Part 6

Harry tultuaan kotiinsa "Promenadista" peseytyi huolellisesti ja laskeutui levolle. Hän nukahti kohta, sillä yöllisestä mässäyksestä ja pitkästä kävelymatkasta ulkosatamaan oli hän peräti väsynyt. Hänen huoneensa oli salin kupeella. Valkoiset poimukartiinit molemmissa ikkunoissa, jotka olivat pihalle päin, laski hän alas, sillä hän tahtoi levätä täysin tyynnyttävässä valaistuksessa. Hän oli kovin arka erilaisille valovaikutuksille. Jos aurinko paistoi vapaasti huoneeseen, ei hän saanut mitenkään unta. Tuo suoraantuleva valo kiusasi häntä kuin jos joku olisi vieressä seisonut ja yhtenään häneen tuijottanut.

Kun hän oli nukkunut joitakin tunteja, heräsi hän oven avauksesta ja näki kynnyksellä mamman huolestunein silmin.

Harryä hävetti. Hänen sieluunsa läpi unisten aivojen nousi sellainen sekava surullinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana, kun hän oli tehnyt jotain kovin typerää.

Mutta mamma ei puhunut mitään. Katsoi vain ja pani oven hyvin varovasti kiinni.

Eteisestä kuului kuin tukahdutettu syvä huokaus ja poistuvat askeleet.

Harry ei voinut enää nukkua. Nuo mamman huolekkaat silmät jäivät häneen katsomaan. Ne kuin kaivautuivat hänen sielunsa syvimpiin likoihin. Penkoivat siellä ja pitivät tarkastusta, joka Harryä kidutti.

Harry nousi ylös, taas peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Pestessään leikitteli hän vedellä viskoen sitä aina niskaan asti kuin poisajaakseen noita mamman häneen jääneitä huolekkaita silmäyksiä.

Täysin valmiina hiukset voideltuina ja koko mies hajuveden tuoksussa hän sitten vaelsi ruokasaliin arka tunto sielun pohjalla.

Mamma katsoi häntä hyvin pitkään kostean hohtavilla silmillään.

Mutta ojensi sitten hänelle kätensä tervehdykseksi.

Mamma virkkaa:

-- On tuskallista, että minun pitää tehdä tällaisia havaintoja _sinustakin_.

Paino on viime sanalla. Harry ymmärtää niin hyvin kaikki. Mutta on vaiti.

He syövät äänettöminä. Papan tyhjä tuoli vaivaa molempia.

Aina kun papan tuoli on tyhjänä, on mamma surullinen. Mutta nyt kaksinkertaisesti tavallista.

On jo iltapuoli. Syötyään ottaa Harry päällysvaatteensa, hansikkaansa, keppinsä ja hattunsa.

Hän aikoi mennä ulos näkemään sunnuntai-illan katuelämää.

Mamma tuli eteen rukoilevin silmin.

-- Teetkö sinä samoin kuin pappakin? Hänkin aina äänetönnä, kun häntä muistutan, kokoaa tavaransa ja menee. Mutta palaa sitten ... oih ... Jumalani!

-- Ole huoletta, mamma! Menen ulos kävelemään. _Minun_ tähteni ei sinun tarvitse kärsiä, vakuuttaa Harry iloisesti ja hyväilee mamman kättä.

Mutta samassa hän huomaa, miten lämmin liekki syttyi mamman murheellisissa silmissä.

-- Oikein lapseni! Sinä olet omaa sydäntäni kalliimpi. Kun tulee paha hetki, niin muista silloin mammaa! Menet nyt. Mutta palaathan yöksi?

-- Kyllä palaan.

-- Pappa on vielä poissa. Mutta minä tiedän, missä hän on.

-- Sehän on vielä klubin kymmenennen vuosijuhlan lystiä.

-- Kyllä tiedän. Sinäkin viime yönä juovuit?

Tuo viimeinen tuli kuin väkinäisesti mamman kurkusta. Hänen äänensä sitä sanoessaan värähteli.

-- Kyllä vähän.

-- Paljonkin. Minä tiedän.

-- Oli sattuma ... erehdys ... suuri erehdys, rakas mamma, ryhtyy Harry hätääntyneenä puolustamaan.

-- Joitko sinä ollessasi ulkomailla? Vastaa suoraan kuin Jumalalle!

Mamman silmät naulautuvat Harryn silmiin.

-- En.

-- Hyvä! Minä uskon. Menet nyt. Mutta, Harry, kun tulee kiusaus, niin muista aina mammaa. Jos sinäkin alat ... juoda ... oi ... niin hiukset putoavat päästäni. En jaksa enempää. On sentään hyvä, että tähän asti olet ollut niin kiltti ... hyvä ... hyvä. Menet nyt.

Harry suuteli mammaa. Ja meni. Mutta portailta palasi hän takaisin, riisuutui ja meni mamman luo.

-- Ei, mamma. Minä en tahdo mennä nyt ulos, kun sinä jäät yksin. Olen kotona sinun seuranasi.

Taas yhä lämpimämmän loiston huomaa Harry mamman silmissä.

Ja tuossa tuokiossa tulee mamma Harryä kohden levitetyin käsin, sulkee hänet syleilyyn ja nyyhkyttää.

Harrynkin valtaa mielenliikutus.

-- Viime yö oli niin katkera ... katkera ... huokaa mamma ja lujemmin puristaa Harryä.

Siinä samassa saapuu pappakin kotiin. Harry huomaa, miten vakoileva on mamman katse. Mutta sitten se yht'äkkiä kirkastuu. Sillä pappa on tullut _selvänä_ kotiin. Ja näin varhain!

-- Oliko se "Salaman" ansio? kysyy Harry itseltään.

Mutta samassa tulee mieleen papan käytös "Promenadissa". Ja Harryn sieluun tulvehtii tyytyväisyyttä, ettei pappa olekaan niin huono kuin hän joskus synkkinä hetkinään kuvaili.

-- Ole hyvä ja tule kanssani hetkiseksi kahden, puhuu valtioneuvos Harrylle.

Ääni on ystävällinen, mutta samalla käskevä!

He menevät perätysten valtioneuvoksen työhuoneeseen. Siellä valtioneuvos ottaa jäykän, nuhtelevan ryhdin ja alottaa:

-- Harry! Nyt minulla on sinulle paljon sanottavaa ... kovin ... kovin paljon ikävää.

Harry kuuntelee kalpeana.

-- Olet hienosti kasvatettu nuoriherra. Äitisi on ruotsalainen aatelisnainen ja isäsi suomalainen valtioneuvos. Sinä ymmärrät, Harry, että tällainen koti velvoittaa?

-- Ymmärrän.

-- Ja kuitenkin ... sentäänkin käyttäyt kuin mikä resupelle!

Valtioneuvos alkoi tulistua.

-- Mutta, pappa...

-- Vaiti! Minä itse tosin pyysin sinua klubiin, mutta minä luulin, että mies, joka juuri palaa ulkomailta, ymmärtää, mitä hieno käytös vaatii.

-- Mutta...

-- Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit kuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että olet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä. Mutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan puustavillisesti samoin kuin hekin... Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä olin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: "Ei ole poikasi parempi kuin mekään." Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä sitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan seuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan... Silloin en enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan vertaisenaan.

-- Enhän minä ... yrittää Harry.

-- Petyin ... verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.

-- Enhän minä sitä varten...

-- Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme toimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla ivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma ei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut vielä "Promenadissa".

-- Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän ehdotuksen ja juuri ... niin juuri ... uskallanko sanoa?

-- Uskallat.

-- Moittimaan ... nuhtelemaan ... varoittamaan _teitä!_

-- Meitä! Niinkö?

Valtioneuvoksen silmät kirkastuvat.

-- Juuri teitä.

-- Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet ihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä kuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän silmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku... Mutta te nuoret!

-- Me nuoret?

-- Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne suurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: "Kestätkö minua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet onnellinen". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa. Kestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että hänen poikansa olisi yksi noita valittuja ... noita voimakkaita, joille luonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan...

Valtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.

-- Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita. Mutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska kerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni. Minä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan tervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?

Valtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.

Harry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat tulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.

-- Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni kanssa. Minä vannon...

-- Hyvä! Mitä vannot?

-- Että viinoja ja hekumaa läpi elämäni vihaan.

-- Nyt teit Hannibal-valasi. Käy alttarille ja minä siunaan sinua.

Valtioneuvos puristaa poikansa kuumaan syleilyyn. Harry kuulee, miten papan rinta rauhattomasti huokaa. Mutta yhä lujemmin hän häntä puristaa.

Äsken mamman syleilyssä. Ja nyt papan. Harrystä tuntuu, että kaikki on jo anteeksi annettu. Hän rohkaistuu, varmenee, sielunsa papalle avaa.

-- "Salamasta" minä tulin sinulle ja niille toisille "Promenadiin" puhumaan. Vain sitä varten minä sinne tulin. Minä luin sitä ja hämmästyin. Luin ja kuumenin. Luin siitä sinustakin.

-- Ah! Minustakin? Noo ... minä tunnen sen.

-- Sitten minä näin sitä suurin mytyin kuljetettavan ylimaahan tervakansalle. Mitäs siitä sanot?

-- Se on harmillinen juttu. Tervo näyttää luovan silmänsä erityisesti juuri sinne. Mutta kai siksi, että siellä on hänen syntymäpaikkansa ... siellähän jossain tervamännyn juurella on tämän suurmiehen kätkyt heilahtanut...

-- Juuri parhaallaan matkaa "Salama" arkullisittain ylös koskia.

-- Se on harmillinen juttu. Tervo ymmärtää, että siellä on meidän kultakaivomme. Hän aikoo nostaa siellä mielet yrmeiksi meitä vastaan. Ymmärrän ... ymmärrän.

-- Ja minä tein lujan päätöksen...

-- Minkä sitten?

-- Ruveta sinun luvallasi "Österbottenin" toimittajaksi. Se vanha Heideman ei enää jaksa jousta jännittää tarpeeksi kireälle eikä osaa myrkkynuolilla ampua niinkuin Tervo. Mutta vihollista vastaan on taisteltava vihollisen omilla aseilla. Heideman itse kehuu kynäni terävyyttä ja tyylini lennokasta kärjekästä sattuvaisuutta... Anna lupa, pappa, ja minä ammun Tervoon kuolettavan nuolen...!

Valtioneuvoksen rivon ruskeissa silmissä taas leimahti ja hän sanoi:

-- Mutta entä juridiikka? Mitä? Ethän sentään aikone publisistiksi jäädä ... sinä ... ethän?

-- En iäksi, jos niin vaadit. Mutta ainakin alulle järjestää hyvä taistelu.

-- Jätä se minun huolekseni! Heidemanin nimessä minä kyllä suolaan Tervon kuin silakan nelikkoon. Jos Tervossa on pirua, niin on sitä minussakin. Hän alotti persoonatähtäyksellä. Ja otti minut ensimäiseksi maalitaulukseen. "Promenadissa" sinun lähdettyäsi tutkimme "Salaman" näytenumeron joka rivin. Ja teimme taistelusuunnitelman. "Österbotten" puetaan kyllä uuteen haarniskaan. Se lehtiriepu onkin nykyisin kuivunut vain mamsellien novellikirjaksi ja rouvien uutislehdeksi. Ei Tervon nykyistä "Österbottenia" tarvitse peljätä. Mutta Heidemanin taakse asetetaan kokonainen patteri tarkkoja tykkiniekkoja, joita minä johdan. Hänen taakseen minä järjestän taistelun. Hän on vain lippu, jota edessä kannetaan. Tietysti sinunkin avustuksesi on tervetullut. Mutta varsinaiseksi toimittajaksi et rupea. Se ei sovi sinulle eikä se sovi minulle. Sinä luet juridiikkaasi. Ja kohoat ... kohoat ... noin ... noin...

Valtioneuvos teki kädellään helppotajuisia liikkeitä aste asteelta ylemmäksi.

-- Mutta pappa ... sinulla on kovin korkeat unelmat minusta!

-- Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin. Muista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo pojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia... Minä elän ja ... ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole täällä...

-- Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden presidentti?

-- Ainoastaan pojalleen voi isä avata -- kerran elämässään hänellekin -- sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme sellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset rohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena resupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka taburetilla istuu...?

-- Senaattori...!

-- Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi. Yksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen jätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa. Tulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna elit.

-- Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin pyörryksissä.

Valtioneuvos tulistuu:

-- Miksi ei? Saanko luvan kysyä?

-- Minulla on ... on huonot hermot.

-- Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta hallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa hermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.

-- Mutta minäpä en voisi niin tehdä!

-- Elämän varrella muuttuu ihminen vaikka miksi. Mutta nuorena on kurssi pidettävä korkealla ... muista se ... hyvin korkealla. Maisteri Littov sanoi tänään, että kun ihminen perii miljoonia ja pahan veren, niin ei hänestä tule tekemälläkään kristittyä. Hän olikin jo pikkupoikana sudenpenikka ... täysi tiikeri. Jo silloin alaikäisiä tyttölapsia raateli. Mutta sinä, Harry, olit eiliseen päivään asti minun silmissäni puhdas kuin pulmunen lumella. Olkoon sinulla edelleenkin korkeat ihanteet! Lue Runebergiä, lue Franzénia! Mutta Snellmania karta! Topelius on puoleksi lapsi eikä ketään vahingoita. Häntäkin voit lukea. Snellman on se ainainen riitakukko. Mutta hän on samalla paholainen, jolle kun nuori mies antaa pikkusormensa, niin hän pian viepi koko kädenkin. Tervo on hänen lumouksessaan. Mutta hänen Snellman-bystinsä myödään pian ryöstöhuutokaupalla...

-- Ei siltä lähtökohdalta, pappa! Aatetta vastustetaan aatteella. Ruotsalaisen kulttuurin aate on korkea ja kaunis, vuossataisen hedelmällisen työn kruunaama... Kyllä se jaksaa painiskella raa'an fennomaanian kanssa. Vastustamme aatteella!

-- Vaiti! Et ymmärrä. Fennomaanian alta nostaa päätään kansallisuuden aatteen satapäinen hirviö, jolla on elämisen voimaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja Tervon suonissa on heidän vertaan ... noiden ylimaan tervamiesten verta, sameata, raakaa, raskasta, häijyä verta. Siinä se on juuri se suuri vaara. Hän ei ole outo niille, joita hän tahtoo valvatella. Hän tuntee omansa ja he hänet. Niin juuri. Kuin peilissä tuntevat he toisensa. Nyt jo lehtensä ensi numerossa hän kääntää katseensa erityisesti tervakansaan. Joka kuitenkin tähän asti on ollut meidän tiukissa vöissämme. On ollut meidän tuottavin tulolähteemme. Vaara uhkaa ensiksi sieltä käsin. Tervamiehet rupeavat vaatimaan korkeita hintoja ja käteistä rahaa. Sanoit "Salamaa" venekuormittain rahdatun ylimaahan. Siellä se palo syttyy, minkä savu tuntuu meidän sieramiimme asti. He rupeavat vaatimaan käteistä rahaa. Sitä hänellä itsellään ei kyllä ole. Senpä vuoksi ensimäinen ja paras pelastus on se, että ajamme Tervon konkurssiin. Silloin ei hän saa lupaa sanomalehteäkään toimittaa. Ja silloin _gloria_ hänen päänsä ympäriltä häviää. Tervakansa näkee, että mies on yhtä velkainen, yhtä rutiköyhä kuin he itsekin. Ja mitä köyhä kerjäläinen mahtavan tervapatruunin edessä voipi, sen he kyllä itse tietävät. Ei muuta kuin kumarrella varpaihinsa asti. Näin!

Valtioneuvos teki koomillisen tervamiehen kankeaa kumarrusta matkivan liikkeen ja nauroi.

-- Tervolla on vielä omaisia elossa ylimaassa, puhuu Harry ja katsoo silmiin pappaa.

Papan katse käy vältteleväksi, kuin araksi, ja hän vastaa:

-- Minä tiedän. Silloin kun hänet koululaisena otin suojelukseeni, tiedustin hänen perhesuhteensa taki tilaan. Hän tuli kotipitäjänsä kirkkoherran suosituskirjeet mukanaan tänne kaupunkiin tervaveneessä ylimaasta juuri ensimäiseksi minun luokseni. Kirkkoherra oli häntä niin neuvonut ja hänellä oli mukanaan suosituskirje minulle papilta. Niinkuin sinä sen tiedät. Muistat kyllä sen pitkän laihan punatukkaisen kesakkonaama pojanvenkaleen, joka tullessaan näytti pihalla puukkoa "Castorille", se kun haukkui häntä. Mutta siitä se yleni. Nyt hän näyttää puukkoa minulle. Sinä, Harry, menet vain lukemaan korkeita tutkinnoita. Minä jään katsomaan Tervon puukon terävyyttä. Ja minua huvittaa löytää kerrankin vastustaja, joka rohkenee otella. Menemme iltateelle. Mutta sinä, nuoriherra, valasi muista! Ellet sitä pidä, niin et kovinkaan pitkälle pääse.

-- Et siis salli minun vuodeksikaan jäädä Heidemanin apulaiseksi? Minä palan innosta. Ja minä rakastan tätä kotikylääni sydämeni lämmöllä. Jokainen katukivi on minulle täällä tuttava.

-- En salli. Olet liian suuri näin pieneen asiaan. Et saa ajaa tulevaisuuttasi karille ... et nyt etkä vasta ... muista se! Annatko minulle kätesi sen vakuudeksi?

Harry ei vastannut, eikä kättään antanut.

-- Pappa, minä kovasti kärsin. Anna jäädä minut tänne!

-- Mars! Teelle!

Harry pää täynnä kummia ajatuksia astui isänsä jäljessä ruokasaliin kuin nuori ori taluttajansa kourissa.

VIII.

Taistelu ja sen ratkaisu.

Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä -- Harrystä -- mamman entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?

-- Mahtaisivatkohan?

Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta ... hiuksetkin valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry -- tuomitsee väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista... Ehkä on pappa kovastikin kärsinyt ... pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan ... kauan sitten. Ja surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.

Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.

-- Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!

Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas siinä vanhan herran moraali!

Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta, jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei omantunnon puhtautta ... eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.

-- Armahda! Minusta senaattori!

Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!

Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten minä olen todellakin...

Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta, sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään tulevana senaattorina.

Nuo suuret haaveikkaat silmät ... jotka onneksi eivät enää verestä ..., ilmiantavat runoilijan ... hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla kirjoitettuja runoja ... nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle ... kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria ... tämä kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle ... estetiikka on aina ollut hänen lempiaineensa ... ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle kuin kylmän lain lukijalle ... ylevän aatteen miehelle kuin järjen jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.

Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?

Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun kirkkauteen fantastisesti.

Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."

Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.

Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.

Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta kyyneltämään.

Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa uskaltaa nähdä itsensä alastomana.

Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.

Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.

Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin, kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.

Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa. Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.

Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.

Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:

-- Teidän ylhäisyytenne!

Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.

Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.

Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.