Part 2

Nyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.

-- Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: _veni, vidi, vici_, kuiskaa Heideman valtioneuvokselle.

Kauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata laakerinsa.

-- Hänen jalosukuisuutensa ... parooni ... kenraali ... ritari ... kuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa: Eläköön parooni pilviin asti!

Puhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi vatsaansa pidellen.

Harryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.

-- Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.

Pahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi puolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.

-- Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.

Samassa kannetaan sampanjaa sisälle.

Harry nousee tuolille -- suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan huiman rohkeaksi -- ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää ruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen, F.M. Franzénin runon: "Sampanjaviini."

Se naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen mieltymystään.

Valtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen korkkien poksahduksiin loppuu lausunto.

Nyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi Harrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin pohjaanryyppääjä.

Rehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen mielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä tekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli. Erehdys ... joka on korjattava.

Rehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa rykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät alasluotuina kuin rukouksessa.

Harry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.

Mutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin omaan hautaansa.

Sitä tulee pitkälti ... pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin perustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:

-- Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta pikarista entisen kauniin tavan mukaan.

Tuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin kaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.

Kun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin. Tällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.

Harrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin pohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri, joka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja soluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista maisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.

Posket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas korkeasta lasista pitkän siemauksen.

Samassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden "Salaman" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut iskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä koirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle aivan painotuoreena.

Lehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen salongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat nenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat rivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä: "Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava kaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin, missä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan tunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet pursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren irti Suomen rannasta..."

Nyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha mies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan lihaan.

-- Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo enemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja pyytää häntä saliin.

Sillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut paikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.

-- Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä mieheen.

Ja sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin silloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.

-- Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi (valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat (valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme sitä tunnusta ... emme koskaan!

-- Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.

-- Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! _Pereat_ ... kuolkoon!

-- Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.

Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään. Taas hän jatkaa:

-- Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi ... on luopio ... ja sellaisena emme häntä sääli...

Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan jatkaessaan:

-- Sille herralle näin!

-- Näin!

Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:

-- Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja ... hylkiö! Näin kuin tämä lasi!

Valtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät samaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.

Mutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas valtioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava kunniaa kuvernöörin nenän alla.

Hän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja puujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta ympäri salia.

Harry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa riemastuneena:

-- Lefve pappa! Lefve pappa!

Sitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa lasisirut.

Kuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee poislähtöä.

Valtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet, katsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:

-- Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?

Hän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä tuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä valossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä, joka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä kohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja sen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne sieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen näkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä kantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen jalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina kauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa hohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: "Valtioneuvos! Teidän aikanne on jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat".

Ja tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon, mikä levenee ... levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja valaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.

Valtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen taivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois hänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen tasapainoon tähtiä katsellessaan.

Mutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän uskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa ränsistyä ... mutta ... mutta ... petti ilkiö!

Ilkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on ennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty eivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia ruotsalaisen sivistyksen ystäviä ... oivia pappeja tai muita kaunisavuisia virkamiehiä.

Mutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.

Ja tämän hirvittävän miehen on hän -- valtioneuvos -- ikäänkuin tyhjästä luonut ... niin juuri _hän!_ ilman hänen omaa hellyyttään ei olisi nyt maisteri Tervoa ... tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa salamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!

Valtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja tumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi kerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko nahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä ainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja varsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla, tuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli taskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.

Pelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän alla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa tuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen hajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten nilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.

Sellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus. Valtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista kuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.

Tuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran, siivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun on synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan. Oo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin hulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:

-- Onko sinulla isää?

-- Ei ole.

-- Eikö ole ollutkaan?

-- Kuoli ruotilaisena kinokseen.

-- Miksi joutui ruotilaiseksi?

-- Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.

-- Soo--oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri Nicander?

-- Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.

-- Milloin ja missä?

Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.

Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen. Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia, jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.

Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu niin niin niin katkeralta, että juuri hän ... valtioneuvos ... teki niin kuin on tehnyt.

Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu kaikki alhot valaistakseen.

Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.

Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä palkitaan?

Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.

Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.

Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.

Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että juuri hän ... valtioneuvos ... on Tervon kasvatusisä tavallaan.

-- Oih!

Mutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin verevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden jälkeläinen.

Nyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan valtaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän tempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:

-- Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä Tervo ... sinä ... minun oma Harryni.

Harry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja höpisee:

-- En ... en koskaan, pappa rakas.

II.

Seuraklubin vuosijuhla II.

-- Joko kuvernööri huomasi parhaaksi mennä? kysyy maisteri Littov palaavalta valtioneuvokselta sivuhuoneessa.

-- Entä sitten?

-- Olikin tarkoituksemme karkottaa hänet pois, jotta saamme vapaasti huvitella, lisää maisteri.

-- Ja kannoimme setää tuolilla hänen nenänsä alla! huomauttaa samaan merikoulunjohtaja Abrahamson, jonka elämänhalua kipeät jalat eivät jaksa sammuttaa.

-- Tässä on herrain kuvernööri, puhuu valtioneuvos ja ojentau paraatiryhtiin.

-- Älähän nyt! nauraa maisteri Littov.

-- Etkö usko?

-- Kyliä tunnetaan suuri vaikutusvaltasi häneenkin. Mutta sentään älä paroonilta virkaa riistä ... älä toki! huomauttaa maisteri Littov.

-- En riistäkään. Mutta hän vain allekirjoittaa ja minä hallitsen. Olen jo kolmekymmentä vuotta neljän kenraalin aikana hallinnut. Niin. Tänne laitetaan niitä yksi toisensa jälkeen allekirjoittamaan minun määräyksiäni.

On aivan harvinaista, että valtioneuvos näin julkisesti itse kehuu. Mutta kova mielenliikutus ajaa hänet pois varovaisuuden tieltä. Sillä hänen mielessään edelleen vain painaa se outo tunnelma, että nyt täst'edes hänen vaikutusvaltansa alkaa luisua ... luisua...

-- Tervo kiihotti pahasti vertasi. Koeta tyyntyä, lohduttaa Littov.

-- Tervo silloin syntyi, kun minä rupesin tätä lääniä hallitsemaan. Vajaan 28-vuotisena tulin tähän kotikaupunkiini lääninsihteeriksi. Ja silloin se alkoi. Uskallatko lyödä kanssani vetoa?

-- Mistä? utelee maisteri.

-- Siitä että minä hallitsen.

-- Panisit taas toimeen koirankujeitasi. Laittaisit nyt _minulle_ kuvernöörin allekirjoittaman naimakäskyn. Niinhän? Kyllä muistan vetosi Fleegen kanssa kenraali Stackelbergin aikana. Silloin nimismiesparat saivat naimakäskyn. Ja kujeesi tähden "Bondas" potkaistiin pois virastaan. Hah hah!

-- Sentähden kokoankin "Bondaalle" kollehdin, kun hän on minun tähteni virkaheitto.

Kaikki, jotka huoneessa ovat, nauravat.

-- Ja Fleege uskoo jo, että minä lääniä hallitsen, lisää valtioneuvos.

-- Uskon, veli Mortimer, minäkin. Uskon senkin, että meitäkin hallitset. Ja vielä rautakouralla. Olet tämän kaupungin despootti. Mutta "Bondas" parkaa käy säälikseni.

-- Ole huoletta! Nytkin oli kollehti antava.

Littov elostuu ja hänellä on naurava veitikka silmäkulmassa, kun hän hypähtää ylös sohvalta ja puhuu:

-- Hän vanha mies tulee kadulla minua vastaan kovin ... kovin murheellisena. Tekee hyvän päivän ja yrittää pysähtyä. Mutta ei oikein uskalla.

Littov puhuessaan näyttelee "Bondasta".

-- Jään seisomaan ja katson miestä. "Onko nimismiehellä minulle asiaa?" kysyin. "Herra maisteri! Ro ... rohkenenko?" hän puhuu. Ja on niin vietävän viheliäinen. "Nimismies puhuu asiansa suoraan", sanon minä. "Niin n-nähkääs -- tuota minä vähän u-ujostelen sellaisia asioita. Mutta maisterihan on niinkuin minäkin vanhapoika. Ja nyt ... mutta maisteri nauraa minulla." "En ollenkaan". "Voisiko maisteri antaa minulle jotain todistusta, että elän ja aina olen elänyt säädyllisesti?" "Mutta, herra nähköön, mitä sellaisella paperilla teette?" "Maisterilla on kaupungissa ma ... mahtava asema ja suku... Veisin sen paperin kuvernöörille ... nähkääs ... nyt on riivattu juttu". Oli kesäkuussa. Hänellä oli paksu palttoo käsivarrella ja musta pitkätakkipuku yllä. Nenäliinallaan hän yhtenään hieroi hikeä päästään ... tuo turilas.

Maisteri esittää "Bondasta" siinä kaikessa säälittäväisyydessään ja kauhussaan.

Herrat nauravat.

-- Hän nahjus oli syvästi liikutettu. "Onko valitettu elämästänne?" kysyin. "On kai ... on kai, kun sain kuvernöörin virkakirjeen, että minun pitää mennä kuu ... kuukauden kuluessa n-naimisiin ... avioliittoon ... maisteri ymmärtää?" Minä nauramaan, mutta hän pyhkäisee nyt nenäliinalla silmiään ja jatkaa valittavasti: "Muuten virka menee! ... sellainen uhka ... ja minulle, joka _pelkään_ naisia." Hän ukkorukka vavahteli, kun minä nauraa tirskuin hyväntuulisena. "Nimismies koettaa onneaan naisten parissa, kun kerran on sellainen käsky", puhuin. "Ei, herra maisteri, ennen minä kuolen kuin..." "Soo-oh! Minua tämä hauskuttaa. Menkää vain naimisiin ... menkää! Kuvernööri antaa vielä myötäjäisetkin. On naimahaluisia ravintolatyttöjä." "Ennen koskeen kuin akan helmaan!" ärähtää hän ja lähtee.

Tuon viimeisen esittää maisten repäisevän hauskasti. Ja sitten taas jatkaa:

-- Oli tullut sitten tänne "Susilaan." Ja juonut kolme munkkia, ylönantanut, riidellyt bufettitytön kanssa, lyönyt siltä hampaan poikki, pirstonut kattokruunun ja laseja ikkunoista ja -- menetti virkansa! Siihen se naimajuttu päättyi...

Littov nauraa kyyneleet silmissä saatuaan taas uusille kuulijoille kertoa tämän vanhan kaskun. Ja toisillakin on erikoisen hauska.

Valtioneuvos oli tämän edellisen kuvernöörin aikana lyönyt vetoa kauppaneuvos Fleegen kanssa, että hän saa kuvernöörin allekirjoittamaan naimattomille nimismiehille naimakäskyn virkakirjeen muodossa todistukseksi, ettei kuvernööri lue, mitä hän allekirjoittaa. Tämän naimakäskyn oli "Bondaskin" saanut.

-- Mutta tämän päälle me juomme "Bondaan" maljan, puhuu maisteri Littov.

-- Se oli Fieegen kanssa se veto. Kaikki naimattomat nimismiehet saapuivat lähetystönä kuvernööri Stackelbergin luo silloin ja rukoilevat vesissä silmin anteeksiantoa huonosta elämästään...

Sen anteeksipyynnön esittää valtioneuvos omassa persoonassaan hyvinkin maukkaasti. Sitten näyttelee valtioneuvos edelleen:

-- "Mitä?" ärjyy Stackelberg. "Fallesmannit ovat hulluja tai juovuksissa! Mitä? Ulos! Mitä?" Nyt seuraa selvitys nimismiesten puolelta. Stackelberg lyö kätensä yhteen, siunaa ja lausuu: "Det är misstag... Joka haluaa, menee naimisiin ... sillä hyvä!" Näin virkakirje peruutettiin. Mutta Stackelberg, joka minua oli jo kauan suututtanut, tunsi auktoriteettinsa menneen sen tien ja otti sopivana hetkenä virkaeron, juttelee valtioneuvos taas tämän vanhan, mutta silti aina tuoreen lorun mielihyvällä.

-- Niin kävi ja sinun tähtesi Bondas menetti virkansa, lisää Littov.

-- Näin on "Bondaan" hyvä olla. Sillä nyt hänen ei tarvitse mennä koskaan naimisiin. Ja klubi elättää miehensä.

-- Malttakaapas, vaikka "Bondas" vielä joutuukin naimisiin, huomauttaa salaperäisesti merikoulunjohtaja Abrahamson, tämä kipeäsääri.

-- Nyt menemme joukolla juomaan "Bondaan" vaahtoavan maljan, esittää Littov.

Herrat nauraen siirtyvät suureen saliin, mistä lasisirut ovat jo poistetut. Sinne kokoontuu joka puolelta sivuhuoneista illan vieraita.

-- Nyt on klubin virallinen ohjelma loppunut, hyvät herrat! Alkaa vapaa ohjelma ja pikkutunnit. Kenellä on huumoria, osottakoon sen teossa! Kaikkea muuta saa tehdä, mutta ei ... no minun ei tarvitse _sitä_ sanoa, puhuu valtioneuvos nauraen ja merkitsevästi silmäten merikapteeni Hartmaniin.

Maisteri Littov tilaa viinurilta punssia ja rinkeliä. Sitten pyytää hän Johnsonilta sen ripa-astian, mikä lähetetään huolellisesti puhdistettavaksi.

Ja Littovin tummanpunaiset konjakkikasvot, joissa on vieläkin koreampi nenä, hiilenmustine silmineen ovat hyvin pirullisessa irvistyksessä, kun hän nyt tuohon ripa-astiaan kaataa keltaista punssia ja sekaan sipultelee vehnäisrinkeliä.

Koko joukko jännitettynä katsoo toimitusta.

Sitten Littov alkaa puhua:

-- Saan esittää "Bondaan" maljan oikeassa Ruotsin punssissa. Hän on puhdasverinen puoluetoveri ja ansaitsee yleisen tunnustuksen. On klubimme virvottava ilonsuoni. Eläköön! Ylös ilmaan!

Miesjoukolla remuten ja nauraa hohottaen viskataan "Bondas" kohti kattoa ja hurrataan.

Maisteri ensin maistaa maljasta. Muu joukko jäljessä. Kaikilla muilla paitsi "Bondaalla" on ylen ... ylen hauska. He ovat nauruun katketa.

"Bondas" on lumenkalpea häpeästä ja sisäinen tuska häntä värisyttää. Sillä hän tuntee karvaasti, että häntä verisesti pilkataan. Ja aina on tässä seurassa pilkattu.

Mutta hän ei uskalla panna vastaan, vaikka kärsiikin tuosta marakattiroolistaan.

Kun "Bondaan" malja on juotu, lauletaan: "Minun kultani kaunis on".

Sitten kutsuu valtioneuvos viinurin. Samassa menee hän Harryn luo, joka on vaipunut syvään sampanjan maistelemiseen Fleegen kanssa. Hän tekee Harrylle joitakin merkkejä, mutta niitä ei Harry huomaa.

Valtioneuvos poistuu närkästyneenä. Pahatuuli hänen sisuksiaan repii. Mutta hänkö sitä nyt päällepäin näyttelisi!

Siinä aletaan kantaa pöydälle jotain hyvinkin makeannäköistä monilla ryyteillä ja kastikkeella höystettyä seosta. Madeirapulloja ja korkeita viinilaseja seuraa mukana.

Kun kaikki on valmista, katoaa viinuri ja valtioneuvos haastaa juhlallisesti:

-- Herrat ovat hyvät ja haukkaavat, kunnes illallinen joutuu, esipalaksi vähän hanhenmaksapasteijia.

Samassa hän etsii kanttori Krook'in, ja viepi puujalkamiehen käsikoukussa ruoalle.

Toiset samaten paritusten käsikoukussa seuraavat jäljessä.

Maistettuaan ruokaa kohottaa valtioneuvos madeiralasinsa ja esittää isoisänsä maljan, hän kun kuului olleen mainio hanhien kasvattaja.

-- Missähän tässä on koira haudattuna? miettii Krook ja tuntee vastenmielisyyttä valtioneuvokseen.

Kun on syöty, kysyy valtioneuvos kasvot pirullisessa irvistyksessä ja katseessa kaksinkertainen rivous:

-- Miltä pasteiji maistui?

-- Mainiota! huudetaan vastaan.

-- Kiittäkää autuasta isoisääni. Ne olivat hänen säämiskähousunsa, vastaa valtioneuvos noin vain kuin ohimennen.

Mutta silmälasien takana nauraa silmän syrjässä veitikka.

Yhden ja toisen sisua pyrkii puistauttamaan, kun kuulee, mitä on syönyt.

Ja seuraa yleinen syljeksiminen kuin merikivussa.

Kun sitä on aikansa tehty, julistaa valtioneuvos:

-- Huuhtokaamme suumme! Voimakas on ihmisen mielikuvitus. Se oli sittenkin _oikeata_ hanhenmaksapasteijia.

Nyt räjähtää yleinen nauru ja madeira saa kyytinsä.

Harry on voittanut vastenmielisyytensä seuraan. Kiitos siitä sekä tuon esiintymismenestyksen että sampanjankin. Ja pappa sitten kokonaan lumosi hänen puolihumaltuneet aivonsa kiivaalla puoluepuheellaan.