Part 3

Nyt hän muutaman pöydän ääressä istuen kauppaneuvos Fleegen kanssa kahden tekee laajalti hänelle selkoa Lontoon Westminister Abbeysta, jossa hän ulkomaanmatkallaan kävi.

Ja hän yhä nousee humalan hunajavuorta ylös, mistä näkee ympäristön kirkastetussa hohteessa. Tämä on ratsastamista oman verensä säkenöivillä mielikuvilla, on huvittelua nuorten hermojen tuoreilla tunteilla, joihin uppoaa kuin autereisiin avaruuksiin ilman määrää ja tarkoitusta. Elää vain nykyhetken syvyyttään myöten. Silmissä on yhtenään kuin kevyt harso, jonka läpi näkee pelkkää iloa, iloa, iloa...

Ja mikä koski suonissa kuohuu!

Tämä on määrätöntä hauskuutta, sillä hermot ottavat ulkomaailmasta vastaan vain näköhäiriöitä ja sisällä aivoissa palaa kuin tunteiden ilotulitus.

Fleege kohottaa lasinsa ja kilistää Harryn kanssa. Harry kilistää vastaan ja lausuu jonkun säkeen Franzénin "Sampanjaviinistä".

-- Tatarant--tatarant--tataraa! kuulee hän samalla kauppaneuvos Elersin takanaan laulavan. Elers pyytää esittää Harrylle veljenmaljaa.

Mainiota! Harry on valmis. Ja veljenmalja juodaan vanhan hyvän tavan mukaan oikeat kädet toistensa koukussa.

Seuraa niitä toisiakin veljenmaljoja. Nämä ikämiehet tahtovat hänet vertaisekseen nostaa. Toiset setiä, toiset veljiä'! Hurraa! Maailma pyörii kuin korea saippuakupla tyynen illan kimaltelevassa ilmassa.

Valtioneuvos katsoo tuota menoa yhä enemmän närkästyneenä. Joko laskeupi Harry näiden toisten tasalle? Ei se ole hänen mieleensä, että Harry noin...

Mutta hän päättää voittaa itsensä ja antaa tällä kertaa anteeksi Harrylle, jonka hän jo aikaa sitten olisi suonut menneen tiehensä.

Tämän valtioneuvoksen närkästyksen katkaisee iloinen yllätys.

Sillä siinä samassa seisoo salissa neljä nuorta tyttöä, jotka maisteri Littov on johtanut sinne ja nyt nauraen pakisee:

-- Herrasväki on hyvä ja käy tanssiin.

Ovat oikeita Ruotsin tyttöjä. Kolme on maisteri haetuttanut Fleegen vaunuilla. "Promenadista" ja neljäs on Seurahuoneen oma tyttö.

Tytöt ovat valkoisissa leningeissä kukat hiuksissa, keveät atlaskengät jaloissa ja jalkaa verhoaa hieno silkkisukka. Yksi on tumma kuin yö ja silmissä pohjaton syvyys keimailevaa hymyä, toinen valkea kuin päivä ja kultakutreissa kaiken maailman toalettiainesten tuoksu, kolmas ohut ja keveä perhonen, pieni kuin keskenkasvuinen tyttö, mutta silmien alla viivat, jotka tietävät puhua valvotuista öistä Venuksen temppelissä, ja neljäs pitkän-pitkä juhlallinen naisvartalo, joka jo vuosia sitten heitti hyvästit lapsuuden viattomille vähäpätöisyyksille ja käsitti elämän arvon intohimon tulessa.

Tämä viimeinen on Seurahuoneen oma tyttö. Tyttöjen parissa on maisteri Littov kuin kala vedessä. Nuo vavahtelevat kädetkin saavat ryhtiä ja hän pyörästelee kuin nuori kavaljeeri.

Hän tarjoaa kätensä tuolle tummalle immelle. Harry hyökkää perhosen kimppuun. Merikoulunjohtaja Abrahamson huonoilla jaloillaan kuljettelee kultakutrista, mutta kapteeni Hartman sitä pitkää tyttöä. Krook asettuu soittokoneen ääreen. Juhlallinen valssi alkaa ja Elers tilaa tusinan sampanjaa. Valtioneuvos ottaa "Bondaan" parikseen, Fleege viinurin j.n.e. Ja nyt mennään kuin lehdet tuulessa. Kun on tanssittu, vievät herrat naisensa sivuhuoneihin, kantavat sinne sampanjaa ja lemmenkuhertelu alkaa.

Mutta valtioneuvos on vanha viisas. Hän ei myönnä pitkää väliaikaa, kun uusi soitto aletaan ja tytöt käydään hakemassa uuteen tanssiin. Näin jatkuu yö.

Kunnes alkavat herkulliset illalliset, joiden jälkeen valtioneuvos lähettää humaltuneina "Promenadin" tytöt kotiinsa.

Siitä on tulla riita maisteri Littovin kanssa.

Mutta valtioneuvos niin määrää.

Seuraa näytelmäkappale Seurahuoneen pienellä näyttämöllä. Sen on valtioneuvos kirjoittanut, Krook säveltänyt ja sen esittävät Abrahamson, Johnson ja vahtimestari. On naurava pilkka joistakin läsnä-olevista. Sillä Abrahamson ei ole kukaan muu kuin maisteri Littov, Johnson ei kukaan muu kuin merikapteeni Hartman ja vahtimestari ei kukaan muu kuin "rauhan enkeli".

Mutta haavoitetut nauravat mukana. Ja ilo on täydellinen.

Näytelmän jälkeen taas ryypätään. Mutta sitten tulee yön loistonumero: "Bondaan" naittaminen. Se on Abrahamsonin tämän illan keksintö. Ja aivan "Bondaan" arvaamatta.

Yks kaks tanssii saliin puolihumalaisena yöpuvussa se pitkä tyttö. Ja lentää oikopäätä "Bondaan" kaulaan. "Bondas" raukka pakenee ... pakenee ... syleksii ... vihassa sähisee kuin kissa koiralle ... suuttuneena ärjyy ja kiukuttelee ... syleksii ja kiukuttelee. Tyttö vain yltyy häntä ahdistamaan, nostelee kovin sopimattomasti hamettaan ... kätensä syleilyyn kohottaa.

Kaikki ovat naurusta kuolla. Mutta "Bondas" kauhusta hikoilee.

Nyt loppuu ilveily räiskyvään kätten taputukseen, minkä valtioneuvos alottaa.

"Bondas" parka on kuin piesty koira häpeissään ja kyynelkarpalo on hänen silmäkulmassaan.

Nyt valtioneuvos julistaa tämän illan "Bondaan" kollehdin tuottaneen niin ja niin paljon.

Mutta "Bondas" loukossa itkee ... tietysti aika humalassa.

Siinä samassa helähtää jotain kappaleiksi.

Merikapteeni Hartman viskasi Krookin puujalan, minkä tämä oli irroittanut vierelleen tuolille, salin suureen seinäpeiliin, kaikista hienoimpaan tryymoo-kuvastimeen, mikä pirstoiksi särkyy. Sen kiilloitetun, sirotekoisen puujalan. Ja huutaa samassa kurkuntäydeltä:

-- Kanttori sen rikkipotkaisi!

Hän saa naurajat puolelleen. Mutta merikapteeni Norrgård ymmärtää hetkensä tulleen: Hartman on taas pirstomisvirmassaan.

Miehissä talutetaan Hartman sivuhuoneeseen, jonne telkitään Norrgårdin ja sampanjan kanssa. Siellä saa hänet "rauhan enkeli" uneen viihdyttää.

Juominki yltyy. Sillä Hartmania on tähän asti hiukan pelätty. Seurahuoneen isäntä, saksalainen kellarimestari, pyydetään mukaan.

Viinuri, vahtimestari, biljardipoika, piiat ja rengit juovat herrain jäänöksiä.

Koko tuo suuri talo on nousuviinassa. Et siinä löytäisi yhtään selvää ihmistä. Tässä hienon-hienossa, kalliissa ja kauniissa ilolinnassa kaupungin keskellä!

Syysyön taivaalla kieppuvat kirkkaat tähdet. Toisinaan näkyy pitkän-pitkä tähdenlento kauniissa kaaressa.

Yö on kylmä ja pimeä. Kadulla kävelevä vartiopoliisi silmää aralla kunnioituksella valoissaan uivaa "Susilaa". Mutta sen vanhojen ikkunaverhojen läpi ei pääse tunkeumaan uteliaan silmä. Korva sieltä vain erottaa yhtä ja toista.

Mutta poliisi ymmärtää velvollisuutensa olevan kulkea korvat tukossa Seurahuoneen ohi.

Sillä se ja sen hienous on kokonaan ulkopuolella hänen tehtäviään.

Ankarata vaitioloa vaadittiin sisäpuolellakin olijoilta.

Kuitenkin vienoja kuiskeita aina pääsee asianomaisten rouvien korviin.

Niin että tämäkin yö on taas rouvien tuskayö.

III.

Harry.

Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.

Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja "Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri salia.

Koko suuri talo humalassa kuorsaa ... kuorsaa.

Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.

Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.

Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.

Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää, ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan kuumassa höyryssä.

-- Voi Jumala sentään!

Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.

-- Missä minä olen?

Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus ja sisuksia repii poltteleva katumus.

Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.

Mutta samassa häntä ylönannattaa.

Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka kevät oli paljastanut.

Ja lähtee.

Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja, toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä -- on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.

-- Onko koko talossa normaali-ihmistä?

Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat kuorsaavat ruumiit.

Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa merikoulunjohtaja Abrahamson.

Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin ... niin alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.

Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! -- Voinko minä enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita ... koreita kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis olet, oi Harry!"

Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.

Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee ... näkee -- irvikuvan siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!

Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.

-- Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat ... hipiä ... silmät ... missä ... missä ... missä?

Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:

-- Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä ... noissa juoduissa pulloissa ... rikotuissa laseissa!

Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon. Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo...

Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.

Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta, jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.

Kokonainen ryhmä säälittäviä ... syvästi säälittäviä olentoja jää hänen taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.

Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää. Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman itsesi ... sinä ... sinä!"

Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan. Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".

Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat: "Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa! Hyi ... hyi!"

Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.

-- Mihin minä menen?

Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla. Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma, jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka, vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru, vaikka huulet ovatkin vaiti...

Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä, joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta, sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.

Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä levyseppää.

On ennen peljännyt. Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä ... ne ne samat silmät. Armahda sitä rutistunutta miestä!

-- Mihin minä menen?

Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren kirkonkellon kumahdus.

Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat äärimmilleen ärtyneet.

Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu syntisiä tilille.

Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.

Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.

-- Pium paum! Pium paum!

Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä vaativana.

-- Pium paum! Pium paum!

Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.

-- Pium paum! Pium paum!

Mutta sellaista on tehty jo miespolvet ... kymmeniä ... kymmeniä vuosia...

-- Pium paum! Pium paum!

Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että _delirium_ kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta virvottamaan.

-- Pium paum! Pium paum!

Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?

Juuri sama pappa, joka nytkin siellä ... siellä kuorsaa.

-- Oi sentään!

-- Pium paum! Pium paum!

Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi! Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa ähkyi ... äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"

Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.

Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki. Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat ... kuin katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki ... itkemästä päästyäkin itki.

Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.

Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni Hartmanilla on.

Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.

Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.

Sillä nyt?

Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun ... oi, niin niin tutun äänen! Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin ... hyvin rakasta.

Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.

Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"

Ja Harry menee ... menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.

Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii, vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään: vallatonna, vapautuneena, himokkaana!

Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän -- Harry -- nyt seisoo.

Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.

Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken kohinaa. Kuuntelee ... kuuntelee ... sieluunsa ahmii kuin suureen henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä, jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista vivahdusta...

Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.

Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta suuresti ja laajasti kuin tuhat ... kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.

Sellainen sekava hyvin ... hyvin monien huulten hiljainen supatus on nyt sen kohinassa. Se rukoilee!

Jo erottaa Harry sanojakin ... jo ... jo. -- Nouse ... nouse ... nou... Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee...

Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla takovan.

Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako ... vai omastako sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus tempaa Harryn mukaansa.

Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan makeutta. Lankeemus... Tilapäinen hairahdus...

Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli pois puhaltaa.

Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti kestäneet viattomina.

Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin. Mutta kaikki kerran lankeavat.

Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.

Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja nousta ... se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta lähtien.

Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.

Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.

Nousemaan!

Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä ... se, joka kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.

Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin teräsvanne.

Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.

Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan ihmismielessä suuria aikomuksia.

Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen humalan niihin kokoamasta verestä.

Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.

Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.

IV.

Tervakansa.

-- Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä tarkoittaen.

Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.

Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.

Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen. Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä ja nauravat.

-- Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.

Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta paukahtaa.

Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.

Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän ärjäisee:

-- Tshuudilaisia moukkia!

-- Hää? huutaa mies.

-- Suomalaisia perkeleitä!

-- Mitä kiroat? ärähtää vaimo.

-- Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.

-- Ptyih! sylkäisee vaimo.

-- Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään huulille.

Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva. Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa, kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.

Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.

Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.

Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.

Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.

Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.

Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita. Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.

Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.

Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja lukee kädessään olevaa "Salamaa".

Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä. Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.

-- Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry ja sydäntyy.

-- Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa Harry tytölle.

-- Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö nauraen.

Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!

-- On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.

-- Vai on.

-- Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin puhumaan.

-- Oo-hoo. Yy-hyy.

Harryllä venyy nenä pitkäksi.

-- Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen, puhuu Harry.