen sieluunsa putosivat.

Syvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen asuntotoverinsa ... se rakas ja voimakas! ... noin teatterimaisesti ... noin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin syöksyi "fennojen" syliin. Hänkin...!

Mureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?

Silmät kosteina siirtyy Harry "sveessien" puolelle sitä ennen pantuaan merkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa "fennojen" johtajien kanssa.

Harryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän muutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu. Remu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. "Sveessit" tuolta salista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät teljennyt. Nyt he ovat vapaita ... nyt kaikuu kristallikirkkaana ruotsinkielinen ylioppilaslaulu.

Harry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.

Mutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen mamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja iloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että hermot lämpenevät.

Mutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois ... yksinäiseen asuntoonsa.

Sillä miehen on pidettävä sanansa...

Ovella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen kättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.

-- Nuori runoilija ... lupaava tulevaisuuden mies ... titaani kykyjen mailta ... miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry Nicanderin malja, veljet!

Harryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja arkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa ... kilisti ja lämpeni ... sai rohkeutensa ... kasvoi ... ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin onnistunein juhlapuhuja.

Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään, joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.

Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien seurassa.